Eljas Erkko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eljas Erkko
Suomen ulkoasiainministeri
Cajanderin III hallitus
12.12.1938–1.12.1939
Edeltäjä Väinö Voionmaa
Seuraaja Väinö Tanner
Kansanedustaja
1.9.1933–31.8.1936
Ryhmä/puolue Kansallinen Edistyspuolue
Vaalipiiri Uudenmaan läänin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt1. kesäkuuta 1895
Helsinki
Kuollut20. helmikuuta 1965 (69 vuotta)
Helsinki
Ammatti toimitusjohtaja
Arvonimierikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri (1957)
Puoliso Violet Eugenie Sutcliffe
Tiedot
Puolue Kansallinen Edistyspuolue

Juho Eljas Erkko (1. kesäkuuta 1895 Helsinki – 20. helmikuuta 1965 Helsinki)[1] oli suomalainen poliitikko ja sanomalehtimies.

Erkko toimi Cajanderin kolmannessa hallituksessa ulkoministerinä.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eljas Erkon äiti oli venäläistämistä vastustanut aktivisti Maissi Erkko, isä poliitikko ja sanomalehtiyrittäjä Eero Erkko ja setä runoilija J. H. Erkko.

Erkko kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1914. Suomen sisällissodan aikana Erkko opiskeli Vimpelin sotakoulussa ja toimi sodan aikana opettajana Vöyrin sotakoulussa ja yleisesikunnan upseerina valkoisten 1. divisioonan esikunnassa. Erkko osallistui muun muassa Ruoveden taisteluihin.[1]

Sisällissodan jälkeen Erkko toimi ensin Kauppa- ja teollisuuskommissionin sihteerinä vuonna 1919 ja sittemmin useissa tehtävissä ulkoasiainhallinnossa, muun muassa attaseana Suomen Pariisin suurlähetystössä ja lähetystösihteerinä Tallinnassa ja Lontoossa.[1] Hän valmistui Helsingin yliopistosta molempain oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1922.[1][2] Erkon ura diplomaattina katkesi hänen jouduttuaan vuonna 1927 erimielisyyksiin silloisen esimiehensä, Lontoon-suurlähettilään Armas Saastamoisen kanssa.[3]

Kesällä 1927 Erkko aloitti Helsingin Sanomien palveluksessa toimittajana. Saman vuoden lokakuussa kuoli hänen isänsä, päätoimittaja Eero Erkko, ja Eljas Erkosta tuli toinen lehden päätoimittajista vastuualueinaan ulkomaat ja talous.[1] Vähän myöhemmin lehden osake-enemmistö siirtyi Erkon suvulle ja Erkosta tuli myös lehden kustantajan, Sanoma Osakeyhtiön toimitusjohtaja.[1] Vuonna 1931 Erkosta tuli Helsingin Sanomien ainoa päätoimittaja, missä tehtävässä hän toimi ulkoministeriksi valintaansa asti vuonna 1938. Hän oli perustamassa Ilta-Sanomia 1932 ja toimi lehden päätoimittajana vuoteen 1938.[4] Sanoma Oy:n toimitusjohtajana Erkko toimi kuolemaansa asti.[1]

Edistyspuoluetta edustanut Erkko valittiin eduskuntaan vuonna 1933 Uudenmaan läänin vaalipiiristä. Erkon kausi kansanedustajana päättyi vuonna 1936.[1] Jo ennen kansanedustajakauttaan Erkko toimi ensin salkuttomana ministerinä ja myöhemmin toisena sisäasiainministerinä Sunilan toisessa hallituksessa vuonna 1932.[1] Presidentin valitsijamiehenä Erkko oli neljästi vuosina 1931, 1937, 1940 ja 1943.[1]

