Elinsiirto

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Elinsiirre)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elinirrotusryhmä siirtämässä elinluovuttajasta irroitettua elintä vastaanottajasairaalaan.

Elinsiirto tarkoittaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa potilaan kehoon siirretään kokonainen tai osittainen elin, joka on saatu joko luovuttajalta tai potilaan omasta kehosta. Elinsiirtoja suoritetaan vaikeimpien munuais-, maksa-, sydän- ja keuhkosairauksien hoidossa. Lisäksi niitä voidaan käyttää esimerkiksi palovammoissa (ihonsiirto), verisyövissä (luuytimensiirto) ja sarveiskalvon vioissa (sarveiskalvonsiirto). Elinsiirron jälkeen potilas joutuu käyttämään hylkimisenestolääkitystä, jotta potilaan immuunipuolustus ei hyökkäisi siirteen soluja vastaan.

Elinsiirtojen tyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Autografti on samassa yksilössä paikasta toiseen siirretty kudos tai elin. Esimerkkejä ovat ihonsiirrot ja veren kantasolujen siirto pahanlaatuisten veritautien hoidon yhteydessä.
  • Allografti on saman lajin eri yksilöiden välillä siirretty kudos tai elin. Suurin osa elinsiirroista on allografteja.
  • Ksenografti on toisen lajin yksilöstä saatu elinsiirre, esimerkiksi sian sydämestä otettu biologinen läppäsiirre.[1]

Siirrettävät elimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rintakehän elimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydän: Sydämensiirtoja on tehty maailmalla vuodesta 1967, Suomen ensimmäisen sydämensiirron teki professori Severi Mattila vuonna 1985. Yleisimmät syyt sydämensiirtoon Suomessa ovat laajentava ja iskeeminen kardiomyopatia. Nykyään noin 80 prosenttia siirtosydämen saaneista potilaista on elossa vuoden kuluttua.[2]
  • Keuhko: Keuhkoja voidaan siirtää kerrallaan yksi tai kaksi kappaletta. Yleisimmät syyt keuhkonsiirtoon Suomessa ovat keuhkofibroosi, alfa1-antitrypsiinin puutos, pulmonaalihypertensio ja keuhkoahtaumatauti. Keuhkosiirteen kanssa tapahtuu enemmän hyljintäreaktioita kuin muiden kiinteiden siirteiden yhteydessä. Keuhkonsiirtopotilaista noin 70 prosenttia on elossa vuoden kuluttua leikkauksesta.[2]
  • Sydän ja keuhko(t): Sydämen ja keuhkojen yhteissiirto voidaan tehdä esimerkiksi silloin, jos synnynnäinen sydänvika on ehtinyt vioittaa keuhkoverenkiertoa tai keuhkosairauteen liittyy sydänvika. Kyseessä on suuri toimenpide, josta elossa on vuoden kuluttua noin 60 prosenttia.[2]

