Dulzian

Dulzian (engl. curtal, dulcian; saks. Choristfagott, Dulzian; ransk. douçaine; esp. bajón) on renessanssin ja barokin ajalla käytetty kaksoisruokolehdykkäpuhallin, jota voidaan pitää modernin fagotin edeltäjänä. Dulzian kehitettiin todennäköisesti vuosien 1520–1540 paikkeilla. Vaikka soitin on luonteeltaan bassoinstrumentti (tärkein ja yleisin koko), oli siitä puhaltimien tapaan käytössä kokonainen perhe: basso (F), tenori (C), altto (F tai G) ja sopraano (C). Dulzianin ääniala kattaa kaksi ja puoli oktaavia, ja se oli aikanaan monipuolisessa käytössä: voimakkaan, nasaalin äänensä ansiosta sitä käytettiin ulkosoitossa, mutta pehmeytensä ja ilmaisuvoimansa takia myös kamarimusiikissa ja myöhäisrenessanssin monikuoromusiikissa. Yleisessä käytössä, myös soolosoittimena, dulzian oli varhais- ja täysbarokin aikana noin vuosina 1600–1700, espanjankielisissä maissa jopa myöhempään, esimerkiksi Espanjassa 1900-luvun alkuun asti.

Fagotin tapaan dulzianilla päästään peukaloita käyttäen perussäveltä alemmas, dulzianin tapauksessa kvartin verran, seuraavasti: basso F/C, tenori c/G, altto f/c tai g/d, sopraano c¹/g.

1600-luvulla oli käytössä myös bassoa suurempia soittimia lähinnä saksankielisellä alueella: "quart-fagott" C/G₁, "quint-fagott" B₁/F₁ sekä "octav-fagott" F₁/C₁, viimeisen ollessa nykyisessä mielessä (äänialansa puolesta) ensimmäinen varsinainen kontrafagotti.

1900-luvun puolenvälin jälkeen on ilmaantunut uusiakin dulzianinrakentajia, jotka ovat soveltaneet vanhojen soitinten periaatteita.