Ulkoministerinä Cajanderin hallituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen talvisotaa 1938–1939 Erkko toimi Cajanderin kolmannessa hallituksessa ulkoministerinä neuvoteltaessa Neuvostoliiton kanssa aluevaihdoista Karjalankannaksella ja Itä-Karjalassa.[1] Erkko suostui ulkoministeriksi sillä ehdolla, että saisi hoitaa ikään kuin urakkana koko ulkopolitiikan. Vaikka valtioneuvostossa oli ulkoasiainvaliokunta, Erkko ei sietänyt muiden ministerien puuttumista ulkopoliittisiin asioihin.[5] Ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä toiminut Aaro Pakaslahti luonnehti Erkon poikenneen luonteeltaan jyrkästi aikaisemmasta ulkoministeristä Rudolf Holstista. Siinä missä Holsti oli ollut taipuisa ja pääministerin tahtoon mukautuva, Erkko teki selväksi, että muiden ministerien oli alistuttava hänen tahtoonsa. Keväästä 1938 lähtien Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytyihin ns. Jartsev-keskusteluihin Erkko suhtautui ikään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Erkko kielsi tällaisten salaisten keskustelujen jatkamisen ja vaati, että näin perusluonteisista asioista oli neuvoteltava julkisesti ja hallituksen oli ulkopoliittissa menettelytapakysymyksissä toimittava kulloinkin vastuunalaisen ulkoministerin mielipiteen mukaisesti.[6] Pakaslahden saaman vaikutelman mukaan Erkko suhtautui myös presidentti Kyösti Kallioon melko ylimielisesti; tosin Kallion rooli ulkopolitiikan hoidossa oli muutoinkin passiivinen.[7]

Maaliskuussa 1939 Neuvostoliitto lähetti Rooman-suurlähettiläänsä Boris Steinin Helsinkiin jatkamaan Boris Jartsevin aloittamia keskusteluja Erkon kanssa. Stein ehdotti, että Suomi vuokraisi 30 vuodeksi Neuvostoliitolle Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaren ja Seiskarin, minkä vastineeksi Suomi saisi alueita Neuvosto-Karjalasta Repolasta ja Porajärveltä. Erkon linja säilyi taipumattomana ja hän vetosi Suomen hallitusmuotoon, jonka mukaan Suomen valtakunnan alue oli jakamaton. Erkko ei kuitenkaan saanut läpi toivomaansa välitöntä kielteistä vastausta Steinille, koska monet muut ministerit ja varsinkin puolustusneuvoston puheenjohtaja marsalkka Gustaf Mannerheim katsoivat, ettei Steinia saanut päästää lähtemään Helsingistä kielteisin tuloksin. Mannerheimin mielestä Suomenlahden saaria ei kyetty puolustamaan eikä niillä ollut Suomelle sotilaallista merkitystä. Erkko sai lopulta tahtonsa läpi Suomen hallituksen antaessa johdonmukaisen kielteisen vastauksen Steinin ehdottamaan aluevaihtoon. Steinin ollessa Helsingissä Saksan johtaja Adolf Hitler rikkoi syksyllä 1938 solmitun Münchenin sopimuksen ja teki lopun Tšekkoslovakian itsenäisyydestä, millä oli Neuvostoliittoon voimakas vaikutus. Niinpä Stein saattoi lähtiessään Helsingistä esiintyä itsevarmasti sanoessaan Erkolle, ettei Neuvostoliitto tulisi luopumaan Suomenlahden saaria koskevista vaatimuksistaan.[8]

Sota-aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyn 1939 neuvottelujen aikana Erkko katsoi Neuvostoliiton yrittävän hämätä eikä uskaltavan ryhtyä avoimeen sotaan. Valtioneuvos J. K. Paasikiven ollessa lähdössä lokakuussa 1939 neuvotteluihin Moskovaan Erkko evästi häntä: ”Unohda, että Neuvostoliitto on suurvalta!”[9] Paasikivi, joka kannatti myönnytyksiä suhteessa Moskovan vaatimuksiin, kutsui sotaa ”Erkon sodaksi”.[10][11] Paasikiven ja Erkon välien katkeamista kuvasi, että kun Paasikivi marraskuussa 1940 täytti 70 vuotta, Helsingin Sanomat tyytyi julkaisemaan hänestä muiden syntymäpäivämainintojen joukossa vain yhden palstan kuvan ja muutaman senttimetrin verran tekstiä.[12] Muistelmissaan Paasikivi kirjoitti:

