Djatlovin solan onnettomuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun


{{{alt}}}
Djatlovin solan sijainti
Hylätty leiri ja pelastusryhmää.

Djatlovin solan onnettomuus oli yhdeksän henkilön retkikunnan kuolemaan johtanut onnettomuus Pohjois-Uralilla 2. helmikuuta vuonna 1959. Se tapahtui Otorten-vuoren (mansin kielellä: "Älä mene sinne") itäpuolella, jota kutsutaan nimellä Holat-Sjahl; nimi on myös mansin kieltä ja tarkoittaa Kuollutta vuorta, sillä siellä ei ole mitään metsästettävää.[1] Sola, jossa onnettomuus tapahtui, on myöhemmin nimetty Djatlovin solaksi siellä menehtyneen vaellusryhmän johtajan, Igor Djatlovin mukaan.

Tapauksessa retkikunta repi teltan auki sisältäpäin puukolla ja juoksi ilman kenkiä kilometrien päähän jäätyen sinne kuoliaaksi. Erikoista tapauksessa on se, ettei ole keksitty mitään syytä, miksi retkikunta olisi juossut niin kauas ja siihen suuntaan teltalta. Äkillinen poistuminen ja pakeneminen olisi voinut olla mahdollinen esimerkiksi lumivyöryn ääneksi luullun metelin takia, mutta tällöin erikoista olisi se, että joukko pakeni alas rinnettä pitkin eikä sivulle, pois lumivyöryn tieltä, kuten kokeneet retkeilijät tekisivät. Ulkopuolinen hyökkääjä voisi olla toinen syy, mutta ainakin viranomaisten väitteiden mukaan paikalla ei ollut ulkopuolisten jalanjälkiä lumessa.

Silminnäkijöiden puuttuminen ja tapauksen myöhempi tutkimus on herättänyt paljon kysymyksiä. Ensimmäiset tutkimustulokset viittasivat vaellusryhmän repineen telttansa auki sisäpuolelta ja paenneen paljain jaloin lumihankeen. Ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä, mutta kahdella uhrilla oli kallonmurtumia, kahdella kylkiluunmurtumia ja yhdeltä puuttui kieli.[2] Myöhempien lähteiden mukaan neljän uhrin vaatteissa oli korkeita säteilypitoisuuksia, mutta tästä ei ole mainintaa alkuperäisissä dokumenteissa.[2] Neuvostotutkijoiden johtopäätös oli vain, että "tuntematon pakottava luonnonvoima" oli aiheuttanut kuolemat. Alue suljettiin kolmeksi vuodeksi tapauksen jälkeen.[2] Tapahtumien kulku on jäänyt epäselväksi, koska henkiinjääneitä ei ole.[3][4]

Matkalle lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djatlovin solan onnettomuus


Igor Djatlovin johtaman retkikunnan tavoitteena oli suorittaa hiihtovaellus Pohjois-Uralilla Sverdlovskin alueella lähellä Komin tasavallan rajaa. Ryhmään kuului kahdeksan miestä ja kaksi naista, useimmat Uralin polyteknisen instituutin opiskelijoita:

  • Igor Djatlov (Игорь Дятлов), ryhmän johtaja, 23-vuotias
  • Zinaida Kolmogorova (Зинаида Колмогорова), 22
  • Ljudmila Dubinina (Людмила Дубинина), 21
  • Aleksandr Kolevatov (Александр Колеватов), 25
  • Rustem Slobodin (Рустем Слободин), 23
  • Juri Krivoništšenko (Юрий Кривонищенко), 24
  • Juri Dorošenko (Юрий Дорошенко), 24
  • Nikolai Thibeaux-Brignolle (Николай Тибо-Бриньоль), 24
  • Semjon Zolotarjov (Семëн Золотарёв), 37
  • Juri Judin (Юрий Юдин), 21

Retkikunnan määränpäänä oli 10 kilometriä onnettomuuspaikalta pohjoiseen sijaitseva Otorten-vuori. Reitti oli luokiteltu vaikeusasteeltaan "Kategoria III":een, kaikkein vaikeimmaksi. Kaikki ryhmän jäsenet olivat kokeneita pitkänmatkanhiihtäjiä ja vuoristossa liikkujia.

