Siirry sisältöön

Deus caritas est

Wikipediasta

Deus caritas est (latinaa, suom. Jumala on rakkaus) on paavi Benedictus XVI:n ensimmäinen kiertokirje, vuodelta 2005. Se käsittelee Jumalan ja ihmisen rakkautta, näiden välistä yhteyttä sekä katolista yhteiskuntaoppia tämän valossa.

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertokirjeen nimi tulee Raamatun jakeesta 1. Joh. 4:16. Kirje jakautuu kahteen osaan, jotka käsittelevät Jumalan rakkauteen vastaamisen peruselementtejä. Ensimmäinen osa käsittelee rakkautta sinänsä, kun taas toinen keskittyy sen käytännölliseen ja kirkolliseen sovellukseen eli Jumalan rakkauden jakamiseen muiden kanssa. Ensimmäisessä osassa Benedictus XVI vastaa eros ja agape -rakkauden vastakkainasetteluun, kun taas toisessa osassa hän selvittelee suhdetta sosialistiseen yhteiskuntaoppiin.[1][2]

Ensimmäinen osa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen osa selvittelee usein käytetyn rakkaus-sanan eri merkityksiä kuten eros, filia ja agape, ja käsittelee Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan ja tämän rakkauden sisäistä yhteyttä ihmisen rakkauteen.[3]

Benedictus vastaa muun muassa syytökseen, että että kristinusko tuhoaa eroksen pyrkiessään hengelliseen, itseään antavaan rakkauteen. Hänen mukaansa kristinusko ei hylkää tai heikennä erosta. Se tunnistaa sen syvälliseksi inhimilliseksi todellisuudeksi, osaksi ruumiillistunutta ihmiselämän luonnetta, joka on olennainen osa Jumalan hyvää luomakuntaa.[4]

Erosta käytetään kahdesti kreikankielisessä Vanhassa testamentissa kuvaamaan aviorakkautta, rakkautta, joka saa toisen haluamaan toista, onnen ja täyteyden vuoksi ikuisesti (kohdat 3-6). Agape, kreikankielisen Uuden testamentin suosima termi rakkaudesta, ei "etsi omaansa" vaan "tahtoo rakastetun parasta" (kohta 6). Ihmisten haasteena on harjoittaa erosta ja agapea yhdessä, sekä vastaanottaa että antaa rakkautta. Kun "kaksi ulottuvuutta kuitenkin täysin eroaa toisistaan, syntyy... surkastunut muoto rakkaudesta" (kohta 8). Eros itsessään voidaan pelkistää "omistushaluksi" tai puhtaasti seksuaaliseksi, ja agape ilman erosta johtaa kuivuuteen, sillä "ei voi aina antaa. … Jokaisen, joka haluaa antaa rakkautta, on myös saatava rakkaus lahjaksi" (kohta 7). Jumalalle, joka on rakkaus, ei ole kilpailua rakkauden eri ulottuvuuksien välillä. Paavi Benedictus kirjoittaa, että Jumalan rakkautta "voidaan epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape." (kohta 9).[1]

Mikäli jyrkkä erottelu eroksen ja agapen välillä hyväksyttäisiin, kristinuskon varsinaisesta olemuksesta tulisi oma erillinen maailmansa, jota ehkä voitaisiin pitää ihailtavana, mutta joka olisi kuitenkin leikattu irti ihmiselämän kokonaisuudesta (kohta 8). Benedictuksen mukaan "rakkaus" on lopulta ”yksi ainoa asia, mutta sillä on eri ulottuvuuksia” - raamatullinen usko ei rakenna ”vastakkaista maailmaa sille alkuperäiselle inhimilliselle ominaisuudelle, joka rakkaus on”. (kohta 8). Käyttäväthän profeetat Jumalan rakkaudesta kansaansa kohtaan jopa eroottisia vertauksia. Jumalan rakkautta voidaan siis ”epäilemättä nimittää erokseksi, joka kuitenkin samalla on kokonaan agape.” (kohta 9). [2]

