Elättikäärme

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Elättikäärmeet olivat kesyjä käärmeitä, joita pidettiin maalaistaloissa lemmikkeinä ja joilla uskottiin olevan myös yliluonnollisia kykyjä.

Rantakäärme
Rantakäärme

Kotikäärmeet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisissa lähteissä on 1600-luvulta alkaen kertomuksia rantakäärmeiden (Natrix natrix) pitämisestä elättikäärmeinä. Niiden katsottiin suojelevan tai ylläpitävän talon menestystä niin kuin haltian tai suvun vainajien. Elättikäärmeen vastuualueena oli erityisesti karjan hyvinvointi, mutta se oli myös talon yliluonnollinen vartija. Muita nimiä olivat suojelus-, lyylitys-, aljo-, asuma-, juotto-, syöttö-, uhri-, piimä-, vaalima- ja haltiakäärme sekä maitomato ja maitotoukka. Asuinpaikan mukaan sitä kutsuttiin koti-, tontti-, läävä-, navetta-, kartano- ja tarhakäärmeeksi, joista jälkimmäinen nimitys on yhä yleisesti käytössä. Kesy rantakäärme asusti tuvassa uunin tai lattian alla, karjasuojassa, navetassa, hevostallissa tai saunassa.

Jotta talo menestyisi ja karja voisi hyvin, uhrattiin elättikäärmeelle osa talon antimista, kuten vastalypsetyn lehmän maitoa, jota kaadettiin lypsyltä tultaessa käärmeen omaan kuppiin. Oli tärkeää, että maitoa annettiin ensimmäisenä juuri käärmeelle.[1] Elättikäärmeillä uskottiin olevan kohtalonyhteys talon karjaan, erityisesti lehmiin. Kun käärmeitä kohdeltiin hyvin ja ruokittiin maidolla, karja menestyi ja antoi paljon maitoa. Jos käärme tapettiin tai sen ruokintaa laiminlyötiin, talosta meni maito- tai voionni, jokin kotieläimistä kuoli tai lehmät alkoivat lypsää verta. Usein elättikäärmeillä on kerrottu olleen voimakas yliluonnollinen side ruokkijaansa, emäntään tai isäntään. Jos käärme tuolloin tapettiin, talon emäntä tai isäntä sairastui vakavasti tai jopa kuoli. Käärme on edustanut karjasuojan tai talon haltiaa, tai talon maan yliluonnollista vartijaa.[2]

Elättikäärmeitä saattoi olla useita, ja joidenkin talojen elättikäärmeillä oli omat kutsumanimensä, kuten muillakin kotieläimillä, ja kutsumahuutonsa, joilla ne saatiin tulemaan esiin.[2][3] Juvalla käärmeitä kutsuttiin rakennuksen alta maitokupille huutamalla: ”Kuoso, kuoso!” ja Hartolassa: ”Matoset, matoset, tulkoa syömää!” [3]. Joutsenossa puolestaan käärmeitä kutsuttiin syömään huutaen ”Tittir litlit, tittir litlit!”, Räisälässä ”Listoo listoo!”, Suomenniemellä: ”Rissa, rissa, rissa!” ja Valkealassa: ”Miisu, Maisu maijolle!”.[4]

Kertomuksia Lauri Simonsuurin kirjasta "Myytillisiä tarinoita":

»Talon ometassa oli käärme, jolle emäntä vei aina maitoa. Kerran tuli taloon renki, joka ei tiennyt, että käärme oli ometan haltiakäärme, vaan hän tappoi sen ja sanoi mentyään tupaan, että omettaan oli tullut iso, musta käärme, jonka hän oli tappanut. Emäntä kauhistui siitä ja sanoi rengille, että nyt sinä tapoit talon parhaan lehmän. Kun sitten mentiin katsomaan, olikin talon paras lehmä kuolleena. Sysmä.[5]»

