Eero Huovinen
| Eero Huovinen | |
|---|---|
 Eero Huovinen. |
|
| Helsingin hiippakunnan piispa | |
|
1991–2010
|
|
| Edeltäjä | Samuel Lehtonen |
| Seuraaja | Irja Askola |
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Eero Lauri Juhana Huovinen |
| Syntynyt | 27. lokakuuta 1944 Helsinki |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Ammatti | piispa, dogmatiikan professori |
| Vanhemmat |
Lauri Huovinen Aili Virta |
| Puoliso | Anja-Tuulikki Harri ( 1968) |
| Muut tiedot | |
| Koulutus | teologian tohtori (1980) |
| Tutkinnot | Helsingin yliopisto |
| Uskonto | kristinusko |
| Tunnustuskunta | luterilaisuus |
| Osa artikkelisarjaa |
| Evankelinen herätysliike |
|---|
 |
|
Henkilöitä 1800-luku
1900-luku
2000-luku |
|
Lisää aiheesta |
Eero Lauri Juhana Huovinen (s. 27. lokakuuta 1944 Helsinki)[1] on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Helsingin hiippakunnan emerituspiispa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori.
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eero Huovisen isä oli evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Turun tuomiorovasti Lauri Huovinen. Opiskeluaikanaan Huovinen toimi muun muassa avustajana Malmin seurakunnan nuorisotyössä, uskonnon tuntiopettajana Oulunkylän yhteiskoulussa ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (SLEY) ylioppilastyön sihteerinä 1968–1971. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1970. Ennen piispaksi tuloaan Huovinen työskenteli Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1978 ja toimi viime vaiheessa dogmatiikan professorina ja tiedekunnan dekaanina. Hänen tutkimustyönsä on kohdistunut erityisesti Martti Lutherin ajatteluun ja uuteen katoliseen teologiaan. Huovisen väitöskirja Idea Christi (1978) käsittelee saksalaisen katolisen teologin Hans Küngin ajattelua. Myöhemmin hänen tutkimuskohteinaan ovat olleet muun muassa Lutherin käsitykset vanhurskauttamisesta ja kasteesta.
Helsingin hiippakunnan piispaksi hänet valittiin 1991. Kirkon sisäisenä vaikuttajana Huovinen on ollut konservatiivien ja liberaalien linjaristiriitoja sovitteleva. Hän ei ole ottanut kirkon sisäisiin kiistakysymyksiin selvää kantaa. Vielä professorina ollessaan Huovinen kirjoitti naispappeudesta kirjan, jossa selvitetään sekä naispappeuden puolustajien että vastustajien mielipiteitä ilman selvää kannanilmaisua. Myöhemmin hän on muun muassa pidättynyt ottamasta kantaa homoseksuaalien asemaan kirkossa. Huovinen kirjoitti marraskuussa 1999 kirkolliskokouksen hyväksymän Katekismuksen.
Keväällä 2004 piispa Huovinen tutustui hiippakuntansa sääntömääräisiin ja julkisiin jumalanpalveluksiin kuulumattomaan jumalanpalvelukseen, jonka järjestäjänä oli naispappeutta vastustava Luther-säätiö. Ennen jumalanpalveluksen alkua jumalanpalveluksen toimittaneet papit toivoivat, että Huovinen jättäisi osallistumatta ehtoolliselle, koska sitä ei hänelle jaettaisi. Tämän jälkeen Luther-säätiötä ei ole enää päästetty Mellunkylässä sijaitsevaan kirkkoon pitämään jumalanpalveluksiaan. Kesäkuussa 2005 ehtoolliselta pidättämiseen ryhtyneet papit pidätettiin määräajaksi pappisviran toimituksesta rangaistuksena virkavirheestä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestys ei salli ehtoollisen epäämistä kirkon jäseneltä.
Huovinen on tullut tunnetuksi julkisena keskustelijana muun muassa Estonian uppoamisonnettomuuden ja tapaninpäivän 2004 hyökyaalto-onnettomuuden yhteydessä. Tsunamikatastrofin jälkeen hän puhui ihmisen neuvottomuudesta luonnon edessä.