Vatsan alueen elimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Munuainen: Munuaisensiirto on loppuvaiheen munuaissairauksien paras hoito. Munuaisensiirtojen kolme yleisintä syytä Suomessa ovat diabetes, polykystinen munuaissairaus ja glomerulonefriitti. Nykyisin Suomessa tehdyistä munuaissiirteistä 94 prosenttia toimii vuoden kuluttua leikkauksesta, ja näistä puolet yli 20 vuotta.[2]
  • Maksa: Maksansiirtojen yleisimmät aiheet maailmalla ovat alkoholimaksakirroosi ja C-hepatiitti. Sen sijaan Suomessa tavallisimmat siirron syyt olivat vuonna 2004 primaarinen biliaarinen kirroosi (PBC), primaarinen sklerosoiva kolangiitti (PSC) sekä maksan toiminnan äkillinen pettäminen aikuisilla ja sappitieatresia lapsilla. Maksansiirtopotilaista viiden vuoden kuluttua elossa on yli 80 prosenttia.[2]
  • Haima: Haimansiirron aiheena on insuliiniriippuvainen diabetes, ja leikkauksessa diabeetikolle siirretään insuliinia tuottava uusi haima. Ongelmana on siirron jälkeen välttämätön elinikäinen immunosuppressiolääkitys, joka on useimmiten huonompi vaihtoehto kuin jatkuva insuliinin pistäminen. Siksi katsotaan, että haimansiirtoja pitäisi tehdä lähinnä niille diabeetikoille, joilla on ennestään elinsiirre (yleensä munuainen) ja jotka jo käyttävät immunosuppressiolääkkeitä. Vuoden kuluttua leikkauksesta ehkä noin 70–80 prosenttia siirteistä toimii. Ensimmäinen haimansiirto suoritettiin vuonna 1966.[3] Suomessa tehtiin ensimmäinen haimansiirto vuonna 2010.[4]
  • Ohutsuoli: Ohutsuoli on muita kiinteitä elimiä vaikeampi siirtää, koska se sisältää bakteerikasvustoa ja vahvan immuunipuolustuksen, joista edellinen voi aiheuttaa siirronjälkeisiä infektioita ja jälkimmäinen johtaa hylkimisreaktioon. Ohutsuolensiirtoja yritettiin jo 1960-luvulla, mutta ensimmäinen siirto, josta potilas selvisi hengissä pidemmällä aikavälillä, tehtiin vasta vuonna 1988 Saksassa. Ohutsuolensiirron aihe on suolen toiminnan pettäminen, mikä johtaa lyhyt suoli-oireyhtymään ja tekee henkilön riippuvaiseksi parenteraalisesta ruokinnasta. Yleisimpiä ohutsuolen siirtoon johtavia sairauksia ovat nekrotisoiva enterokoliitti, mesenteeritromboosi, gastroskiisi, volvulus, vamma ja Crohnin tauti. Elossaololukujen vuoden kuluttua siirrosta on raportoitu olevan noin 50–80 prosenttia, lähteestä riippuen. Ohutsuolensiirtoja tehtiin Yhdysvalloissa 116 kappaletta vuonna 2003; Suomessa on onnistuttu tekemään ensimmäinen suolensiirto HUS:n Lastenklinikassa.[5] [6]
Sarveiskalvosiirre, tikit näkyvät valkoisina.

Muut elimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sarveiskalvo: Sarveiskalvonsiirto on yksi parhaiten onnistuvista elinsiirroista. Toimenpiteessä luovuttajan sarveiskalvo ommellaan vaurioituneen tilalle paikallispuudutuksessa. Yleisimmät syyt siirtoon ovat sarveiskalvon kartiopullistuma (keratokonus) sekä tapaturmat ja tulehdukset, jotka jättävät arpia sarveiskalvoon.[1]
  • Iho, myös kasvot: Ihonsiirtoja käytetään esimerkiksi palovammojen hoidossa, jolloin henkilön omaa ihoa siirretään palaneen ihon tilalle. Myös kuolleelta luovuttajalta saatua ihoa voidaan käyttää palaneen ihon suojana. Ensimmäinen kasvojensiirto tehtiin Ranskassa 27. marraskuuta 2005.[7]
  • Käsi: Ensimmäinen kädensiirto tehtiin Ranskassa vuonna 1998 Clint Hallam-nimiselle miehelle. Siirretty käsi toimi noin kaksi ja puoli vuotta, kunnes se potilaan pyynnöstä poistettiin vuonna 2001.[8] Kädensiirtoja on tähän päivään mennessä tehty jo kymmeniä ja niiden pääaiheena on yleensä molempien käsien amputaatio.[9]
  • Penis: Ensimmäinen peniksensiirto tehtiin Kiinassa syyskuussa 2005. Siirretty penis alkoi virtsaamisen ja verenkierron suhteen toimia, mutta se poistettiin kaksi viikkoa myöhemmin "psykologisista syistä".[10]

