Dokumenttiromaani

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Dokumenttiromaani (ei-fiktiivinen romaani) (non-fiction tai nonfiction novel) on kirjallinen tyylilaji, jossa todellisia tapahtumia kerrotaan tarinallisella eli kaunokirjallisella kirjoitustyylillä. Se on lähellä käsitettä narratiivinen journalismi, jossa myös kerrotaan faktoja tarinallisen kerronnan keinoin.

Dokumenttiromaani on dokumentteihin perustuva romaani. Termin ottivat käyttöön alun perin ranskalaiset Edmond ja Jules de Goncourt 1860-luvulla. Goncourt-veljekset asettivat romaanin tehtäväksi yhteiskunnallisen ja psykologisen tutkimuksen. Naturalistisissa ja äärimmäisen yksityiskohtaisissa teoksissaan he paneutuivat mm. mielisairaiden ja köyhälistön elämään. Nykyisin dokumenttiromaanilla tarkoitetaan romaania, joka kokonaan tai huomattavassa määrin perustuu asiakirjoihin kuten lehtiartikkeleihin, julkisiin raportteihin ja arkistoaineistoon.

Alan klassikkoja ovat amerikkalaisten Theodore Dreiserin An American Tragedy (1925, Amerikkalainen murhenäytelmä) ja Truman Capoten In Cold Blood (1966, Kylmäverisesti). Jälkimmäisen aiheena on Kansasissa 1959 tehty raaka murha. Ensimmäisiin suomalaisiin dokumentaarisiin romaaneihin kuuluu Kemin satamalakkoa käsittelevä Paavo Rintalan Lakko (1956).[1]

Faktaan pohjautuva dokumenttiromaani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumenttiromaani eli ei-fiktiivinen romaani voi olla täysin faktapohjainen. Tällöin teos ei sekoita faktaa ja fiktiota vaan jokaiselle tarinallisen kerronnan kuvailullekin on lähde. Tyylilaji on yleisempää journalismissa. Kirjallisuudessa se on tässä muodossaan hyvin harvinainen Suomessa. Sitä on käyttänyt esimerkiksi sotakirjailija Ville Kaarnakari "Operaatio"-romaaneissaan.

Täysin faktoihin perustuvan dokumenttiromaanin on kirjoittanut myös rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen. Hänen teoksensa Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (2015) kuvaa 1920-1930-luvun rikostapauksia laajan lähdemateriaalin avulla ajoittain hyvinkin tarkasti ja tarinallisesti.[2]. Kustantaja käyttää Rimpiläisen tyylilajista myös rinnakkaistermejä tosirikos ja tosidekkari, joista ensimmäinen on suora suomennos englanninkielisestä termistä true crime[3].

Yhdysvalloissa Rimpiläisen teoksen genre on melko yleinen. Suomessa se on erittäin harvinainen, ja sitä on Rimpiläisen lisäksi käyttänyt vain harvat. Yksi 2000-luvulla tyylilajia harjoittanut on rikostoimittaja ja tietokirjailija Mika Mölsä, joka käyttää sitä teoksessaan Operaatio ullakko. Varhainen esimerkki genrestä on Mauri Sainion teos Rikos ei kannata (1966). Sainion teoksen kerronta viittaa kuitenkin siihen, että kirjailija on soveltanut dokumenttiromaanin väljempää määritelmää ja sekoittanut faktaa fiktioon.

Faktaa ja fiktiota sekoittava dokumenttiromaani[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dokumenttiromaani voi olla myös sellainen, jossa käytetään lähteinä esimerkiksi asiakirjoja, lausuntoja ja muita tarkistettavia dokumentteja, mutta jossa mukaan sekoitetaan kaunokirjallisia osioita tai kerrontaa fiktion keinoin dramatisoivia osuuksia. Eräs varhaisimmista ja kiistellyimmistä dokumenttiromaaneista oli Truman Capoten Kylmäverisesti, joka kertoi todellisesta nelinkertaisesta murhasta ja sen tekijöistä. Teoksen lähdemateriaalista on esitetty kritiikkiä ja on väitetty, että Capote valikoi lähteitä tarkoitushakuisesti ja väritti kerrontaa fiktiolla. Lajityyppiä teki tunnetuksi myös Norman Mailer esimerkiksi teoksellaan Pyövelin laulu.

Nykyään dokumenttiromaani on tyypillinen kirjallinen muoto venäläisessä nykykirjallisuudessa. Suomessa faktaa ja fiktiota sekoittavan dokumenttiromaanin tunnetuin edustaja oli Paavo Rintala.

Tämä kirjallisuuteen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tieteen termipankki
  2. Gummerus.fi: Tosirikoksia Suomen historian väkivaltaisimmalta rauhan ajalta 1920–1930-luvulta
  3. Rimpiläinen, Tuomas: Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta. Helsinki: Gummerus 2015.