Djatlovin solan onnettomuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Koordinaatit: 61°45′17″N, 59°27′46″E


{{{alt}}}
Djatlovin solan sijainti


Hylätty leiri ja pelastusryhmää

Djatlovin solan onnettomuus oli yhdeksän henkilön retkikunnan kuolemaan johtanut onnettomuus Pohjois-Uralilla 2. helmikuuta vuonna 1959. Se tapahtui Holat-Sjahl -vuoren itäpuolella. Vuoren nimi on mansin kieltä ja tarkoittaa Kuollutta vuorta (siellä ei ole mitään metsästettävää). Sola, jossa onnettomuus tapahtui, on myöhemmin nimetty Djatlovin solaksi siellä menehtyneen vaellusryhmän johtajan, Igor Djatlovin mukaan.

Silminnäkijöiden puute ja tapauksen myöhempi tutkimus on herättänyt paljon kysymyksiä. Ensimmäiset tutkimustulokset viittasivat vaellusryhmän repineen telttansa auki sisäpuolelta ja paenneen paljain jaloin lumihankeen. Ruumiissa ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä, mutta kahdella uhrilla oli kallonmurtumia, kahdella kylkiluunmurtumia ja yhdeltä puuttui kieli.[1] Myöhempien lähteiden mukaan neljän uhrin vaatteissa oli korkeita säteilypitoisuuksia, mutta tästä ei ole mainintaa alkuperäisissä dokumenteissa.[1] Neuvostotutkijoiden johtopäätös oli vain, että "tuntematon pakottava voima" oli aiheuttanut kuolemat. Alue suljettiin kolmeksi vuodeksi tapauksen jälkeen.[1] Tapahtumien kulku on jäänyt epäselväksi, koska henkiinjääneitä ei ole.[2][3]

Matkalle lähtö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Igor Djatlovin johtaman retkikunnan tavoitteena oli suorittaa hiihtovaellus Pohjois-Uralilla Sverdlovskin alueella lähellä Komin tasavallan rajaa. Ryhmään kuului kahdeksan miestä ja kaksi naista, useimmat Uralin polyteknisen instituutin opiskelijoita:

  • Igor Djatlov (Игорь Дятлов), ryhmän johtaja, 23-vuotias
  • Zinaida Kolmogorova (Зинаида Колмогорова), 22
  • Ljudmila Dubinina (Людмила Дубинина), 21
  • Aleksandr Kolevatov (Александр Колеватов), 25
  • Rustem Slobodin (Рустем Слободин), 23
  • Juri Krivoništšenko (Юрий Кривонищенко), 24
  • Juri Dorošenko (Юрий Дорошенко), 24
  • Nikolai Thibeaux-Brignolle (Николай Тибо-Бриньоль), 24
  • Semen Zolotarjov (Семен Золотарёв), 37
  • Juri Judin (Юрий Юдин)

Retkikunnan määränpäänä oli 10 kilometriä onnettomuuspaikalta pohjoiseen sijaitseva Otorten-vuori, jonka nimi paikallisella mansin kielellä tarkoittaa "älä mene sinne".[4] Reitti oli luokiteltu vaikeusasteeltaan "Kategoria III":een, kaikkein vaikeimmaksi. Kaikki ryhmän jäsenet olivat kokeneita pitkänmatkanhiihtäjiä ja vuoristossa liikkujia.

Ryhmä saapui junalla Ivdeliin 25. tammikuuta ja jatkoi kuorma-autolla Vižaihin, joka oli viimeinen asutettu kylä niin pohjoisessa. Sieltä he aloittivat matkansa Otortenia kohti 27. tammikuuta. Seuraavana päivänä Juri Judin kääntyi takaisin sairastumisen vuoksi. Yhdeksän muuta osallistujaa jatkoi retkeä.[1]