Kudokset, solut ja nesteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luuydin tai veren kantasolut: Ensimmäiset luuytimensiirrot ihmiselle tehtiin 1950-luvun lopulla, mutta tulokset olivat huonoja. Veren kantasoluja alettiin käyttää pahanlaatuisten veritautien kuten leukemian ja myelooman hoidossa 1970-luvulta alkaen. Potilaalle voidaan siirtää luuydintä joko häneltä itseltään tai toiselta henkilöltä. Luuytimen siirrot aloitettiin Suomessa vuonna 1981 ja nykyään noin 60 prosenttia potilaista paranee hoidolla pysyvästi.[11]
  • Veri: Verensiirrossa siirretään verta tai jotain sen osakomponenttia ihmisestä toiseen. Verensiirtoja voidaan käyttää esimerkiksi anemian hoidossa tai henkilön menetettyä verta vamman tai leikkauksen yhteydessä. Nykyään siirretään useimmiten kokoveren sijasta jotain veren komponenttia, esimerkiksi punasoluja tai verihiutaleita.
  • Luu: Luusiirteitä käytetään yleisesti auttamaan hitaasti luutuvien murtumien paranemista ja korvaamaan luupuutoksia murtumissa, tekonivelleikkauksissa ja luukasvainten hoidossa. Potilaan omaa luuta voidaan käyttää esimerkiksi nivelien ja selän jäykistysleikkauksissa, mutta jos luupuutos on suuri, oma luusiirre ei riitä. Siirretty luu sulautuu tai kasvaa vähitellen kiinni ympäröivään luuhun.[1]
Mitraaliläppäleikkaus.
  • Sydänläppä: Sydämessä on neljä läppää, jotka voivat vioittua ja johtaa läpän ahtautumiseen tai vuotamiseen. Läppävikoja voidaan hoitaa vaihtamalla viallisen läpän tilalle tekoläppä tai läppäsiirre. Siirrettävät läpät voidaan ottaa joko omasta sydämestä (autografti), toisen ihmisen sydämestä (homografti) tai eläimestä, yleisimmin siasta tai naudasta (ksenografti). Ensimmäiset homograftiläppäleikkaukset tehtiin vuonna 1962. Autograftileikkaus voidaan tehdä esimerkiksi siten, että viallinen aorttaläppä korvataan omalla keuhkovaltimoläpällä ja poistetun tilalle asennetaan toiselta henkilöltä otettu keuhkovaltimoläppä.[12]
  • Verisuoni
  • Langerhansin saarekesolut: Tyypin 1 diabeteksessa insuliinia tuottavat haiman Langerhansin saarekkeiden beetasolut ovat tuhoutuneet. Tutkijat ovat etsineet keinoja, joilla beetasoluja voisi siirtää diabeetikon kehoon oman insuliinituotannon käynnistämiseksi. Vuonna 2000 osoitettiin, että eristettyjen allogeenisten saarekkeiden ruiskuttaminen verenkiertoon palauttaa riittävän insuliininerityksen.[13] Pohjoismainen saarekesiirtoverkosto aloitti toimintansa vuonna 2000, mutta saarekesiirtoja ei kuitenkaan toistaiseksi tehdä Suomessa.[14]

Luovuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinsiirtojen määrää rajoittava tekijä on yleensä pula luovuttajista. Luovuttajana toimii lähes aina aivokuollut henkilö. Poikkeuksen tähän muodostaa munuaisensiirto, jolloin luovuttajana voi toimia myös elossa oleva potilaan läheinen. Suomessa on käynnistynyt elinluovutustoiminta verenkierron pysähtymisen ja kuoleman toteamisen jälkeen. Tällöin on kysessä tehohoidossa olevasta potilaasta, jolla on vaikea aivovaurio ja jolla ei ole mahdollisuuksia selvitä.[15] Maksansiirtoja voidaan tehdä myös eläviltä luovuttajilta, jolloin luovuttajalta siirretään vain osa maksasta. Kansainvälisesti osaelinsiirtoja on tehty myös joidenkin muiden elinten osalta.[16] Myös luuydintä ja verta voi luovuttaa elävä henkilö. Suomessa Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu huolehtii verenluovutustoiminnasta[17] ja ylläpitää kantasolurekisteriä.[18]

Luovuttajalla on yleensä oltava sama veriryhmä kuin saajalla, mutta aivan pienillä lapsilla edellytys ei ole enää ehdoton vaan veriryhmärajat ylittävä siirto voidaan tehdä pienille lapsille, joilla elistön vasta-ainetuotanto ei ole vielä kovin kehittynyt. Tästä hyötyvät erityisesti siirtosydäntä tarvitsevat pienet lapset, mutta siirto on onnistunut jopa viisivuotiaalle. Siirron saajalta poistetaan veriplasman vaihdolla vasta-aineita ja uusien vasta-aineiden muodostuminen estetään lääkkeillä. Lääkkeiden anto voidaan lopettaa muutaman kuukauden kuluttua.[19]

Hyljintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vierasta kudosta oleva elin siirretään ihmiselimistöön, immuunipuolustusjärjestelmä hyökkää sen kimppuun. Hyljintäreaktioita on olemassa kolmentyyppisiä.