» Erkko oli kasvanut ”passiivisen vastarinnan” ilmapiirissä, jossa muodollisen, laillisen oikeuden merkitys myös kansainvälisissä suhteissa oli arvioitu suuremmaksi kuin se valitettavasti vielä on. Hän luotti meitä tukevaan maailman yleiseen mielipiteeseen. ”Meillä on oikeus puolellamme, ja Venäjää sitovat sen meidän kanssamme tekemät sopimukset koko maailman silmissä”, hän lausui. Hänen oli vaikea sopeutua siihen ajatukseen, että oikeudellisesti samanarvoisella suurvallalla ja pikkuvallalla todellisessa elämässä oli erilainen asema. – – – Erkko ei ollut kannallaan yksin. Samanlaisissa utukuvien pilvilinnoissa ja kuvitelmissa leijaili Suomen kansan suuri enemmistö.[13]»

Yhdysvaltain varapresidentti Lyndon B. Johnson vieraili Erkon kotona syyskuussa 1963

26. lokakuuta 1939 Erkko kirjasi asiakirjoihinsa näkemyksen, jossa hän katsoi Neuvostoliiton ”diktatuurimaille ominaisella politiikallaan tähtäävän ensin rajoitettuihin päämääriin saadakseen siten asemansa paremmaksi esittää uusia vaatimuksia”. ”Kun meillä on tämä selvänä edessä, ei meillä ole muuta edessä kuin ottaa tarkka tiukka kanta ja määrätä se raja, jonka yli ei mennä”, Erkko kirjoitti luottaen siihen, ettei Neuvostoliitto halua konfliktin muuttuvan sodaksi.[14] Vielä marraskuun lopulla 1939, jolloin Moskovan neuvottelut olivat katkenneet ja Neuvostoliiton lehdet olivat aloittaneet räikeän Suomen-vastaisen propagandansa, Erkko rauhoitteli huolestuneita alaisiaan vakuuttamalla, että ”eivät venäläiset talvea vasten lähde hyökkäämään”.[15]

Erkko ei katunut taipumatonta linjaansa, vaikka sota sitten pian syttyikin. Talvisodan päättymispäivänä hän totesi Väinö Tannerille, että alueiden luovuttaminen taisteluitta ”olisi vienyt meidät perikatoon”.[14]

Vuosina 1939–1940 Erkko toimi Suomen asiainhoitajana Tukholmassa.[1] Jatkosodan alkuvaiheissa Erkko toimi Kotijoukkojen esikunnan sotavankitoimiston päällikkönä kesään 1942 asti. Erkko itse koki tämän komennuksen nöyryytykseksi entiselle ulkoministerille.[16] Hänet ylennettiin kapteeniksi vuonna 1941.[17] Toimistaan tässä tehtävässä Erkko sai syytteen sotaylioikeudessa vuonna 1946, mutta syyte hylättiin.lähde?

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen Erkko keskittyi lehtityöhön ja liike-elämään. Hän toimi Sanoma Oy:n toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan tehtävien lisäksi lukuisten muiden yritysten ja järjestöjen, kuten Kansallis-Osake-Pankin, Suomalais-Amerikkalaisen yhdistyksen, Rautatiekirjakaupan, Suomen Tietotoimiston ja Suomen IBM:n, hallituksissa ja hallintoneuvostoissa.[1]