Viimeiseltä leiripaikalta löytyneet kamerat ja päiväkirjat kertovat ryhmän matkasta onnettomuutta edeltäneeseen päivään asti. 31. tammikuuta ryhmä saapui ylänköalueen reunalle ja alkoi valmistautua nousuun. He jättivät ruokaa ja varusteita metsäiseen laaksoon paluumatkaa varten. Seuraavana päivänä (1. helmikuuta) alkoi vaellus solan läpi. Suunnitelmana oli ilmeisesti leiriytyä yöksi solan toiselle puolelle, mutta huonon sään ja heikon näkyvyyden vuoksi he eksyivät ja ajautuivat länteen kohti Holat-Sjahlin huippua. Huomattuaan erehdyksensä ryhmä päätti pysähtyä ja leiriytyä vuoren rinteelle.

Etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Djatlov oli etukäteen sopinut lähettävänsä sähkösanoman urheiluseuralleen heti, kun ryhmä palaa takaisin Vižaihin. Tämän olisi pitänyt tapahtua viimeistään 12. helmikuuta, mutta asiaan ei heti reagoitu, kun päivämäärä koitti eikä viestiä kuulunut. Muutaman päivän viivästykset olivat yleisiä hiihtovaelluksilla. Ensimmäinen vapaaehtoinen opiskelijoiden ja opettajien muodostama pelastuspartio lähti matkalle 20. helmikuuta huolestuneiden omaisten vaatimuksesta.[1] Myöhemmin myös poliisi ja armeija osallistuivat etsintöihin helikopterein ja lentokonein.

26. helmikuuta etsijät löysivät hylätyn leirin vuoren rinteeltä. Teltta oli vaurioitunut pahoin ja jäljet lumihangessa johtivat kohti läheistä metsikköä (solan toisella puolella 1,5 km koilliseen), mutta 500 metrin päässä jäljet peittyivät lumeen. Metsän reunasta suuren männyn alta löytyi nuotion jälkiä ja kaksi vainajaa (Krivoništšenko ja Dorošenko) alusvaatteisillaan ilman jalkineita. Männyn ja leirin väliltä etsijät löysivät kolme ruumista (Djatlov, Slobodin ja Kolmogorova), joiden asennoista päätellen he olivat yrittäneet palata takaisin leiriin.[1] Heidät löydettiin toisistaan erillään 300:n, 480:n ja 630:n metrin päässä männystä.

Muiden retkikunnan jäsenten etsintä kesti yli kaksi kuukautta. Heidät löydettiin 4. toukokuuta neljän metrin syvyydestä lumihangesta kauempana metsässä olleesta rotkosta.

Tutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnettomuustutkinta aloitettiin heti ensimmäisten ruumiiden löydyttyä. Viidellä vainajalla ei ollut kuolemaan johtaneita vammoja, joten kuolinsyyksi määriteltiin hypotermia. Yhdellä uhrilla oli pieni kallonmurtuma, mutta se ei ollut hengenvaarallinen.

Toukokuussa löytyneiden neljän ruumiin tutkinta muutti kokonaiskuvan. Kolmella oli kuolettavia vammoja: Thibeaux-Brignollella oli paha kallonmurtuma ja Dubininalla ja Zolotarjovilla oli murtumia rintakehän alueella. Vammojen laatu oli erään asiantuntijan mukaan pahoissa auto-onnettomuuksissa aiheutuvien luunmurtumien luokkaa. Ruumiissa ei ollut ulkoisia haavoja, eli vaikutti siltä, kuin vammat olisivat syntyneet kovan paineen seurauksena. Yhdeltä naiselta puuttui kieli.[1] Alkuvaiheessa pidettiin mahdollisena, että paikallinen alkuperäiskansa mansit olisivat voineet murhata hiihtäjät, mutta tutkinnassa paljastuneet seikat sulkivat tämän vaihtoehdon pois. Alueella ei ollut muita kuin hiihtäjien itsensä jalanjälkiä, eikä merkkejä väkivallasta näkynyt.[1]