  • Hyperakuutti hyljintä on minuuttien sisällä tapahtuva reaktio, jossa veri hyytyy verisuonten seinämiin ja pysäyttää siirteen verenkierron. Tällainen reaktio voi syntyä, jos potilas on aikaisemmin herkistynyt siirteen HLA-antigeeneille tai kyseessä on toisesta lajista otettu siirre eli ksenografti. Reaktion estämiseksi tehdään sopivuuskokeet luovuttajan ja vastaanottajan välillä ennen elinsiirtoa.
  • Akuutti hyljintä tapahtuu yleensä kolmesta vuorokaudesta kolmeen kuukauteen leikkauksen jälkeen. Kyseessä on T-soluvälitteinen reaktio, joka voidaan nykyään hoitaa tehokkaasti hyljinnänestolääkityksellä. Hoitamattomana akuutti hyljintä johtaa verisuonten vaurioitumiseen ja tukkeutumiseen.
  • Krooninen hyljintä on pidemmällä aikavälillä ilmenevä reaktio, jonka mekanismit ovat epäselviä. Ilmeisesti kyseessä on verisuonten seinämien lievä tulehdus, joka johtaa suonten vaurioitumiseen ja arterioskleroosiin. Elimissä esiintyy myös muita muutoksia kuten fibroosia. Kroonista hyljintää ei voi tällä hetkellä hoitaa muuten kuin uudella elinsiirrolla. Kroonisen hyljinnän vuoksi menetetään vuosittain 3–4 prosenttia kaikista toimivista siirteistä.[20]

Hyljinnänestolääkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinteiden elinten siirrot edellyttävät yleensä elinikäistä hylkimisenesto- eli immunosuppressiolääkitystä. Lääkitys perustuu yleensä 2–3 lääkkeen samanaikaiseen käyttöön; yleisin yhdistelmä on kalsineuriinin estäjä (syklosporiini tai takrolimuusi), nukleotidisynteesin estäjä (atsatiopriini tai mykofenolaattimofetiili) ja glukokortikoidi (metyyliprednisoloni tai prednisoloni). Luun-, luuytimen- ja sarveiskalvonsiirroissa pysyvä immunosuppressiivinen lääkitys ei yleensä ole tarpeen.[21]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinsiirto (1968)
  • 1668: Ensimmäinen onnistunut (luotettavasti raportoitu) luunsiirto (raportoinut hollantilainen kirurgi Job van Meekeren)[22]
  • 1905: Ensimmäinen onnistunut sarveiskalvonsiirto (lääkärinä toimi Eduard Zirm, Olomouc, Tšekkoslovakia (nyk. Tšekin tasavalta))[23]
  • 1954: Ensimmäinen onnistunut munuaisensiirto (Joseph Murray, Boston, USA)
  • 1966: Ensimmäinen onnistunut haimansiirto (Richard Lillehei ja William Kelly, Minnesota, USA)[24]
  • 1967: Ensimmäinen onnistunut maksansiirto (Thomas Starzl, Pittsburgh)
  • 1967: Ensimmäinen onnistunut sydämensiirto (Christiaan Barnard, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka)[25]
  • 1981: Ensimmäinen onnistunut sydämen- ja keuhkonsiirto (Bruce Reitz, Stanford)
  • 1983: Ensimmäinen onnistunut keuhkolohkonsiirto (Joel Cooper, Toronto)
  • 1986: Ensimmäinen onnistunut kahden keuhkon siirto (Joel Cooper, Toronto)
  • 1987: Ensimmäinen onnistunut keuhkonsiirto (Joel Cooper, St. Louis)
  • 1998: Ensimmäinen onnistunut kädensiirto (Lyon, Ranska)[8]
  • 2005: Ensimmäinen onnistunut osittainen kasvonsiirto (Ranska)[7]
  • 2005: Ensimmäinen onnistunut peniksensiirto (Kiina)[10]