Ryhmä saapui junalla Ivdeliin 25. tammikuuta ja jatkoi kuorma-autolla Vižaihin, joka oli viimeinen asutettu kylä niin pohjoisessa. Sieltä he aloittivat matkansa Otortenia kohti 27. tammikuuta. Seuraavana päivänä Juri Judin kääntyi takaisin sairastumisen vuoksi. Yhdeksän muuta osallistujaa jatkoi retkeä.[2]

Viimeiseltä leiripaikalta löytyneet kamerat ja päiväkirjat kertovat ryhmän matkasta onnettomuutta edeltäneeseen päivään asti. 31. tammikuuta ryhmä saapui ylänköalueen reunalle ja alkoi valmistautua nousuun. He jättivät ruokaa ja varusteita metsäiseen laaksoon paluumatkaa varten. Seuraavana päivänä (1. helmikuuta) alkoi vaellus solan läpi. Suunnitelmana oli ilmeisesti leiriytyä yöksi solan toiselle puolelle, mutta huonon sään ja heikon näkyvyyden vuoksi he eksyivät ja ajautuivat länteen kohti Holat-Sjahlin huippua. Huomattuaan erehdyksensä ryhmä päätti pysähtyä ja leiriytyä vuoren rinteelle.

Etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djatlov oli etukäteen sopinut lähettävänsä sähkösanoman urheiluseuralleen heti, kun ryhmä palaa takaisin Vižaihin. Tämän olisi pitänyt tapahtua viimeistään 12. helmikuuta, mutta asiaan ei heti reagoitu, kun päivämäärä koitti eikä viestiä kuulunut. Muutaman päivän viivästykset olivat yleisiä hiihtovaelluksilla. Ensimmäinen vapaaehtoinen opiskelijoiden ja opettajien muodostama pelastuspartio lähti matkalle 20. helmikuuta huolestuneiden omaisten vaatimuksesta.[2] Myöhemmin myös poliisi ja armeija osallistuivat etsintöihin helikopterein ja lentokonein.

26. helmikuuta etsijät löysivät hylätyn leirin vuoren rinteeltä. Teltta oli vaurioitunut pahoin ja jäljet lumihangessa johtivat kohti läheistä metsikköä (solan toisella puolella 1,5 km koilliseen), mutta 500 metrin päässä jäljet peittyivät lumeen. Metsän reunasta suuren männyn alta löytyi nuotion jälkiä ja kaksi vainajaa (Krivoništšenko ja Dorošenko) alusvaatteisillaan ilman jalkineita. Männyn ja leirin väliltä etsijät löysivät kolme ruumista (Djatlov, Slobodin ja Kolmogorova), joiden asennoista päätellen he olivat yrittäneet palata takaisin leiriin.[2] Heidät löydettiin toisistaan erillään 300:n, 480:n ja 630:n metrin päässä männystä.

Muiden retkikunnan jäsenten etsintä kesti yli kaksi kuukautta. Heidät löydettiin 4. toukokuuta neljän metrin syvyydestä lumihangesta kauempana metsässä olleesta rotkosta.

Tutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuloksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djatlovin solan tapahtumat kaavamaisesti. Vuoren juurelle ylätasangolle leiriytyneet retkeilijät luultavasti säikähtivät jotakin ja pakenivat vähissä vaatteissa alaspäin rinnettä (2) metsän suojaan teltasta (1). Osa jäi raviiniin (5), osa männyn (3) lähelle. Männyn lähelle tehtiin nuotio (4). Jotkut yrittivät palata teltalle (6). Kaikki yhdeksän kuolivat kovaan pakkaseen. Kuolleita löytyi männystä ylämäkeen, männyn läheltä ja raviinista ja sen läheltä. (8) on varsinainen Djalovin sola.

Onnettomuustutkinta aloitettiin heti ensimmäisten ruumiiden löydyttyä. Viidellä vainajalla ei ollut kuolemaan johtaneita vammoja, joten kuolinsyyksi määriteltiin hypotermia. Yhdellä uhrilla oli pieni kallonmurtuma, mutta se ei ollut hengenvaarallinen.

