Eeli Jokinen

Eeli Jokinen
Henkilötiedot
Syntynyt	5. helmikuuta 1888 Peräseinäjoki
Kuollut	2. elokuuta 1963 (75 vuotta) Jyväskylä
Ammatti	Vapaakirkon saarnaaja, sisälähetystyöntekijä, kirjailija
Vanhemmat	Valentin Mäkirinta, myöh. Jokinen ja Sanna Jokinen, o.s. Vainionpää
Puoliso	Hilma Jokinen o.s. Helin, kuoli 1951 Anna Jokinen o.s. Rauhamäki
Lapset	Anna-Liisa, Saara, Erkki ja Sakari
Kirjailija
Aikakausi	1915—1954
Tyylilajit	hengellinen kirjallisuus
Aiheet	etsikkoaika, kilvoitus, sielunhoito
Esikoisteos	Nuorille! 1915
Pääteokset	Äitini testamentti. Romaani 1937.
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Eeli Valentin Jokinen (5. helmikuuta 1888 Peräseinäjoki – 2. elokuuta 1963 Jyväskylä) oli suomalainen Vapaakirkon saarnaaja ja sisälähetystyöntekijä sekä kirjailija.

Perhe

Jokisen vanhemmat olivat maanviljelijä Valentin Mäkirinta, myöh. Jokinen, ja Sanna Jokinen, o.s. Vainionpää. He avioituivat vuonna 1885.

Jokiset ostivat raivaamattoman korpitilan kauniilta paikalta Peräseinäjoen ja Jalasjärven rajalta. Työntäyteinen aika alkoi. Nousi rakennus toisensa jälkeen, peltomaata raivattiin. Uudistila vaati melkoisia varoja. Sitten isän piti mennä sotapalvelukseen Alavudelle. Velkasitoumuksia ei pystytty maksamaan. Silloin isä päätti lähteä Amerikkaan tarkoituksenaan ansaita tarvittavia varat velkojen maksuun. Uhkarohkeitten seikkailujen jälkeen – sotapalvelus oli kesken, oli saatava passi – isä saapui Yhdysvaltoihin.

Kotiin jäivät vaimo Sanna ja perheeseen syntyneet kolme poikaa: Urho Johannes 1886, Eeli Valentin 1888 ja William Matias 1889.

Toivo saada hyödyntää isän Amerikan ansioita petti. Tuli onnettomuuksia. Muutaman Amerikka-vuoden jälkeen Bessemerin kaivoksilla Michiganissa työskennellyt perheen isä kuoli vuonna 1894 loukkaannuttuaan vakavasti rautakaivoksessa. Tieto isä-Valentinin kuolemasta levisi velkojille Peräseinäjoella. Nämä ottivat oikeudettomasti Jokisen omaisuutta. Kuka otti hevosen, ketkä lehmät, ketkä muuta tavaraa. Jokainen otti mitä, halusi. Perhe joutui muuttamaan. He aluksi asuivat useassa paikassa, mutta myöhemmin Rauhalan isäntä tuli jonkin ajan perästä uskoon ja rakennutti mailleen Jokisille pienen rakennuksen, Ilolaakson. Velkamiehet olivat jakaneet Jokisen tilan pellot ja rakennukset.

Ennen aviota Sanna Jokinen toimi Peräseinäjoella perustetun kiertokoulun opettajana, oli jo tyttösenä isänsä mukana rakentamassa nälkävuosien aikana hätäaputöinä toteutettua ”tokerotietä” sekä Homppuojaa kaivettaessa suo-ojituksessa. Sieltä huonoista työskentelyoloista hän lienee saanut reumatismin alun, mikä vaikeutti hänen elämäänsä. Kun perhe joutui kotoaan lähtemään, tilapäistöiden palkka ei ollut riittävä perheelle. Leipä oli tiukassa. Ilolaksossa asuessaan äiti aloitti yksityisopetuksen. Välillä joku Sanna-äidin uskonystävistä kuuli sisäisen äänen: ”Vie ruokaa niille orvoille, heillä on suuri nälkä eikä mitään syötävää.” Kolme poikaa polvistuivat ja kiittivät Jumalaa rukouksensa kuulemisesta. Perheen lapset Urho, Eeli ja William Jokinen joutuivat aluksi kerjäämäänkin. Perheen äiti oli jossakin vaiheessa päässyt elämään uskossa ja toimi Vapaan Lähetyksen puhujana, kirjojen myyjänä sekä sielunhoitajana. Myöhemmin Eeli ja William myivät hengellisiä kirjoja ja itse tekemiään puuveistoksia. Varsinkin rautalangan päässä olevat linnut olivat suosittuja. Jos pyrstöstä painoi ja päästi irti, linnut nokkivat. Jos kirjat jossakin eivät menneet kaupaksi, Eeli keksi vaihtokaupan: kirjaa vastaan ruokaa talosta. Näinkin saatiin perheelle elantoa.