Elinsiirrot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elinsiirrot aloitettiin Suomessa munuaisensiirrolla vuonna 1964. Nykyään maassa tehdään vuosittain noin 150–190 munuaisensiirtoa, 50 maksansiirtoa, 30 sydämensiirtoa, yli 200 sarveiskalvonsiirtoa ja 125 luuytimen- tai veren kantasolujen siirtoa. Suomessa tehtyjen elinsiirtojen tulokset ovat kansainvälisesti mitattuna erittäin hyvätasoisia: munuaissiirteen saaneista elossa on viiden vuoden kuluttua 91 prosenttia, maksansiirtopotilaista 80–90 prosenttia ja sydänsiirtopotilaista noin 70 prosenttia. Vaikka elinten luovuttajien määrä Suomessa on muihin länsimaihin verrattuna ollut kohtuullinen, luovuttajista esimerkiksi munuaisen- ja maksansiirtoon on jatkuvasti pulaa. Keskimääräinen jonotusaika 2000-luvulla ensimmäiseen munuaisensiirtoon on ollut noin vuosi ja maksansiirtoon 45 päivää. Munuaisensiirtojen tarve kasvaa tulevaisuudessa, kun tyypin II diabeteksen esiintyvyys ja dialyysihoidon tarve lisääntyvät.[2][9] Ensimmäinen ohutsuolen siirto tehtiin Suomessa vuonna 2009.[26] Yhtä aikaa siirrettiin munuainen ja haima Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2010. Haiman siirrolla on pystytty palauttamaan tyypin 1 diabeetikkojen oma insuliinintuotanto.[27] Vuonna 2016 tehtiin Suomessa ja Pohjoismaissa ensimmäinen kasvojen siirto Helsingin yliopistollisessa sairaalassa.[28]

Suomessa tehtävät isot elinsiirrot on keskitetty Helsinkiin HUS-alueen kahteen sairaalaan: aikuisten elinsiirrot Meilahden tornisairaalaan ja lapsipotilaat Uuteen lastensairaalaan.[29]

Vuonna 2021 Suomessa tehtiin 420 isoa elinsiirtoa, joista 24 tehtiin lapsipotilaille. Elinluovuttajista 119 henkilöä oli aivokuolleita, ja kaikista elinluovuttajista 72 prosentilta saatiin useampi elin. Elinsiirroista munuaissiirtoja oli 268 kappaletta, niistä lapsipotilaille 11 ja eläviltä luovuttajilta saatiin 46 munuaista. Tilastojen mukaan munuaissiirrännäisistä 93 % toimi viiden vuoden kuluttua ja 86 % kymmenen vuoden kuluttua. Maksansiirtoja tehtiin 75, haimansiirtoja 31, keuhkonsiirtoja 24 ja sydänsiirtoja 22 kappaletta, vaikka sydänsiirtoihin soveltuvia luovuttajia oli vuoden aikana ennätyksellisen vähän.[29]

Elinsiirtotoiminnassa Suomessa noudatetaan Lakia ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä (101/2001). Lain mukaan kuolleelta ihmiseltä voidaan irrottaa elimiä ja kudoksia, jollei ole syytä olettaa, että vainaja eläessään olisi vastustanut sitä tai että hänen lähiomaisensa tai muu läheinen vastustaisivat sitä. Jos ihminen eläessään on antanut suostumuksensa elimien ja kudoksien irrottamiseen, toimenpide voidaan lain mukaan suorittaa lähiomaisen tai muun läheisen kiellosta huolimatta. Kuitenkin käytännössä lääkintähenkilöstö noudattaa usein lähiomaisten tahtoa ja jättää läheisten vastustuksesta elinsiirron suorittamatta, vaikka luovuttaja olisi siihen eläessään suostunut.