Toukokuussa löytyneiden neljän ruumiin tutkinta muutti kokonaiskuvan. Kolmella oli kuolettavia vammoja: Thibeaux-Brignollella oli paha kallonmurtuma ja Dubininalla ja Zolotarjovilla oli murtumia rintakehän alueella. Vammojen laatu oli erään asiantuntijan mukaan pahoissa auto-onnettomuuksissa aiheutuvien luunmurtumien luokkaa. Ruumiissa ei ollut ulkoisia haavoja, eli vaikutti siltä, kuin vammat olisivat syntyneet kovan paineen seurauksena. Yhdeltä naiselta puuttui kieli.[2]

Alkuvaiheessa pidettiin mahdollisena, että paikallinen alkuperäiskansa mansit olisivat voineet murhata hiihtäjät, koska nämä olisivat liikkuneet pyhällä alueella, mutta tutkinnassa paljastuneet seikat sulkivat tämän vaihtoehdon pois. Alueella ei ollut muita kuin hiihtäjien itsensä jalanjälkiä, eikä merkkejä väkivallasta näkynyt.[2]

Todisteiden mukaan ryhmä oli hylännyt leirinsä yöllä, kun he olivat jo nukkumassa. Vaikka pakkanen oli kova (−30 °C:n paikkeilla) ja myrskysi, heillä ei ollut paljon vaatteita yllään. Joillain oli vain yksi kenkä, toisilla ei ollut kenkiä ollenkaan tai oli vain pelkät sukat.[2] Joillain oli yllään riekaleita toisten kuolleiden vaatteista. Ne oli ilmeisesti revitty siinä vaiheessa kun osa uhreista oli jo kuollut. Hypotermiatapauksissa ns. "järjenvastainen riisuutuminen" on melko yleistä.[5] Sitä esiintyy vakavissa ja keskivaikeissa tapauksissa, joissa potilaista tulee sekavia ja arvaamattomia. He saattavat riisua vaatteitaan, mikä puolestaan johtaa yhä suurempaan lämmönhukkaan.[6]

Tutkimusraporttien julkisiin osiin perustuvia lehtitietoja:

  • Kuusi ryhmän jäsentä kuoli hypotermiaan ja kolme kuolettaviin vammoihin.
  • Lähistöllä ei ollut merkkejä muista ihmisistä.
  • Teltta oli revitty auki sisäpuolelta.
  • Uhrit kuolivat 6–8 tuntia viimeisen ateriansa jälkeen.
  • Kaikki ryhmän jäsenet lähtivät teltasta omin voimin.
  • Mansi-kansa ei voinut olla syyllinen kuolemiin, sillä kuolettavat vammat olivat liian suuria ollakseen ihmisen aiheuttamia ja pehmeät kudokset eivät olleet vaurioituneet.[2]
  • Säteilytutkimuksissa ilmeni korkeita pitoisuuksia joidenkin uhrien vaatteissa.[2]

Lopputulemana oli, että kuolemat aiheutti "tuntematon pakottava luonnonvoima". Tutkimukset lopetettiin virallisesti toukokuussa 1959, "koska syyllistä ei ollut". Asiakirjat vietiin salaiseen arkistoon, ja niiden valokopiot tulivat julki vasta 1990-luvulla, mutta osa papereista oli kadonnut.[2] Viranomaistutkinta aloitettiin uudelleen vuonna 2019.[7]

Tutkinnan kiistellyt osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräiden tutkijoiden mukaan armeija ohjaili tutkintaa[7] eivätkä viranomaiset huomanneet tai sivuuttivat tahallaan seuraavia tosiseikkoja:[3][4]

  • Hautajaisten jälkeen omaiset kertoivat, että uhrien iho oli ollut "tummanruskean päivetyksen" sävyinen.[2]
  • Yksityisessä haastattelussa entinen tutkimusviranomainen sanoi, että hänen dosimetrinsä oli osoittanut voimakasta säteilyä Holat-Sjahlilla, ja sen vuoksi uhrien vaatteissa oli säteilyä. Saasteen alkuperää ei kuitenkaan löydetty.
  • Toinen vaellusryhmä kulki noin 50 km etelämpänä tapahtumapaikasta onnettomuusyönä ja he kertoivat nähneensä oransseja valonkehiä pohjoisella yötaivaalla (todennäköisesti Holat-Sjahlin suunnassa). Samanlaisia "kaaria" havaittiin Ivdelissä ja lähialueilla toistuvasti helmi-maaliskuussa 1959 toisistaan riippumattomien lähteiden mukaan (mm. sääpalvelun ja armeijan).[2]
  • Joissain raporteissa mainitaan alueelta löydetyn runsaasti metalliromua, minkä vuoksi on epäilty armeijan käyttäneen aluetta ohjusten koeammuntaan[7] ja peitelleen onnettomuuteen johtaneita syitä.[2]