Kasvavat pojat keksivät kaikennäköistä, jolloin äiti turvautui ruumiilliseen kuritukseen. Kuitenkin myöhemmin hänen asenteensa muuttui ja hän puhui lempeästi ja pyysi, että Herra muuttaisi poikien sydämen. Se auttoi.

Suhde esirukoilevaan äitiin oli läheinen äidin elinajan. Sanna Jokisen vaellus päättyi 1.6.1924.

Eeli Jokisen kotipaikaksi tuli Jyväskylä avioitumisen myötä vuonna 1916. Elämänkumppaniksi tuli valokuvaaja Hilma Helin, jolla oli Hellas-niminen valokuvausliike. Heidän perheeseen syntyivät Anna-Liisa, Saara, Erkki ja Sakari. Sakari sairastui vakavasti kolmivuotiaana ja hänen elämälankansa sammui. Vuonna 1951 Hilma Jokisella usko vaihtui näkemiseen lyhyen sairausjakson jälkeen. Vuonna 1952 Eeli avioitui Anna Rauhamäen kanssa.

Tiiviissä työssä

Eeli Jokinen oli useita kertoja lapsena hengenvaarassa, mutta pelastui. Kerran hän luiskahti kiveltä ja hän suistui virran kuljetettavaksi. "Jumalan ihmeenä on pidettävä, miten palasin jälleen elämään", Jokinen kertoo. Toisella kertaa hän oli kuoleman partaalla tervaveden seassa tervatynnyrissä. Kolmannella kerralla matkittiin oravaa ja kisattiin, että kuka hyppää pisimmän matkan toiseen puuhun. Eelin ote lipsahti ja hän putosi huiman matkan. Hän ajatteli kuolevansa palattuaan tajuihinsa. Päähän ja kylkeen koski henkeäsalpaavasti. "Elmäni ja tuleva työni olivat Kaikkivaltiaan suunnitelmissa jo aikoja sitten" Jokinen arvioi. Hän ei antanut elämäni sammua huimissa leikeissä.

Jokinen tuli vuonna 1906 uskoon. Kirjoja levittäessään hänelle tuli halu antautua kokonaan Herran työhön. Hän aloitteli sananjulistusta, kävi Tampereella Vapaan Lähetyksen saarnaajakoulun ja ryhtyi evankeliumin työhön. William-veli pian myös hänkin ryhtyi sananjulistajaksi käytyään Tampereen saarnaajakoulua. Eeli ja William Jokinen pitivät herätyskokouksia aluksi Etelä-Pohjanmaalla. Erityisesti Kauhava, Lapua ja Jalasjärvi joutuivat herätyksen piiriin. - Erään kevätkesän Eeli vietti Pietarissa ja Inkerinmaalla saarnaten Herran sanaa.

Eeli Jokinen. Teoksessa Herra kutsui meidät.

Veljesten kaupunkikausi oli vuosina 1911–1920. Tällöin kymmenkunta Suomen suurinta kaupunkia tuli evankelioinnin kohteeksi. Kulkuyhteyksien helpottamiseksi saarnaajaveljekset ostivat Nurmon Kouran pysäkiltä pienen mökin, jonne äiti ja saarnaajaveljekset muuttivat. Tällöin Peräseinäjoelta kolmen peninkulman matka asemalle jäi pois. Urhosta oli tullut maanviljelijä ja hän asui vaimonsa kotitilalla. Vuonna 1911 Eeli ja William pitivät ensimmäiset kuukausia kestäneet kaupunkiherätyskokouksensa Oulussa, Kuopiossa, Mikkelissä ja Helsingissä. Paikkakunnilla pidettiin monta kymmentä kokousta, Helsingissä oli kymmenen viikon herätyskokoussarja. Vuonna 1912 olivat vuorossa Hämeenlinna, Lahti, Viipuri ja Jyväskylä. Vuonna 1913 oli Tampereella kymmenen viikon kokoussarja. Alkanut maailmansota haittasi kokousten pitämistä. Kuitenkin tällöin mm. Kotka, Helsinki ja Pori olivat kokouskaupunkeina.