Todisteiden mukaan ryhmä oli hylännyt leirinsä yöllä, kun he olivat jo nukkumassa. Vaikka pakkanen oli kova (-30 °C:n paikkeilla) ja myrskysi, heillä ei ollut paljon vaatteita yllään. Joillain oli vain yksi kenkä, toisilla ei ollut kenkiä ollenkaan tai oli vain pelkät sukat.[1] Joillain oli yllään riekaleita toisten kuolleiden vaatteista. Ne oli ilmeisesti revitty siinä vaiheessa kun osa uhreista oli jo kuollut. Hypotermiatapauksissa ns. "paradoksaalinen riisuutuminen" on melko yleistä.[5] Sitä esiintyy vakavissa ja keskivaikeissa tapauksissa, joissa potilaista tulee sekavia ja arvaamattomia. He saattavat riisua vaatteitaan, mikä puolestaan johtaa yhä suurempaan lämmönhukkaan.

Tutkimusraporttien julkisiin osiin perustuvien lehtitietojen mukaan:

  • Kuusi ryhmän jäsentä kuoli hypotermiaan ja kolme kuolettaviin vammoihin.
  • Lähistöllä ei ollut merkkejä muista ihmisistä.
  • Teltta oli revitty auki sisäpuolelta.
  • Uhrit kuolivat 6-8 tuntia viimeisen ateriansa jälkeen.
  • Kaikki ryhmän jäsenet lähtivät teltasta omin voimin.
  • Mansi-kansa ei voinut olla syyllinen kuolemiin, sillä kuolettavat vammat olivat liian suuria ollakseen ihmisen aiheuttamia ja pehmeät kudokset eivät olleet vaurioituneet.[1]
  • Säteilytutkimuksissa ilmeni korkeita pitoisuuksia joidenkin uhrien vaatteissa.[1]

Lopputulemana oli, että kuolemat aiheutti "tuntematon pakottava voima". Tutkimukset lopetettiin virallisesti toukokuussa 1959, "koska syyllistä ei ollut". Asiakirjat vietiin salaiseen arkistoon, ja niiden valokopiot tulivat julki vasta 1990-luvulla, mutta osa papereista oli kadonnut.[1]

Tutkinnan kiistellyt osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin tutkijoiden mukaan viranomaiset eivät huomanneet tai sivuuttivat tahallaan seuraavia faktoja:[2][3]

  • Hautajaisten jälkeen omaiset kertoivat, että uhrien iho oli ollut "tummanruskean päivetyksen" sävyinen.[1]
  • Yksityisessä haastattelussa entinen tutkimusviranomainen sanoi, että hänen dosimetrinsä oli osoittanut voimakasta säteilyä Holat-Sjahlilla, ja sen vuoksi uhrien vaatteissa oli säteilyä. Saasteen alkuperää ei kuitenkaan löydetty.
  • Toinen vaellusryhmä kulki noin 50 km etelämpänä tapahtumapaikasta onnettomuusyönä ja he kertoivat nähneensä oransseja valonkehiä pohjoisella yötaivaalla (todennäköisesti Holat-Sjahlin suunnassa). Samanlaisia "kaaria" havaittiin Ivdelissä ja lähialueilla toistuvasti helmi-maaliskuussa 1959 toisistaan riippumattomien lähteiden mukaan (mm. sääpalvelun ja armeijan).[1]
  • Joissain raporteissa mainitaan alueelta löydetyn runsaasti metalliromua, minkä vuoksi on epäilty armeijan käyttäneen aluetta ja peitelleen onnettomuuteen johtaneita syitä.[1]

Viime aikoina on viitattu myös lumivyöryn mahdollisuuteen, mitä pidetään kuitenkin epätodennäköisenä.[1][6] Ryhmä koostui kokeneista vaeltajista, ja he eivät olisi voineet pelästyä näin voimakkaasti lumivyöryn aiheuttamaa jyrinää. Siksi toiseksi, teltat tai osa uhreista eivät olleet hautautuneet lumeen.[7]

Luonnollisia syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monille tapauksen erikoisille yksityiskohdille on syitä, jotka hälventävät onnettomuuteen liitettyjä mielikuvituksellisia teorioita. Tällaisiksi syiksi on esitetty[8] mm.:

