Douhetismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Douhetismi oli italialaisen lentoupseeri Giulio Douhetin 1920-luvulla luoma ilmasodan doktriini. Douhetismissa uskottiin nopeiden, raskaiden ja korkealla lentävien pommikoneiden olevan merkittävin ase seuraavassa sodassa. Uskottiin, että raskaat pommikoneet iskuillaan syvälle vihollisen kotialueelle murtaisivat vastapuolen taistelutahdon.

Douhetismi ennen toista maailmansotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkään 1920-luvun lopulla ja 1930-luvuilla uskottiin pommikoneiden olevan tuhoamattomia. Tähän olisi syynä raskaampien lentokoneiden kehittyminen nopeammin kuin hävittäjäkoneiden. Ne lensivät nopeammin kuin hävittäjät aina 1930-luvun loppupuolelle. Täten voitiin väittää, ettei niitä voi ampua alas. Tähän oli syynä matkustajakoneiden kehitys 1920-luvulla ja vielä nopeampi kehitys 1930-luvun alussa (esimerkiksi Yhdysvalloissa Douglas DC-2 ja Boeing 247).[1] Kyseessä oli poliitikoiden ja ilmavoimien johtomiesten tietoinen valinta panostaa vain pommikoneiden kehitykseen. Useimmissa maissa ilmavoimia johtivat entiset tykistön upseerit ja heidän oppeihinsa doktriini sopi hyvin.

Osasyynä olivat myös kiistat hävittäjien kehityssuunnassa maailmansotien välillä. Perinteisempi suunta painotti hyvää näkyvyyttä ja koneen ketteryyttä ja näin kykyä kaartotaisteluun.[1] Uusi suunta painotti nopeutta, nousukykyä ja tulivoimaa. Syntyi useita hävittäjätyyppejä, jotka olivat kompromisseja. Esimerkiksi alatasoisissa Fokker D.XXI ja Nakajima Ki-27 -tyypeissä oli kiinteä laskuteline rakenteen ja huollon yksinkertaistamiseksi. Neuvostoliitto käytti kumpaakin tyyppiä vastaan Polikarpov I-153 -konetta, ketterää kaksitasoa, jossa oli sisäänvedettävä päälaskuteline. Bristol Blenheim ja Tupolev SB-2 olivat riittävän nopeita pakenemaan Polikarpov-kaksitasoja ja Nakajima 27 -hävittäjiä.

Saksa osoitti pommituksen voiman Guernican pommituksessa Espanjan sisällissodassa, mutta pommitukset tehtiin keskiraskailla taktisilla pommikoneilla kuten Junkers Ju 52 ja Heinkel He 111.

Yhdysvalloissa kenraali Billy Mitchell oli voimakkain douhetismin ajaja ja joutui jopa sotaoikeuteen 1920-luvulla, kun hänen keinonsa edistää pommikoneiden asiaa astui Yhdysvaltain laivaston varpaille.

Lordi Trenchardin doktriini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isossa-Britanniassa samankaltainen oppi tuli tunnetuksi ”trenchardismina”. Lordi Hugh Trenchard kehitti 1930-luvun alussa näkemyksen, jonka mukaan ilmahyökkäys olisi paras keino puolustautua mantereelta tulevaa vihollista vastaan. Tähän tarvittaisiin raskaita pommikoneita, jotka tekisivät tuhoisia iskuja mannermaalle. Hän esitti, että tämä oli todellinen Kuninkaallisten ilmavoimien olemassaolon perusta. Edelleen hän totesi, ettei lentokone ole ase toista lentokonetta vastaan ja että hävittäjävoimat tulisi pitää mahdollisimman pieninä. Teoria ei vastannut lainkaan Britannian ilmavoimien sen hetkistä tilannetta, jossa niillä ei ollut varsinaisia raskaita pommikoneita ennen vuotta 1941. Opilla oli kuitenkin poliittista vaikutusta.[1]

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Stanley Baldwin sanoi 10. marraskuuta 1932 parlamentin alahuoneelle pitämässään puheessa, että pommikoneen olisi aina mahdollista päästä läpi ilmapuolustuksesta (engl. The bomber will always get through, ”pommittaja pääsee aina läpi”). Tämän vuoksi olisi järkevämpää keskittyä ehkäisemään vihollisen kykyä iskeä maata vastaan omistamalla oma pommittaja-armada, jolla tarvittaessa iskeä kostona takaisin.[2][3]

Douhetismin vaikutus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimien komentajana 1926–1932 toiminut eversti Väinö A. Vuori sekä Suomen ilmavoimien vanhemmat upseerit pitivät pommittajia keskeisenä keinona pysäyttää tuolloin yksiselitteisesti viholliseksi määritellyn Neuvostoliiton maahyökkäys. Vihollisen ilmavoimat tulisi tuhota kentilleen pommikoneiden hyökkäyksillä, sillä hävittäjiä ei arveltu voitavan hankkia riittävästi hyökkäysten torjumiseksi.[4]

Yleisesikunta laati tammikuussa 1933 kehityssuunnitelman, jossa tavoitteena oli kuusi pommitus- ja kolme hävittäjälaivuetta. Tärkeimmät kohteet määriteltiin ja niitä olivat rautatiesolmut, lentokentät ja sotateollisuus. Kapteeni Gustaf Magnusson toteutti omalla kustannuksellaan vuonna 1933 viiden kuukauden koulutusmatkan Ranskan ilmavoimien hävittäjäkoulutukseen 3. Hävittäjärykmentin (Escadrille des Cigognes) Georges Guynemer -laivueeseen, joka sijaitsi Charteauroux’ssa noin 265 kilometriä Pariisista etelään. Magnusson totesi, että hävittäjillä oli mahdollisuus läpäistä pommittajien lentomuodostelma ja päästä sopivaan ampuma-asemaan.[5]