Tiiviiseen työhön menivät voimavarat. Niinpä veljekset olivat kesällä 1912 Kirvun luonnonparantolassa toipumassa. Seuraavana kesänä taas tiiviin työkauden jälkeen piti voimia palautella. Tällöin he olivat Ruotsissa Djursätran kylpylaitoksessa.

Mainittakoon Christian Endeavour-järjestön konferenssi kesällä 1912 Oslossa. Huippukohdaksi tuli, kun kuningas Haakon VII puolisoineen ja poika Olav ottivat vastaan 600 konferenssiin osallistujaa aterialle ja seurustelemaan. Jokisen veljekset olivat mukana ikimuistoisessa tapahtumassa.

Herätyskokouksia pidettiin sitten useissa Suomen kaupungeissa. Vapaan Lähetyksen, myöhemmin Vapaakirkon työtovereista mainittakoon Jokisten veljesten historiassa äiti Sanna Jokinen, Oskari Jalkio, Vilho Rantanen ja Hilja Aaltonen. Mikkelin nuorisokokouksesta tuli käänteentekevä Eelis Gulinille, tulevalle Tampereen piispalle. Eeli ja William Jokinen pitivät herätyskokoustaan. Gulin totesi siitä illasta ”Annoin itseni Jumalalle”. Eeli ja William Jokinen saivat olla välikappaleina. Samassa kokouksessa oli mukana myös tuleva arkkipiispa Ilmari Salomies. Toinen tuleva arkkipiispa Aleksi Lehtonen ja Jokisen veljekset pitivät yhteisiä nuorisojuhlia Jyväskylän seminaarilla vuonna 1913. Elinikäinen ystävyys tulikin Lehtosen ja veljesten välille.

Kansainvälinen kausi alkoi vuonna 1920. Jokiset kävivät evankelioimassa Virossa ja Skandinaviassa. Yhdysvalloissa he olivat vuonna 1922. Kahdeksan kuukautta kestänyt työjakso eri puolilla Amerikkaa oli rasittavan työntäyteinen. Seuraamuksena Eeli oli yhdeksän kuukautta työkyvytön. Vuonna 1926 oli voimallinen kokoussarja Helsingissä. Veljekset jatkoivat kokoussarjojaan 1930-luvulla ja jossakin määrin myöhemminkin.

Jyväskylän seurakunta aloitti Keski-Suomen maakuntaan ulottuvan työn vuonna 1921, jolloin perustettiin Keski-Suomen Piirilähetys tätä työtä varten. Kesällä 1925 Jokisen veljekset tekivät uuden aluevaltauksen. He hankkivat suuren yli 1000 henkilöä vetävän kokousteltan. Siitä tuli suurmenestys - tosin vastustajat nimittivät sitä "Jokisen veljesten sirkukseksi". Isossakyrössä, Tampereella ja Mikkelissä pidettiin ensimmäiset telttakokoukset, joita mainostettiin tehokkaasti edeltä käsin. Mikkelissä puhujia oli eri hengellisistä piireistä. Jokisten kokouksissa oli myös tunnusomaista käden nostaminen uskonratkaisun merkiksi.

Romanityö

Eeli Jokisen nuoruudessa helmikuussa 1905 Peräseinäjoen Kihniänkylälle saapui Oskari Jalkio pitämään hengellisiä tilaisuuksia, joiden tarkoituksena oli tavoittaa erityisesti romaneja. Heitä oli Jalkion mukanakin, sillä seurueeseen kuuluivat myös Otto ja Iina Palmroth, jotka olivat tulleet uskoon vain vähän aikaisemmin. Vaikka ennen kaikkea romanit olivatkin Jalkion ja kumppaneiden mielessä, tilaisuuksiin toki olivat kaikki tervetulleita. Niihin osallistui muiden mukana myös Eeli Jokinen. Näissä kokouksissa Eeli myös teki hengellisen ratkaisunsa ja häntä olivat uudelle tielle siunaamassa Jalkion lisäksi myös Otto ja Iina Palmroth. Eeli oli silloin kuusitoistavuotias.

