Epävirallinen talous
| Osa artikkelisarjaa |
| Talousjärjestelmät |
|---|
|
Pääsuuntaukset |
|
Aatesuunnan mukaan |
|
Alueittain |
|
Sektoreittain |
|
Omistaminen |
Epävirallinen talous (engl. informal economy), (myös neljäs sektorilähde? tai varjotalous) on mikä tahansa talouden osa, jota ei verota tai valvo mikään hallinnon muoto. Epävirallinen sektori muodostaa suuren osan varsinkin köyhemmistä maista, jotka ovat enemmän maatalousvaltaisia ja vähemmän kehittyneitä talouksia.[1]
Epävirallinen talous koostuu taloudellisesta toiminnasta, joka tapahtuu työsopimuksiin ja veronkantoon perustuvan talouden ulkopuolella. Sen muodostavat suorat epäviralliset vaihtokaupat, katukauppa, pienyhteisöjen keskinäinen vapaaehtoistyö sekä harmaa talous. Suurin osa maapallon väestöstä elää ja tekee töitä epävirallisessa taloudessa.
Maailmantalouden tietoja julkaisevan World Economics -verkkosivuston mukaan Suomessa epävirallisen talouden osuus on 14,6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Afganistanissa vastaava luku on 74, Zimbabwessa 64,1 ja Nigeriassa 57,7 prosenttia.[2]
Pienimmät epävirallisen talouden prosenttiosuudet bruttokansantuotteesta ovat Yhdysvalloissa 7,3, Sveitsissä 7,5 ja Itävallassa 8,7.[2]
Käsitteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Epävirallisen talouden käsite liitetään tavallisesti kehitysmaihin, joissa sen piiriin kuuluu 60 prosenttia työvoimasta. Kuitenkin kaikkien maiden talouksissa osa toiminnasta on epävirallista. Teollisuusmaissa laitonta tai laillisuuden rajalla toimivaa epävirallista taloutta kutsutaan harmaaksi taloudeksi. Aiemmin puhuttiin epävirallisesta sektorista, mutta uudemmissa tutkimuksissa käytetään termiä epävirallinen talous.
Perhettä ja yksiköiden sosiaalisia suhteita sosiaalis-taloudellisena toimijana kutsutaan joskus neljänneksi sektoriksi. Joissakin maanosissa, kansoissa ja yhteisöissä perheiden sosiaalinen merkitys korostuu ja yhdistää suvun yhteisöksi. Myös heimokulttuureissa, ja esimerkiksi Afrikan väkirikkaissa ja köyhissä kansoissa yhteisön jäsenten vastavuoroinen auttaminen on yleistä.
Yleisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tilastot epävirallisen talouden osuudesta ovat epäluotettavia, mutta suuntaa antavia lukuja voidaan esittää. Esimerkiksi maatalouden ulkopuolella toimivasta työvoimasta 48 prosenttia Pohjois-Afrikassa, 51 prosenttia Latinalaisessa Amerikassa, 65 prosenttia Aasiassa ja 72 prosenttia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa työskentelee epävirallisessa taloudessa. Jos maataloustyö lasketaan mukaan monissa maissa, kuten Intiassa ja useissa Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa, osuus nousee yli 90 prosentin. Arviot kehittyneille maille ovat noin 15 prosenttia.
Epävirallisesta työstä noin 70 prosenttia on itsenäistä yrittäjyyttä kehitysmaissa. Kehittyneissä maissa palkkatyö on yleisintä. Naiset muodostavat suurimman osan työntekijöistä.
Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perulainen kehitystaloustieteilijä Hernando de Soto huomauttaa, että epävirallisuudesta ja laillisen järjestyksen puuttumisesta hyötyy etenkin yhteiskunnan eliitti, jolla on varaa suojella itseään ja omaisuuttaan. Sen sijaan kehitysmaissa yleinen pienyrittäjyys taas kärsii omistussuhteiden epäselvyydestä, koska se hankaloittaa lainan saamista ja yrityksen kehittämistä.
Ruotsalaisen markkinataloutta ajavan Timbro-instituutin tutkija Johan Norberg on esittänyt kirjassaan Globaalin kapitalismin puolustus, että vapaakaupan avulla kehitysmaihinkin alkaisi vaurastumisen myötä kasvamaan keskiluokkaa, joka kykenisi vaatimaan oikeusvaltiota ja kansalaisoikeuksia. Hän esittää, että kehitys talouden virallistumiseen on useimmissa maissa alkanut vasta kaupan esteiden purkamisen sekä rajojen avaamisen jälkeen.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Informal Economy | Data World Economics. Viitattu 18.12.2022.
- ↑ a b World Economics | Economic data for the benefit of investors World Economics. Viitattu 18.12.2022.
- ↑ Norberg, Johan: Globaalin kapitalismin puolustus. (Till världskapitalismens försvar, 2001.). Helsingissä: Ajatus, 2004. ISBN 951-20-6732-3.