»Noin 70-80 vuotta sitten pidettiin vielä eräässä syrjäisessä talossa elätti- eli aljokäärmeitä. Kerrottiin niiden olleen suuria ja "kukkapäitä". Niitä ei saanut hätyyttää. Ne saivat aivan vapaasti olla rakennuksissa ja pihamaalla. Lattian raoista ne tulivat permannollekin. Niille syötettiin ulkona maitoa pitkistä, kapeista puukaukaloista, ja ne söivät kanojen tapaan nostaen aina välillä päänsä pystyyn. Noin 25 vuotta sitten kuollut talon entinen miniä kertoili, että kun hän silloisen tavan mukaan oli saunassa lapsivuoteessa, olivat käärmeet luikerrelleet ja kahistelleet vuodeoljissa. Valkeala.[6]»

Martti Haavion kirjassa "Suomalaiset kodinhaltijat" kerrotaan:

»Ennen pidettiin suuria elättikäärmeitä, jotka olivat likellä taloa. Niitä sanottiin kartanokäärmeiksi. Ne oli suuria semmoisia niinkuin helakaulat ja korvat päässä ja. Niille vietiin sitten maan kasvusta kaikki ensimmäiseksi, mitä maa kasvoi. Luumäki 1890.[7]»

»Talossa palveltiin käärmettä. Kun vieras tuli taloon, näki hän sen pilkistävän uunin alta. Vähän ajan kuluttua se tuli penkille ja kuului ääni: "Tässä istun, kun olen istunut ennenkin". Räisälä 1935.[8]»

»Kun kertoja pienenä poikana kulki kerjuumatkoilla, niin hän tuli Hankasalmen Venekoskelle Försti-nimiseen taloon. Hän pyysi olla yötä. Emäntä sanoi. "Kyllä sinä yötä saat olla, mutta älä pelkää noita meidän kissoja". Ja kertoja sanoi katsoneensa penkin alle, ja siellä oli käärmeitä kiemuralla ja toisia mateli pitkin sängynalustaa. Kertoja säpsähti ja ajatteli, että hän tappaa ne. Mutta emäntä tiesi hänen ajatuksensa ja sanoi: "Poika ajattelee, että hän tappaa meidän kissat, mutta niitä ei saa tappaa". Ja poika lähti toista yöpaikkaa etsimään. Toivakka 1935.[9]»

»Täällä meidän naapurissa oli ennen käärmeitä elätetty oikein paljon. Käärmeillä oli läävän luona puusta tehty allas, johon aina lypsyn aikana annettiin maitoa. Jos ei annettu, niin voivat käärmeet saattaa talon lumouksen alaiseksi. Puumala 1936.[10]»

»Lappeen pitäjän Haapakylässä Haanka-nimiset vanhukset elättivät käärmeitä. Niitä oli ollut saunassa ja kaivossa. Isäntä itse oli niitä saunassa kylvettänyt. Niillä jokaisella oli ollut nimikin. Lehmät lypsettyään oli emäntä vienyt ensimmäisen maidon käärmeille, ja kaikesta muustakin oli annettu vain ensiksi ja parasta niille. Emäntä oli sanonut niitten olevan pyhiä eläimiä, tuovan taloon siunausta. Lappee 1938.[11]»

»Lapsena ollessaan kuuli kertoja isältään, että hänen isoisällään oli elättikäärme. Sille piti antaa uutiset viljankasvusta ja juustomaidot (pihkamaidot) lehmistä, muuten ei ollut talossa hyvä elää. Uukuniemi 1935.[12]»

»Haltiakäärmettä ruokittiin vielä joitakin aikoja sitten jokaisessa karjalaisessa tuvassa; nykyäänkään ei ole mahdotonta nähdä, kuinka se syö lattialla tuttavallisesti samasta maitokupista lapsen kanssa; se ei välitä, vaikka lapsi lusikallaan koputtaa sitä päähän ja sanoo: "Älä syö niin paljon!" (Du får icke äta so mycket). H. A. Reinholm Z. Topeliuksen teoksessa "Finland framställdt i teckningar" (Helsingfors 1845-1852).[13]»