  • Dubininan kieli oli "kadonnut" luonnollisen hajoamisprosessin seurauksena. Hän oli ollut kuolleena yli kolme kuukautta, kun hänet löydettiin. Myös muualla hänen suuontelossaan oli merkkejä alkaneesta hajoamisprosessista.
  • Väite uhrien "oranssista" tai ruskeasta ihosta koskee vain toukokuussa löytyneitä uhreja. Aiemmin löytyneissä ei havaittu vastaavaa. Värimuutokset pitkään kuolleina olleiden ihossa on normaali ilmiö.
  • Rotko, josta loput uhrit löydettiin, oli sen verran syvä, että luunmurtumat ovat voineet syntyä rotkoon putoamisen seurauksena.
  • Havaittu säteily ei ollut ominaisuuksiltaan sellaista, että se viittaisi sotilaskäytössä olevaan ydinmateriaaliin. Mahdollisena lähteenä on voinut olla esim. laboratorio (uhrit olivat teknisen alan opiskelijoita).
  • Infraäänet voivat olla yksi syy uhrien käytökseen. Infraääniä esiintyy luonnossa esimerkiksi myrskyissä, kovissa tuulissa ja revontulten yhteydessä, ja ainakin yksi brittiläistutkimus on liittänyt ne ahdistuneisuuden, voimakkaan surun ja vilunväreiden tuntemuksiin.[9] Tästä ei kuitenkaan ole minkäänlaisia todisteita.[7]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jekaterinburgissa toimii Uralin teknisen valtionyliopiston avustuksella Djatlovin säätiö, jonka tavoitteena on saada viranomaiset aloittamaan onnettomuuden tutkinta uudelleen. Lisäksi säätiö ylläpitää Djatlovin museota.

Elokuvaohjaaja Renny Harlin teki aiheesta kuvitteellisen elokuvan Devil's Pass, joka tuli ensi-iltaan 2013.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dyatlov pass (Перевал Дятлова): 2000 (ТАУ - Телевизионное Агентство Урала, 2000г.)
  • Devil's Pass (alkujaan The Dyatlov Pass Incident, ohjaus Renny Harlin, 2013)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p Svetlana Osadchuk. "Mysterious Deaths of 9 Skiers Still Unresolved", St. Petersburg Times, helmikuu 19, 2008. 
  2. a b Матвеева Анна: "Перевал Дятлова", "Урал" N12-2000, Екатеринбург (Matvejeva Anna: "Djatlovin sola", "Ural"#12-2000, Jekaterinburg) [1]
  3. a b Гущин Анатолий: "Цена гостайны - девять жизней", изд-во "Уральский рабочий", Свердловск, 1990 (Gushin Anatoli: "Valtionsalaisuuksien hinta on yhdeksän elämää", Izdatelstvo "Uralskii Rabotshii", Sverdlovsk, 1990)
  4. JimD - Muinaiset avaruusoliot
  5. [2]
  6. Svetlana Osadchuk and Kevin O'Flynn : "The Dyatlov Pass Incident", "Fortean Times" 2-2009 [3]
  7. a b http://mysteriousuniverse.org/2012/01/mountain-of-the-dead-the-dyatlov-pass-incident/
  8. http://www.aquiziam.com/dyatlov_pass_answers.html
  9. Infrasound linked to spooky effects MSNBC. 9/7/2003. Associated Press. Viitattu 3. heinäkuuta 2011. (englanniksi)
  1. ^ New Scientist (2007). "The word: Paradoxical undressing - being-human". New Scientist. http://www.newscientist.com/channel/being-human/mg19426002.600-the-word-paradoxical-undressing.html.
  2. ^ Wedin B, Vanggaard L, Hirvonen J (July 1979). ""Paradoxical undressing" in fatal hypothermia". J. Forensic Sci. 24 (3): 543–53. PMID 541627.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Djatlovin solan onnettomuus.