Erkon kaudella vuoden 1951 alussa Helsingin Sanomien pilapiirtäjäksi tuli Kari Suomalainen, jonka tehtävä oli alun perin kuvittaa lehteen kirjoittaneen Arijoutsin pakinat. Arijoutsin yhteistyö hänen siihenastisen kuvittajansa Totti Noisniemen kanssa oli päättynyt erimielisyyksiin hieman aiemmin. Suomalainen ehdotti Erkolle, että lehti alkaisi julkaista pilapiirtäjän itsenäisiä kommentteja ajankohtaisiin asioihin eli niin kutsuttuja päivänpiirroksia, jollaisia Suomalainen oli nähnyt ulkomaisissa lehdissä. Erkko hyväksyi ajatuksen ja antoi Suomalaiselle vapaat kädet ohjeistaen muuta toimituksen väkeä, että ”sen pojan piirroksiin ei sitten kosketa”. HS:n Erkon johdolla noudattama vahvasti isänmaallinen linja sopi hyvin Suomalaisen omaan luonteeseen.[18] Suomalaisen kuvat toivat Helsingin Sanomiin Erkon usein peräänkuuluttamaa keveyttä. Kun sosialidemokraattien johtaja, eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm valitti HS:lle Suomalaisen piirroksista, Erkko ei puuttunut asiaan, vaan päin vastoin yllytti piirtäjää heittämään lisää bensiiniä liekkeihin. Edes ulkopolitiikka ei ollut Suomalaiselle pyhää; hän piirsi kuvia, jollaisia 1940-luvun sensuuri ei olisi sallinut.[19]

Eljas Erkko sai erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin arvonimen vuonna 1957.[20]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eljas Erkon puoliso oli brittiläissyntyinen Violet Erkko (o.s. Sutcliffe, 1897–1990). Heidän poikansa oli sanomalehtimies Aatos Erkko.[1] Heidän tyttärensä Patricia avioitui suurlähettiläs Rafael Seppälän kanssa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brotherus, Heikki: Eljas Erkko – legenda jo eläessään. WSOY, Helsinki 1973. ISBN 951-0-06000-3

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Kulha, Keijo K.: ”Erkko, Eljas (1895–1965)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 642–645. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ Brotherus 1973, s. 6.
  3. ↑ Brotherus 1973, s. 37.
  4. ↑ Kilpi, Timo: Ilta-Sanomien perustaja. Ilta-Sanomat, 2009, nro 17.11., s. 18.
  5. ↑ Jouslehto, Olavi & Okker, Jaakko: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 53. Helsinki: WSOY, 2000.
  6. ↑ Aaro Pakaslahti: Talvisodan poliittinen näytelmä, s. 33. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1970.
  7. ↑ Pakaslahti 1970, s. 49.
  8. ↑ Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 119–125. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  9. ↑ Mari K. Niemi & Ville Pernaa: Entäs jos...: vaihtoehtoinen Suomen historia, s. 126. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. ISBN 951-20-6892-3.
  10. ↑ Tuomioja, Erkki: Lehtikeisari HS.fi. 17.11.2009. Viitattu 16.10.2022.
  11. ↑ Valtiosihteeri Torstilan puhe "Poikkeusolojen viestintä – talvisodasta informaatiosotaan" -seminaarissa.[vanhentunut linkki]
  12. ↑ Brotherus 1973, s. 142.
  13. ↑ J. K. Paasikivi: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41 I, s. 58. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1958.
  14. ↑ a b Kilpi, Timo: Erkon ratkaiseva yö. Ilta-Sanomat, 17.11.2009, s. 18.
  15. ↑ Jakobson 1955, s. 265–266.
  16. ↑ Brotherus 1973, s. 143.
  17. ↑ Brotherus 1973, s. 6.
  18. ↑ Seppo Porvali: Kari– tasavallan hovinarri, s. 56. Jyväskylä: Gummerus, 1999. ISBN 952-5170-10-1.
  19. ↑ Aleksi Mainio: Erkon kylmä sota, s. 112–114. Helsinki: Siltala, 2018.
  20. ↑ Eljas Erkko Suomen kansanedustajat. Eduskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blåfield, Antti: Loistavat Erkot: Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28256-3.
  • Manninen, Ohto – Salokangas, Raimo: Eljas Erkko – vaikenematon valtiomahti. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34265-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eljas Erkko Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  • Erkko, Eljas hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
Helsingin Sanomien logo Edeltäjä:
Eero Erkko 		Helsingin Sanomien päätoimittaja
1927–1938 		Seuraaja:
Yrjö Niiniluoto
Edeltäjä:
Väinö Voionmaa 		Suomen ulkoasiainministeri
1938–1939 		Seuraaja:
Väinö Tanner
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eljas_Erkko&oldid=22194726”