Eelin sydämellä romanit olivat voimakkaasti. Eelillä oli tapana tilaisuuden lopuksi ehdottaa, että laulettaisiin Apo himlako hoffos. Eeli oli siinäkin mielessä uraauurtava, että hän teki tiettävästi ensimmäisen romanikielisen lauluvihkosen. Syksyllä 1938 pidettiin Keuruulla romanijuhlat. Eeli Jokinen kirjoitti näistä juhlista mm. "Joka kerran on ollut mukana romanikansan hengellisillä juhlilla, hän haluaa tulevaisuudessakin olla aina mukana siellä, missä ne juhlivat, niin siunatut juhlat ovat olleet. Lämpimästi kehotan seurakuntia järjestämään kokouksia markkina-aikana, kun romaniheimon jäseniä on enemmän yhdessä." Romanit osallistuivat vuonna 1963 tilaisuuteen Joensuussa viisi päivää ennen Eeli Jokisen kuolemaa. Tämä oli Eelin viimeinen sananjulistus.

Gideon-työ

Kristityt liikemiehet ja viranhaltijat jakavat Raamattuja opiskelijoille, sairaaloihin, hotelleihin. Eeli lähti varauksettomasti mukaan. Hän toimi aktiivisesti Gideon-työssä. Hän oli usein mukana jaettaessa Raamattuja kohteisiinsa sekä perustamassa uusia veljespiirejä Keski-Suomeen ja Etelä-Pohjanmaalle.

Christian Endeavor, CE –järjestö

Francis E. Clark perusti vuonna 1881 Yhdysvaltojen Willistonissa ensimmäisen CE-yhdistyksen. Siihen liittyi 50 henkilöä. Vuonna 1914 maailmanlaajuisesti jäseniä oli 5 000 000. Järjestön ilmettä kuvasi mm. ”Ratkaisukristillisyys” ja ”Kristus ja seurakunta”. Paljon painoa pantiin rukoukselle ja Raamatun säännölliselle lukemiselle. Vuonna 1916 Jokisen veljeksistä tuli Nuorten kristittyjen Liiton (CE) matkasihteereitä. Matkasihteereinä veljekset toimivat yli 20 vuotta. Eeli valittiin 1917 liiton johtokuntaan ja pian senjälkeen CE-liiton johtajaksi. Vuonna 1941 Eeli kajosi Nuorten todistuksessa havaitsemiinsa puutteisiin CE-toiminnassa. Vika ei ollut liikkeessä, vaan meissä. Vuonna 1947 CE-liitto ja Varhaisnuorisoliitto lakkautettiin. Tilalle perustettiin Suomen Vapaakirkon Nuoret.

CE-yhdistyksen jäsenlupaus oli tällainen:

”Uskoen, että Herra Jeesus Kristus antaa voimaa, lupaan Hänelle koettaa tehdä , mitä Hän tahtoo minun tekevän, että säännöllisesti rukoilen ja luen Raamattua joka päivä, ja kannatan omaa seurakuntaani kaikella tavalla, varsinkin käymällä sen viikko- ja sunnuntaikokouksissa, ellei minulla ole joku sellainen este, jonka voin omantuntoni hyväksymänä esittää Vapahtajalleni, ja tietoni mukaan tahdon elää kristillistä elämää. Varsinaisena jäsenenä lupaan olla uskollinen kaikille velvollisuuksilleni, olla läsnä ja ottaa osaa muullakin tavoin kuin vain lauluun, jokaiseen nuorten kristittyjen yhdistyksen kokoukseen, jollei minua estä joku syy, jonka voin omantuntoni. hyväksymänä esittää Herralleni ja Mestarilleni.

Jos minun täytyy olla poissa kuukauden pyhityskokouksesta, tahdon, mikäli mahdollista, lähettää ainakin raamatunlauseen luettavaksi vastauksena nimeäni huudettaessa.”

Julkaisuista

Kuinka kertoa Vapahtajasta laajemmin? Tällaisen kysymyksen esittivät vastaheränneet nuoret Turussa. Haaste otettiin vastaan ja vuonna 1915 alettiin julkaisemaan Nuorten todistus –lehteä. Eeli Jokinen toimi lehden päätoimittajana vuoteen 1943. Erityisesti nostettakoon Eeli Jokisen tuotannosta esille kirjanen Etsikkoaika (19 painosta) sekä Äidin testamentti (8 painosta). Veljesten Eeli ja William toimittamat Herätyslaulut-kirjat (20 painosta) olivat runsaassa käytössä.