Suomalaisen aineiston mukaan elättikäärmeitä ovat pitäneet Länsi-Suomessa talonemännät ja -isännät tai yleensä talonväki (Satakunta, Uusimaa, Häme, Etelä-Savo), Itä-Suomessa ja Karjalassa (Etelä-Karjala, Pohjois-Savo, Keski-Suomi) tietäjät ja parantajat.[14]

Elättikäärmeiden pitämisellä oli myös käytännön syitä, sillä ne karkottivat pihapiiristä jyrsijät ja muut vahinkoeläimet. Rantakäärmeet hyötyivät ihmisestä munimalla navettojen lämpöä kehittäviin lantatunkioihin. Nykyään lantatunkiot ovat lähes hävinneet, mikä on aiheuttanut rantakäärmeen taantumisen sisämaassa.[2]

Kristillisen ajattelun, jossa käärmeellä on pahuuden symbolin rooli, saadessa alaa käärmeen elättäjiä alettiin yhä kasvavassa määrin pitää noituuteen taipuvaisina. Niinpä elättikäärmeet ovat eläneet jo pitkään vain tarinoissa.[15]

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiselle traditiolle löytyy vastineita niin Skandinaviasta, Venäjältä kuin Baltian maistakin. Ruotsissa vanhimmat tiedot kotikäärmeistä ovat 1500-luvulta ja niihin liittyvä perinne on hyvin samantapaista kuin Suomessa.[16] Vanhoja kuvauksia elättikäärmeistä on erityisesti Liettuasta, jossa rantakäärmettä on kunnioitettu tuhansia vuosia eräänlaisena auringon ilmenemismuotona maan päällä. Tämä on helppo käsittää, sillä rantakäärmeen elintavat ja ulkonäkö yhdistyvät tavalla, joka antaa aihetta ylimaalliseen alkuperään. Rantakäärme liikkuu yleensä veden läheisyydessä. Toisaalta se tarvitsee lämpöä, ja niskassa olevat keltaisen värin laikut on helppo tulkita auringon tunnuksiksi.[17] Suuren pesueen muniva ja nahkansa luomaan kykenevä rantakäärme yhdistettiin luonnon ja elämän uusiutumiseen, jolloin se on talonpoikaisyhteisössä voitu liittää myös vuodenkiertoon ja kasvun uusiutumiseen.[18]

1200-luvun yhdistynyt Suur-Liettua joutui omaksumaan taistelujen jälkeen roomalaiskatolisen kirkon uskonopit. Katolisuus tavallaan sulautti rantakäärmeen kunnioituksen omiin näkemyksiinsä. Vielä nykyään voi näet liettualaisissa kirkkorakennuksissa nähdä ristejä, jotka rakentuvat tyylitellyistä rantakäärmeistä [17] ja käärmekoristeita vanhojen talojen ikkunanpielissä.[19] Liettuan kielessä rantakäärmettä tarkoittava sana "žaltys" tarkoittaa myös kodin henkeä tai haltijaa. On esitetty, että myös suomen kielen haltija-sana olisi balttilainen laina ja pohjautuisi sanaan, joka on nykyliettuassa muodossa "žaltys", tarhakäärme.[20] Mielenkiintoinen on liettualainen uskomus Uždeg žalčiui žvakę, o susirinks žalčiai, "Sytytä tarhakäärmeelle kynttilä, niin kokoontuvat tarhakäärmeet". Vanhan tarhakäärmeen kuoltua liettualaiset ottivat talteen sen rasvan ja valoivat siitä kynttilän. Jonkin vaaran uhatessa sytytettiin kynttilä ja uskottiin, että käärmeet, kuningas etunenässä, kiiruhtavat paikalle apuun.[21]