Viime aikoina on viitattu myös lumivyöryn mahdollisuuteen, mitä pidetään kuitenkin epätodennäköisenä.[2][8] Ryhmä koostui kokeneista vaeltajista, eivätkä he olisi voineet pelästyä näin voimakkaasti lumivyöryn aiheuttamaa jyrinää. Teltat ja osa uhreista eivät myöskään olleet hautautuneet lumeen, eikä rinne ollut niin jyrkkä että sillä olisi voinut sattua lumivyöry.[9][10]

Lisäksi telttaa ei ollut pystytetty asianmukaisesti, mikä oli epäilyttävää, koska retkikunta osasi pystyttää teltan. Teltasta löytyi myös tarkasta varusteluettelosta poiketen retkikunnalle kuulumattomia esineitä: suksisauva ja kiinalainen taskulamppu. Tästä syystä on esitetty teoria, jonka mukaan telttaa ja ruumiita olisi siirretty retkikunnan kuoleman jälkeen.[10]

Luonnollisia syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monille tapauksen erikoisille yksityiskohdille on esitetty muun muassa seuraavia luonnollisia syitä, jotka hälventävät onnettomuuteen liitettyjä mielikuvituksellisia teorioita.[11]

  • Dubininan kieli oli "kadonnut" luonnollisen hajoamisprosessin seurauksena. Hän oli ollut kuolleena yli kolme kuukautta, kun hänet löydettiin. Myös muualla hänen suuontelossaan oli merkkejä alkaneesta hajoamisprosessista.
  • Väite uhrien "oranssista" tai ruskeasta ihosta koskee vain toukokuussa löytyneitä uhreja. Aiemmin löytyneissä ei havaittu vastaavaa. Värimuutokset pitkään kuolleina olleiden ihossa on normaali ilmiö.
  • Rotko, josta loput uhrit löydettiin, oli sen verran syvä, että luunmurtumat ovat voineet syntyä rotkoon putoamisen seurauksena.
  • Havaittu säteily ei ollut ominaisuuksiltaan sellaista, että se viittaisi sotilaskäytössä olevaan ydinmateriaaliin. Mahdollisena lähteenä on voinut olla esim. laboratorio (uhrit olivat teknisen alan opiskelijoita).
  • Infraäänet voivat olla yksi syy uhrien käytökseen. Infraääniä esiintyy luonnossa esimerkiksi myrskyissä, kovissa tuulissa ja revontulten yhteydessä, ja ainakin yksi brittiläistutkimus on liittänyt ne ahdistuneisuuden, voimakkaan surun ja vilunväreiden tuntemuksiin.[12] Tästä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia todisteita.[9]
  • Katabaattinen tuuli.

Tammikuussa 2019 arkeologi Richard Holmgrenin johtama ruotsalais-venäläinen ryhmä[13] teki onnettomuuspaikalle tutkimusmatkan. Holmgren huomasi tapahtuman sekä sijainnin muistuttavan Ruotsissa Jämtlannissa Anarisissa helmikuussa 1978 sattunutta onnettomuutta. Ruotsin onnettomuuden aiheutti yllättävä, myrskyn nopeudella puhaltanut katabaattinen tuuli, joka lopulta palellutti ryhmän hengiltä yhtä lukuun ottamatta.