Jos henkilö toivoo, että hänen elimiään käytettäisiin siirteinä hänen kuolemansa jälkeen, hän voi esimerkiksi täyttää elinluovutuskortin.[15]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Mäkelä AE et al. (2004). "Kudossiirteet ihmisten varaosina." Duodecim 120(11):1410–8.
  2. ↑ a b c d e f Salmela K et al (2004). "Elinsiirrot - käypää hoitoa jo 40 vuoden ajan." Duodecim 120(11):1359–69.
  3. ↑ Höckerstedt K et al. (1994). "Vatsan alueen varaosat." Duodecim 110(20):1901.
  4. ↑ Iltalehti.fi: Hyksissä siirrettiin ensi kertaa haima - potilas voi hyvin
  5. ↑ eMedicine, Stuart M Greenstein: Intestinal Transplantation, September 14, 2006.
  6. ↑ Lääketieteellinen aikakauslehti Duodecim 5/2010, pääkirjoitus s. 465
  7. ↑ a b Kanitakis J et al. (2006). "Clinicopathologic monitoring of the skin and oral mucosa of the first human face allograft: Report on the first eight months." Transplantation 82(12):1610–5. PMID 17198245
  8. ↑ a b Dubernard JM et al. (1999). "Human hand allograft: report on first 6 months." Lancet 353(9161):1315–20. PMID 10218530
  9. ↑ a b Jalanko H, Mäkisalo H (2004). "Mitä siirrämme tulevaisuudessa?" Duodecim 120(11):1355–7.
  10. ↑ a b Hu, W et al. (2006). "A Preliminary Report of Penile Transplantation." Eur Urol. 50(4):851–3. PMID 16930814
  11. ↑ Porkka K (2004). "Kantasolujensiirrot." Duodecim 120(11):1391–9.
  12. ↑ Verkkala K, Heikkilä L (1999). "Aorttaläpän korjaus ilman tekoläppää." Duodecim 115(2):197
  13. ↑ Shapiro AM, Lakey JR, Ryan EA et al (2000). "Islet transplantation in seven patients with type 1 diabetes mellitus using a glucocorticoid-free immunosuppressive regimen." N Engl J Med 343:230–8.
  14. ↑ Otonkoski T, Korsgren O, Salmela K (2004). "Diabeteksen korvaushoito beetasoluilla: tulevaisuuden hoitokeino?" Duodecim 120(9):1133–4.
  15. ↑ a b Tee hyvä teko Elinluovutus. Viitattu 31.10.2023.
  16. ↑ Kärjä, Anu-Maija: Mitä kaikkea voit luovuttaa itsestäsi? – Tässä 6 asiaa, jotka voivat antaa uuden elämän yle.fi. 7.10.2018. Viitattu 31.10.2023.
  17. ↑ Verenluovutus on helppo tapa auttaa Veripalvelu. Viitattu 31.10.2023.
  18. ↑ Kantasolurekisteri Veripalvelu. Viitattu 31.10.2023.
  19. ↑ Harkas, Marke: Väärä veriryhmä ei enää estä lasten elinsiirtoja. Helsingin Sanomat, 1.6.2015, s. A8. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.6.2015.
  20. ↑ Renkonen R, Häyry P. "Elinten ja kudoksen siirrot". Mikrobiologia ja infektiosairaudet 8.7.2004.
  21. ↑ Isoniemi H, Jalanko H (2004). "Elinsiirtolääkkeiden valikoima monipuolistuu." Duodecim 120(11):1371–8.
  22. ↑ Job Janszoon Van Meekeren (1682). Observationes Medico-Chirugicae.
  23. ↑ Moffatt SL, Cartwright VA, Stumpf TH (2005). "Centennial review of corneal transplantation." Clin Experiment Ophthalmol. 33(6):642–57. PMID 16402960.
  24. ↑ Kelly WD et al. (1967) "Allotransplantation of the pancreas and duodenum along with the kidney in diabetic nephropathy". Surgery 61 (6):827–37. PMID 5338113
  25. ↑ Cooper DK (2001). "Christiaan Barnard and his contributions to heart transplantation." J Heart Lung Transplant. 20(6):599–610. PMID 11404164
  26. ↑ Suolensiirto Elinluovutus. Viitattu 31.10.2023.
  27. ↑ Lempinen, Marko. Nordin, Arno. Ortiz, Fernanda. Koskinen, Petri ja Ekstrand, Agneta.: Neljä vuotta samanaikaisia haiman- ja munuaisensiirtoja Suomessa www.duodecimlehti.fi. 2014. Aikakauskirja Duodecim. Viitattu 31.10.2023.
  28. ↑ Ensimmäinen kasvojen kudosten siirto tehty HUS:ssa Lääkärilehti.fi. 22.2.2016. Viitattu 31.10.2023.
  29. ↑ a b HUSissa tehtiin vuonna 2021 toiseksi eniten elinsiirtoja sen koko historian aikana 1.2.2022. Helsinki: Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri. Viitattu 2.2.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elinsiirto&oldid=22283061”