Liettualaisissa 1400-luvun lähteissä elättikäärmeiden pitämistä on kuvattu kultiksi, jossa käärmeet olisivat olleet todellisia kotijumalia, joita päivittäin palvottiin.[22] Sellaisen käärmekultin historiallisia lähteitä on mahdollista seurata aina antiikin Kreikkaan ja Roomaan[23] (esimerkkeinä pensaskäärmeet Asklepioksen temppeleissä), tai Aasiaan, jossa käärmeiden pitäminen yliluonnollisena olentona on tavallista useiden kansojen uskonnollisissa käsityksissä vielä nykyäänkin [24]. Käärmeisiin on aina liitetty jotakin väkevää ja pelottavaa, mikä on tehnyt niistä tehokkaan vastavoiman pahan aikomuksille [25], ja ne on yleismaailmallisesti liitetty luonnon ja elämän uusiutumiseen [2]. Suomalainen elättikäärmeperinne saattaa olla samaa alkuperää kuin sen vastine Liettuassa, joskin Suomessa käärmeuskomusten taustalla on Matti Sarmelan mukaan vaikuttanut šamanismi ja vainajakultti. Suojeluseläimenä käärme oli assosioitunut erityisesti uhripuihin ja maanhaltiaan.[26]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltiat, s. 544–545. Porvoo: . WSOY, 1942.
  2. ↑ a b c d Lehikoinen, Heikki: Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset, s. 107-114. Helsinki: . Kustannusosakeyhtiö Teos, 2009. ISBN 978-951-851-248-9.
  3. ↑ a b Elättikäärmeet Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 15.3.2012. Viitattu 10.9.2010.
  4. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltiat, s. 546. Porvoo: . WSOY, 1942.
  5. ↑ Simonsuuri, Lauri: Myytillisiä tarinoita, s. 435. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1999. ISBN 9789517460835.
  6. ↑ Simonsuuri, Lauri: Myytillisiä tarinoita, s. 435–436. Porvoo-Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1942. ISBN 9789517460835.
  7. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 538. Porvoo: WSOY, 1942.
  8. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 541. Porvoo: WSOY, 1942.
  9. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 561. Porvoo: WSOY, 1942.
  10. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 560. Porvoo: WSOY, 1942.
  11. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 543. Porvoo: WSOY, 1942.
  12. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 545. Porvoo: WSOY, 1942.
  13. ↑ Haavio, Martti: Suomalaiset kodinhaltijat, s. 551. Porvoo: WSOY, 1942.
  14. ↑ Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas, s. 115. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 9517177534.
  15. ↑ Lehikoinen, Heikki: Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset, s. 107-114. Helsinki: . Kustannusosakeyhtiö Teos, 2009. ISBN 978-951-851-248-9.
  16. ↑ Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas, s. 117–118. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 9517177534.
  17. ↑ a b Vesihiisistä] Suomen Vesipuutarhaseura ry. Viitattu 22.9.2010.
  18. ↑ Lehikoinen, Heikki: Ole siviä sikanen – suomalaiset eläinuskomukset, s. 113. Helsinki: . Kustannusosakeyhtiö Teos, 2009. ISBN 978-951-851-248-9.
  19. ↑ Järvinen, Antero (toim.): Käärme: jumalattaresta paholaiseksi, s. 146. Helsinki: Kirjayhtymä Oy, 1997. ISBN 951-26-4264-6.
  20. ↑ Vento, Urpo (toim.): Dainojen henki: Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista, s. 70–71. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 9789517176224.
  21. ↑ Vento, Urpo (toim.): Dainojen henki: Latvian ja Liettuan kirjallisuudesta ja kulttuurista, s. 69. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1990. ISBN 9789517176224.
  22. ↑ Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas, s. 117. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 9517177534.
  23. ↑ Järvinen, Antero (toim.): Käärme: jumalattaresta paholaiseksi, s. 147. Helsinki: Kirjayhtymä Oy, 1997. ISBN 951-26-4264-6.
  24. ↑ Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas, s. 118. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 9517177534.
  25. ↑ Elättikäärmeet Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Arkistoitu 15.3.2012. Viitattu 22.9.2010.
  26. ↑ Sarmela, Matti: Suomen perinneatlas, s. 116–118. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 9517177534.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elättikäärme&oldid=20673332”