Emil Elo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo vuosina 1879–1953 eläneestä toimittajasta. Vuonna 1987 syntyneestä toimittajasta katso artikkeli Emil Elo (toimittaja).
Emil Elo
Emi Elo.JPG
Henkilötiedot
Syntynyt 18. joulukuuta 1879
Rautalampi
Kuollut 5. tammikuuta 1953 (73 vuotta)
Lontoo
Ammatti toimittaja
Muut tiedot
Järjestö SDP

Emil Nestor Elo (vuoteen 1907 Emil Viktor Hytönen, 18. joulukuuta 1879 Rautalampi5. tammikuuta 1953 Lontoo) oli suomalainen toimittaja ja sosiaalidemokraatti, joka 1900-luvun alkuvuosina kuului SDP:ssä vaikuttaneisiin siltasaarelaisten ryhmään. Sisällissodan aikana hän toimi kansanvaltuuskunnan posti- ja tiedotusosaston johtajana. Sodan jälkeen Elo pakeni Neuvosto-Venäjälle, jossa hän liittyi Muurmannin legioonaan ja suoritti myöhemmin myös punaupseerikurssin. Viimeiset vuosikymmenensä Elo asui maanpaossa Iso-Britanniassa.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työläisperheeseen Pohjois-Savossa syntynyt Elo tuli mukaan työväenliikkeen toimintaan jo ennen vuoden 1905 suurlakkoa, jonka aikana hänet valittiin suurlakon keskuskomitean jäseneksi. Lakon jälkeen Elo työskenteli Työmies-lehden ammatillisen osaston vastaavana toimittajana vuodesta 1910 lähtien. Vuonna 1911 hän sai kirjoittamansa artikkelin johdosta kuuden kuukauden vankeustuomion majesteettirikoksesta. Vuodesta 1916 lähtien Elo oli myös pilalehti Kurikan päätoimittaja aina sisällissodan syttymiseen saakka.[1] Toimittajana hän käytti myös nimimerkkejä E. E. ja Hörökorva.

Yleislakon ja sisällissodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun 1917 eduskuntavaalien jälkeen Elo valittiin valtion elintarvikekomitean jäseneksi. Sen tehtävänä oli pohtia Suomessa vallinnutta elintarvikepulaa. Samana syksynä hän kannatti aktiivisesti työväen järjestyskaartien perustamista, tehden asiasta esitykset sekä SDP:n, että Suomen Ammattijärjestön johdoille.[1]

Sisällissodan alettua tammikuussa 1918, Elo valittiin kansanvaltuuskunnan posti- ja tiedotusasioiden valtuutetuksi, joka käytännössä tarkoitti II liikenneministerin tehtäviä. Ensitöikseen hän erotti postin pääjohtajan Pietari Jamalaisen ja vaati lakossa olleita virkailijoita palaamaan työpaikoilleen erottamisen uhalla. Maaliskuussa kansanvaltuuskunta hyväksyi Elon tekemän ehdotuksen suurimpiin kaupunkeihin asetetusta sotasensuurista. Sodan loppuvaiheessa huhtikuussa punaisten hallintoa uudistettiin ja Elo nimitettiin työasiainosaston johtoon. 25. huhtikuuta hän pakeni muiden Viipuriin siirtyneiden kansanvaltuuskunnan jäsenien tavoin Neuvosto-Venäjälle, juuri kun valkoiset olivat valtaamassa kaupunkia.[1]

Neuvosto-Venäjällä ja Britanniassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä Elo matkusti Oskari Tokoin kanssa Arkangeliin, jossa he tutkivat mahdollisuuksia Suomesta saapuvien pakolaisten työllistämiseen ja neuvottelivat samalla amerikkalaisten kanssa vlija-avun saamisesta.[1] Molemmat liittyivät myös brittien kokoamaan Muurmannin legioonaan, jossa Elo toimi yleisesikunnan tiedusteluosastossa kapteenin arvoisena.[2]

Vuoden 1918 lopussa Elo aloitti Pietarin kansainvälinen punaupseerikoulun kurssin, josta hän valmistui toukokuussa 1919 ja osallistui saman kesän aikana Puna-armeijan suomalaisen osaston upseerina Venäjän sisällissodan taisteluihin Karjalassa.[3] Muurmannin legioonan lakkauttamisen jälkeen syksyllä 1919 sen jäseniä kuljetettiin laivalla Iso-Britanniaan, jonne myös Elo ilmeisesti matkusti. Hän vietti loppuelämänsä maanpaossa Britanniassa, jossa hän toimi ainakin ulkomaankirjeenvaihtajana ja työskenteli myöhemmin myös maalarina. Elo kuoli Lontoossa vuonna 1953.[1]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Elon ensimmäinen puoliso oli Maria Sofia Malmström (s. 1884), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1903. Pariskunnan tytär Helvi Kyllikki Elo syntyi 1905. Hänen toinen puolisonsa oli Jenny Marie Kiviaho (1886–1975). Heidän tyttärensä Eva Viola Elo syntyi Lontoossa vuonna 1923.[4]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lausuttavia runoja 7 : pilarunoja ja lauluja ; sepitellyt Hörökorva, Työväen sanomalehti, Helsinki, 1908.
  • Ajan sormi, Helsinki, 1917.

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Galsworthy: Taistelu. Työväen näytelmiä n:o 2, Työväen sanomalehti, Helsinki, 1912.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Hanski, Jari: Elo, Emil (1879–1953) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 17.9.2007.
  2. Leinonen, Veli M.: Oskari Tokoin ja Muurmannin suomalaisen legioonan hiihtokomppanian agitaatiomatka Paanajärvelle v.1919 16.4.2013. Tuumatti. Viitattu 13.11.2016.
  3. Salomaa, Markku: ”Suomalaisrykmentit Venäjän kansalaissodassa”, Sotahistoriallinen aikakauskirja 12, s. 18. Helsinki: Suomen Sotahistoriallinen Seura, 1993. ISSN 0357-816X. Teoksen verkkoversio.
  4. Emil Viktor (ent. Nestor) Viktor Elo (Hytönen) 28.2.2015. Geni. Viitattu 13.11.2016.