Holmgren esittää Djatlovin onnettomuuden jälkien, ryhmän päiväkirjamerkintöjen ja omien kokemustensa pohjalta, että katabaattinen tuuli olisi alkanut rikkoa telttaa. Täydellinen hajoaminen olisi estetty syöksymällä teltasta ulos ja kasaamalla lunta sen päälle. Tapahtuma on niin nopea että mahdollisuutta kunnolliseen pukeutumiseen ei ole. Tämä selittäsi myös virheellisen lumivyöry-tulkinnan sekä pukeutumisen.[14]

Ryhmä olisi pyrkinyt suojautumaan syvään lumeen rakennettuihin, kankaasta tehtyihin kahteen laavuun siinä toivossa että myrsky menisi ohi jättäen sytytetyn taskulampun merkiksi teltalle paluuta varten. Teltan sisälle ryömiminen ei olisi auttanut myrskytuulen jäähdyttävän vaikutuksen vuoksi, mikä vuonna 1978 surmasi Anarisin ryhmän jo rikkoutuneeseen telttaan.

Djatlovin laavuilla oli jälkiä tulentekoyrityksistä. Toinen osa ryhmästä menehtyi laavuun, ja toinen osa olisi vielä yrittänyt palata teltalle mutta menehtynyt. Teoriassaan Holmgren selittää myös ruumiista tehdyt löydökset, kuten pistohaavat jotka olisivat etsinnöissä käytettyjen luotainten jälkiä sekä rintakehän murtumat, jotka olisivat aiheutuneet lumen painon alle lopulta romahtaneen laavun haudatessa sinne jääneet.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jekaterinburgissa toimii Uralin teknisen valtionyliopiston avustuksella Djatlovin säätiö, jonka tavoitteena on saada viranomaiset aloittamaan onnettomuuden tutkinta uudelleen. Näin tapahtui vuonna 2019, mutta tutkinnassa keskitytään ainoastaan luonnonilmiöihin, kuten lumivyöryn tai tuulen vaikutuksiin. Myös hautoja saatetaan avata uusien ruumiinavausten tekemiseksi.[7]

Säätiö ylläpitää myös Djatlov-museota.

Elokuvaohjaaja Renny Harlin ohjasi aiheesta elokuvan Devil's Pass, joka tuli ensi-iltaan 2013.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pereval Djatlova (Перевал Дятлова), 2000. (ТАУ – Телевизионное Агентство Урала.)
  • Devil’s Pass (alkujaan The Dyatlov Pass Incident), ohjaus Renny Harlin, 2013.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. JimD - Muinaiset avaruusoliot
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p Svetlana Osadchuk. "Mysterious Deaths of 9 Skiers Still Unresolved", St. Petersburg Times, helmikuu 19, 2008. 
  3. a b Матвеева Анна: "Перевал Дятлова", "Урал" N12-2000, Екатеринбург (Matvejeva Anna: "Djatlovin sola", "Ural"#12-2000, Jekaterinburg) [1]
  4. a b Гущин Анатолий: "Цена гостайны - девять жизней", изд-во "Уральский рабочий", Свердловск, 1990 (Gushin Anatoli: "Valtionsalaisuuksien hinta on yhdeksän elämää", Izdatelstvo "Uralskii Rabotshii", Sverdlovsk, 1990)
  5. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/541627
  6. The word: Paradoxical undressing – being-human. New Scientist (2007).
    Wedin B. – Vanggaard, L. – Hirvonen, J. (1979): ”Paradoxical undressing” in fatal hypothermia. Journal of Forensic Science 3/1979 (24. vsk.), s. 543–553. PMID 541627.
  7. a b c d Laurén, Anna-Lena: Mysteriet i Ural gäckar än i dag. Hufvudstadsbladet, 13.10.2019, s. 24–28. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 13.10.2019.
  8. Osadchuk, Svetlana – O'Flynn, Kevin: The Dyatlov Pass Incident. Fortean Times 2/2009.
  9. a b http://mysteriousuniverse.org/2012/01/mountain-of-the-dead-the-dyatlov-pass-incident/
  10. a b FOX: Venäjän mystiset kansiot (dokumentti).
  11. http://www.aquiziam.com/dyatlov_pass_answers.html
  12. Infrasound linked to spooky effects MSNBC. 9/7/2003. Associated Press. Viitattu 3. heinäkuuta 2011. (englanniksi)
  13. The Swedish-Russian Dyatlov Expedition 2019 ARCDOC – Arkeologisk Dokumentation. Viitattu 21.05.2019.
  14. Laurén, Anna-Lena: Svensk expedition i Djatlovs fotspår. Hufvudstadsbladet, 13.10.2019, s. 29. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 13.10.2019.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Djatlovin solan onnettomuus.