Arviointia

Alussa kuvattu kodin lähtökohtatilanne Jokisen veljeksillä ulkoisesti oli huono. Kuitenkin rakastava, uskoon tullut äiti piti hyvää huolta pojistaan. Näistä lähtökohdista lähteneinä hengellisen heräämisen jälkeen pojista tuli aloitekykyisiä, kutsumustietoisia evankelistoja. Ajateltakoon esimerkiksi kaupunkievankelioinnissa kaupunkien suurimpien tilojen vuokraamisia herätyskokouksia varten sekä telttatoiminnan aloittamista. Kokoustoimintaan suhtauduttiin kriittisesti tai sitä ihasteltiin. Kouluneuvos S. Salmensaaren sana pätee herätyksiin nähden: ”Kun puhutaan herätyksistä ja niiden tuloksista, niin luetellaan vain kääntyneiden lukumäärä, jopa vain se, kuinka moni nosti kätensä kokouksissa Syrjään vetäytyneistä ja luopiosta ei tehdä lukua.” Jokisen veljestenkin tulokset näyttävät suurilta. Sivuun jääneitäkin oli paljon. Tätä arvosteltiin. Tiukimmat arvostelivat Vapaakirkon jäsenmäärän kasvun kannalta. Tulokset näyttävät kuivuneen. CE-liiton tilastot eivät ole myöskään rohkaisevat.

Toisensuuntainen on arvio, jolloin tilastot on syytä jättää sivuun. Veljesten herätys nosti Vapaan Lähetyksen kuolleesta tilasta. Uusi aika koitti. Silti ratkaisun tehneistä moni jäi varsin pian pois. Seurakuntatoiminnoissa ei ehkä ollut vastaavaa latausta kuin veljeksillä. Ehkä vanhemmilla seurakuntalaisilla oli ennakkoluuloja ja jäykkyyttä. Eeli ja William Jokisen kokouksista sai alkunsa CE-nuorisoliike, johon vuonna 1914 kuului 130 jäsentä ja, joka eli kukoistusaikaansa 1920-luvulla. Seurakunnan jäsenmäärää se ei suurestikaan kasvattanut, koska liikkeeseen kuuluminen ei edellyttänyt seurakuntaan kuulumista. Sen sijaan seurakunnan työhön sillä oli suuresti virvoittava vaikutus. CE:n valinta lienee kuitenkin ollut huono ratkaisu; se ei pystynyt korvaamaan seurakuntaa. Mutta tuli toki uutta: into herätystyöhön, uusia työntekijöitä. Useat Vapaakirkon saarnaajat olivat tulleet kääntymykseen tai kosketuksiin evankeliumin kanssa veljesten kokouksissa. CE oli nuorten liitto, josta aikuistuneet jäsenet siirtyivät eri seurakuntiin. Myös Vapaasta Lähetyksestä siirtyi näinä aikoina paljon jäseniä muihin yhdyskuntiin. Myöhemmin entisiä CE:läisiä siirtyi Vapaakirkkoon. Se luultavasti lisäsi jäseniä. Niinpä ehtoolliselle oikeutetuilla mitattuna 1920 – 1940 jäsenmäärä kaksinkertaistui. Oleellisimmin vaikuttivat uudet herätykset Vapaakirkon omilla kentillä.

Teokset

• Nuorille! Eeli Jokinen 1915.
• Etsikkoaika nuorisolle. Kotimainen herätystyö 1915.
• Laajempaa kannatusta "Kristilliselle liikemiestoiminnalle". Kristillinen liikemiestoiminta 1916.
• Eeli ja William Jokinen, Herätyslauluja 1. Eeli Jokinen 1916.
• Eeli ja William Jokinen, Herätyslauluja 2. Eeli Jokinen 1920.
• Katso Jeesukseen eli Neuvoja vastakääntyneille. Veljekset Jokinen 1920.
• Eeli ja William Jokinen, Herätyslauluja. Veljekset Jokinen 1923.
• Etsikkoaika. Veljekset Jokinen 1924.
• Armahtajan edessä. Gummerus 1927.
• Kilvoituksen tiellä. Gummerus 1928.
• Särkyneille sydämille. Gummerus 1930.
• Toivon porteilla. Gummerus 1932.
• Hääkutsu. Nuorten todistus 1936.
• Kohtalokkaita tapauksia: sanoin ja kuvin. Nuorten todistus, 1934.
• Äitini testamentti: katkelmia rukoilevan äitini elämästä.  Päivä, 1937.
• Äidin testamentti: kertomus rukoilevan äidin elämästä. Gummerus, 1946.
• Israelin ihmeitä näkemässä: matkakuvauksia sanoin ja kuvin nykyhetkenä täyttyvien ennustusten Luvatusta maasta. Uusi kirja 1954.