Huovinen teki 31. elokuuta 2010 viimeisen työpäivänsä ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän saarnasi Helsingin tuomiokirkon iltamessussa. Messun jälkeen Huovinen jätti piispan viran tunnukset, juhlakaavun, ristin ja sauvan alttarille, minkä jälkeen hän sai tuomiorovasti Matti Poutiaiselta emeritusristin.[2]
Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Piispa Eero Huovinen valittiin Suomen Vuoden puhujaksi 1995, Vuoden käyttäytyjäksi 2004[3] ja Vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi 2005. Hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan komentajamerkki[4] sekä Suomen luterilaisen kirkon Pyhän Henrikin risti.[5]
Eero Huovinen sai eniten mainintoja, kun Kotimaa-lehti pyysi keväällä 2008 kirkolliskokousedustajia nimeämään henkilöitä, jotka ”kuuluvat kristillisen älymystöön ja avaavat ajatuksillaan kirkolle uusia näkymiä”. Huovinen sai 22 mainintaa, ja toiseksi eniten mainintoja, 16, sai John Vikström.[6]
Emerituspiispana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eero Huovinen siunasi hautaan presidentit Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren. Mauno Koiviston hautaansiunaamisessa Helsingin tuomiokirkossa 25.5.2017 Huovinen siteerasi puheessaan kuolinilmoituksessa ollutta Koiviston lausumaa Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin sekä viittasi Koiviston suuriin käsiin Satavuotiaan ja itsenäisen Suomen historiaan Mauno Koivisto ehti jättää syviä kädenjälkiä. Mauno Koiviston kädet olivat rauhan kädet. Silloinkin, kun isänmaata piti puolustaa sodassa, hän halusi toimia sovinnollisemman tulevaisuuden puolesta. Huovinen kertoi myös Koiviston uskosta: Sikariportaan miesten sairaalakäynneillä veisattiin virsiä. Virsiä laulettiin myös, kun tutut kaverit tänä vuonna kävivät Koivistoa tervehtimässä.[7] Martti Ahtisaaren hautaansiunaaminen oli Helsingin Tuomiokirkossa 10.11.2023.[8]
Mauno Koiviston hautaansiunaamisen jälkeen Huovisen toinen presidenttiä koskeva palvelutehtävä oli presidentti Sauli Niinistön ja rouva Jenni Haukion lapsen kastaminen huhtikuussa 2018. Pojan nimeksi tuli Aaro Veli Väinämö Niinistö.[9]
Huovinen kirjoitti vuonna 2018 kirjan Isä meidän -rukouksesta. Kun olin lapsi, ja lapsenlikka rupesi pitämään meille Isä meidän -rukousta, minulle syntyi jo silloin teologinen kriittinen henki. Voiko ihminen, joka rukoilee kaavamaista Isä meidän -rukousta, olla oikea kristitty? Se ei ollut perheen tuttu omasanainen rukous, johon olimme äidin kanssa tottuneet. Isä meidän -rukous on Huovisen mielestä kuin timantti. Se on hioutunut vuosien aikana kirkkaaksi.[10]
Vuoden 2020 alussa ilmestyivät Eero Huovisen kirjoittama kirja Äitiä ikävä ja veljensä Sakari Huovisen kirjoittama Isän kädestä. Yhdeksänvuotiaana Eero jäi orvoksi äidistään ja Sakari kolmivuotiaana. Lauri-isän kuoleman jälkeen, vuonna 1994, Eero pääsi aarreaittaan. Hän sai haltuunsa Aili-äidin kirjeet, päiväkirjat, monenlaiset lippuset ja lappuset. Ajatukset ovat kiteytyneet koskettavaksi kirjaksi Äitiä ikävä. Tavallisen kirjan vaihtoehtona on e-äänikirja Antti Virmavirran lukemana.[11]
Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hänen tyttärensä Laura Huovinen[12] toimii asiantuntijana Kirkkohallituksen Ulkoasiain osaston Kirkon lähetystyön keskuksessa[13].
Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Cantell, Risto & Huovinen, Eero & Salo, Simo S.: Kirkon ykseys ja reformi. Hans Küngin herättämä ekumeeninen keskustelu. Helsinki: Missiologian ja ekumeniikan seura, 1974. ISBN 951-952-050-3.
- Jumalan sana – sana Jumalasta. Hans Küngin käsitys Raamatusta. Helsinki: Oy Länsi-Suomi, 1978. ISBN 951-911-119-0.
- Idea Christi. Idealistinen ajattelumuoto ja kristologia Hans Küngin teologiassa. Väitöskirja. Helsinki: Oy Länsi-Suomi, 1978. ISBN 951-911-121-2.
- Nainen ja pappisvirka. Argumentaatioanalyysi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käydystä naispappeuskeskustelusta. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1979. ISBN 951-911-126-3.
- Kuolemattomuudesta osallinen. Martti Lutherin kuoleman teologian ekumeeninen perusongelma. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1981. ISBN 951-911-141-7.
- Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 155. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1987 (2. painos 1988). ISBN 951-9111-67-0.
- Luther, Martti: Kaste ja usko. Valikoima Lutherin kirjoituksia kasteesta ja lapsen uskosta. Johdanto ja suomennos Eero Huovinen. Lapua: Herättäjä, 1991. ISBN 951-878-028-5.
- Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1991. ISBN 951-911-187-5.
- Sydämen puhetta. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-022-309-3.
- Ei on kyllä: Karl Barthin filosofis-teologinen lähtökohta. Taskukirjasto. Helsinki: Kirjapaja, 1999. ISBN 951-625-634-1.
- Pappi?. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-026-483-0.
- Pitkä ilo. Joulun evankeliumi. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-027-471-2.
- Toinen aurinko. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-964-2.
- Käännä kasvosi, Herra. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-030-716-5.
- Kärsimys ja ilo. Katumuspsalmien tutkistelua. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30520-0.
- Avoin taivas. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34486-6.
- Aihetta ajatella. Mietteitä piispan pöydältä. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36761-2.
- Lähdön aika. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38350-6.
- Uusi ilo: pääsiäisen evankeliumi. Kuvatoimittaja: Laura Arvela. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40250-4.
- Saarna?. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-41437-8.
- Parhain päin: kirjoituksia elämästä, Jumalasta ja armosta. Helsinki: WSOY, 2017. ISBN 978-951-0-42706-4.
- Isä meidän. Helsinki: WSOY, 2018. ISBN 978-951-0-43458-1.
- Äitiä ikävä. Helsinki: WSOY, 2020. ISBN 978-951-0-45019-2.
- Jumalan katseen suojassa. Helsinki: Minerva Kustannus, 2022. ISBN 978-952-375-470-6.
- Sielujen puolustaja : piispana Helsingissä. Helsinki: WSOY, 2022. ISBN 978-951-0-48489-0.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Paavilainen, Ulla (päätoim.): Kuka kukin on: henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2015, s. 224. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28228-0.
- ↑ Piispa Eero Huovinen jää eläkkeelle Yle Uutiset. 16.11.2009. Viitattu 17.11.2009.
- ↑ Helsingin piispa ja viulistiveljekset osaavat käyttäytyä Kaleva. 20.9.2004. Viitattu 13.2.2012.
- ↑ YLE: YLE INTERNET: Linnan juhlat vintti.yle.fi.
- ↑ Kirkolliset kunniamerkit Eero Huoviselle ja Hannu Konolalle evl.fi. Arkistoitu 16.11.2019. Viitattu 3.10.2019.
- ↑ Kotimaa 29.5.2008
- ↑ Lue kaikki presidentti Mauno Koiviston hautajaisista
- ↑ Keski-Heikkilä, Anni: ”Karjalaisuus ja Eeva” olivat Ahtisaaren salaisuudet, sanoi piispa Huovinen Helsingin Sanomat. 10.11.2023. Viitattu 19.12.2023.
- ↑ Karjalainen, Antti: Sauli Niinistön ja Jenni Haukion poika sai nimen Ilta-Sanomat. 7.4.2018. Viitattu 19.12.2023.
- ↑ Eero Huovinen ei halua puhua omasta rukouselämästään, mutta kirjoitti kirjan Isä meidän –rukouksesta
- ↑ Äidin ikävä ei lopu koskaan
- ↑ Siistonen, Miia: Teininä Laura Huovinen otti rajusti yhteen isänsä, piispa Eero Huovisen kanssa – niin vain tuli tyttärestäkin pappi Anna. 10.11.2022. Viitattu 30.8.2023.
- ↑ Kirkon lähetystyön keskus Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Arkistoitu 30.8.2023. Viitattu 30.8.2023.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tapaninen, Jaakko: Lähikuvassa Eero Huovinen. Helsinki: Otava, 2010.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Malkavaara, Mikko & Mustakallio, Hannu: Huovinen, Eero (1944–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 27.8.2012. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Tietoa Huovisesta Helsingin hiippakunnan sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive).
- Katekismus 1999 (Arkistoitu – Internet Archive).
- Saarikivi, Janne: Mies ihmisen ja Jumalan välissä. (Julkaistu numerossa 9/2002) Ylioppilaslehti. Arkistoitu 22.8.2013.
|
Edeltäjä: Samuel Lehtonen |
Helsingin piispa 1991–2010 |
Seuraaja: Irja Askola |
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| ||||||||||||||||||