Hävittäjälentäjät kuten majuri Richard Lorentz kritisoivat suuntaa esittäen pommitusten olevan tehotonta maastossa hajaantuneena etenevää vihollista vastaan, koska varsinaiset ryhmitykset olisi tehty jo rauhantilassa ennen hyökkäyksen aloitusta. Lorentz kyseenalaisti Suomen mahdollisuudet hankkia riittävästi pommittajia tehtävän toteuttamiseksi pitäen suhteellisen pientä määrää kaukotiedustelukoneita riittävänä.[4]

Vuonna 1936 pommittajia pidettiin edelleen keskeisenä hyökkäysaseena ja todettiin nopeiden keskiraskaiden koneiden, joilla olisi suhteellisen pitkä toimintasäde, olevan talouden sanelema ratkaisu syöksypommittajien ohella. Espanjan sisällissodasta tulleet havainnot sekä Neuvostoliiton aluevaatimukset päättivät douhetismin vaikutuksen ja painopiste siirrettiin lopullisesti hävittäjien hankintaan.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dresdenin pommituksissa tuhoutunutta kaupungin keskustaa (1945)

Toinen maailmansota osoitti, etteivät lentopommitukset ole niin tehokkaita kuin oli otaksuttu, sillä esimerkiksi tutkan avulla pommituslaivueiden lähestyminen ja suuntima oli mahdollista havaita paljon aiempaa helpommin.[3]

Yhdysvaltain ilmavoimien pommikoneiden tappiot Saksan taivaalla muodostuivat hävittäjätorjunnan vuoksi hyvin suuriksi. Pyrkimys vaikuttaa Saksan ilmavoimien sekä maavoimien mekanisoituun sotapotentiaaliin pommittamalla Schweinfurtin kaupungissa sijainneet kuulalaakeritehtaat johti jopa 20–25 prosentin kone- ja miehistötappioihin yhtä pommitusoperaatiota kohti, kun neljän prosentin kone- ja miehistötappiot on katsottu sellaisiksi, joita ilmavoimat pystyy kestämään jatkuvasti. Tuotantoa ei saatu päättymään mihin vaikutti osaksi myös laakereiden tuonti muista maista, muun muassa Ruotsista.[6]

Sama lopputulos oli Romanian Ploestin öljykenttien pommituksella. Yhdysvaltain ja Britannian ilmavoimat kuitenkin antoivat merkittävän panoksen Saksan häviöön nimenomaan douhetismin ennakoimilla strategisilla pommituksilla romahduttamalla polttoainetuotannon ja sitomalla suuria voimavaroja puolustukseen.[7] Taktiset pommitukset vaikuttivat merkittävästi hidastamalla Saksan joukkojensiirtoja Normandian maihinnousun torjumiseksi ja vaikeuttamalla tykistön ammustäydennyksiä sekä tuhoamalla lentokentät, joille Saksan ilmavoimien piti siirtyä. Kehittyneemmillä hävittäjillä, joilla oli riittävä toimintasäde pommittajien saattamiseksi, oli tässä silti keskeinen osa ilmaherruuden kiistämiseksi ja lopulta voittamiseksi.[7]

Douhetismin pysäyttämättömien pommikoneiden rooli siirtyi ydinaseen keksimisen jälkeen ensin takaisin pommikoneille ja sitten ballistisille ohjuksille.[3] Esimerkiksi Yhdysvaltain ilmavoimien kenraali Bernard Schrieverin näkemys ydinohjusten tarpeesta 1950-luvulla oli samankaltainen kuin Giulio Douhetin näkemys pommikoneista. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhowerin jäähyväispuheen (vuonna 1961) varoitus sotateollisen yhteenliittymän vaarasta kertoi tällaisen doktriinin poliittisesta voimasta. Douhetismi oli mukana myös 1980-luvun puolivälin kiistoissa Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin Strategic Defense Initiative -ohjelman kritiikissä, jossa olennainen argumentti oli, ettei ydinohjusta ole mahdollista pysäyttää.lähde?

Yhdysvaltain ilmavoimissa ymmärrettiin ennen pitkää, että tutkien ja maasta ilmaan -ohjusten muodostamaa kasvavaa uhkaa pommikoneille ei voitaisi torjua muuten kuin estämällä näitä havaitsemasta pommikoneita. Tämä johti myöhemmin häivelentokoneen konseptiin ja esimerkiksi Lockheed F-117 Nighthawk -pommikoneen kehitykseen.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Galland, AdolfEnsimmäiset ja viimeiset. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1956.
  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma IV. Forssan kirjapaino Oy, 1988. ISBN 951-96866-2-2.
  • Aalders, Gerard; Wiebers, Cees: Peittelyn taito. Jyväskylä: Art House, 1989. ISBN 951-884-026-1.
  • McKinstry, Leo: Hurricane: Victor of the Battle of Britain. John Murray, 2011. ISBN 978-184854-341-6. (englanniksi)
  • Tonnell, Brian W.: Will the Bomber Always Get through? The Air Force and Its Reliance on Technology. Maxwell Air Force Base, Alabama: Air University, 2002. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c McKinstry s.19-21
  2. Tonnell 2002, s. 1-2
  3. a b c Thompson, Loren B.: “The Bomber Will Always Get Through” — 80 Years Later, A Prophecy About Emerging Threats Is Coming True Lexington Institute. 11.4.2012. Viitattu 10.8.2020. (englanniksi)
  4. a b c Raunio 8-13
  5. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/94064/Iskuja_Ilmaan_netti-1.pdf?sequence=2
  6. Aalders & Wiebers 1989 s. 140-141
  7. a b Galland 1956, s. 331-335
  8. Tonnell 2002, s. 62