Toinen osa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjeen toinen osa vastaa muun muassa marxilaisuuden näkemykseen, jonka mukaan hyväntekeväisyys palvelee vallitsevaa väärää järjestelmää, pyrkien säilyttämään vallitsevan tilanteen ja jarruttaa siten vallankumouksellisten voimien suorituskykyä, hidastaen muutosta parempaan maailmaan (kohdat 26, 31). Benedictus myöntää valtion oikean velvollisuuden pyrkiä oikeudenmukaisuuteen, mutta katsoo että loppujen lopuksi tällainen sosialismi on ”epäinhimillinen filosofia”, jossa nykyajassa elävä ihminen uhrataan epävarmalle tulevaisuudelle. ”Maailman muuttumista inhimillisemmäksi ei todella voida edistää siten, että toistaiseksi lakataan käyttäytymästä inhimillisesti.” (kohta 31).[2]

Yhteiskunnan ja valtion oikeudenmukainen järjestys on kuitenkin politiikan ydinvelvollisuus, eikä se siksi voi olla kirkon välitön vastuu. Katolinen yhteiskuntaoppi ei pyri antamaan kirkolle valtaa valtioon, vaan haluaa yksinkertaisesti puhdistaa ja valaista järkeä antaen oman panoksensa omantunnon muodostumiseen, jotta oikeudenmukaisuuden todelliset vaatimukset voidaan havaita, tunnustaa ja myöhemmin harjoittaa. Kuitenkaan ei ole olemassa mitään valtion määräystä, olipa se kuinka oikeudenmukainen tahansa, joka voisi tehdä rakkauden palveluksen tarpeettomaksi. Valtiosta, joka pyrkii tarjoamaan kaiken, tulisi lopulta byrokratia, joka ei kykene takaamaan juuri sitä, mitä kärsivä ihminen – jokainen ihminen – tarvitsee: rakastavaa henkilökohtaista huolenpitoa. Ne, jotka haluavat päästä eroon rakkaudesta, ovat valmiita hankkiutumaan eroon ihmisestä ihmisenä.[3]

Arviointia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertokirje tuotti yllätyksen niille, jotka näkivät Benedictuksen ensisijaisesti ankarana teologisena "inkvisiittorina" perustuen hänen aiempaan rooliinsa Uskonopin kongregaation johtajana. Tässä kiertokirjeessä hän ei esitä kristillistä sanomaa ensisijaisena sääntöjen ja määräysten järjestelmänä, vaan vastauksena Jumalan rakkauteen. Hän selittää oppia, rakkauden ensisijaisuutta. Tätä varten hän aloittaa ensimmäisessä osassa määrittelemällä, millaisesta rakkaudesta on kyse. Toisessa ​osassa hän kokoaa yhteen Johannes Paavali II:n aikana valmisteltua aineistoa kirkon virallisten yhteiskunnallisten palveluelinten roolista sekä rakkauden ja oikeudenmukaisuuden välisestä suhteesta. Paavin henkilökohtainen leima näkyy selvimmin ensimmäisessä osassa, jossa hän tarkastelee erityisesti inhimillisen rakkauden ja jumalallisen rakkauden välistä suhdetta. Tämä osaa on arvioitu jälkimmäistä osaa johdonmukaisemmaksi. Vaikka sitä ei olekaan katsottu viimeiseksi sanaksi rakkauden luonteesta ja tärkeydestä, sitä on pidetty huomionarvoisena rohkaisevan sävynsä vuoksi ja pyrkimyksessä kohdata vastaväite, jonka mukaan kirkko on este inhimillisen rakkauden kohdalla.[5]

Benedictus XVI:n ensimmäistä kiertokirjettä on arvioitu niin, että sekä ennen paaviksi tuloaan että sen jälkeen hänellä on ollut johdonmukainen lähestymistapa kiistanalaisissa kysymyksissä: Hän paikantaa kiistan taustalla olevat oletukset ja perusperiaatteet, analysoi niiden "sisäistä" rakennetta tai dynamiikkaa ja esittää periaatteiden seuraukset. Niinpä Deus caritas est ei käsittele suoraan esimerkiksi homoseksuaalisten kumppanien, siveettömyyden tai avioeron kiistanalaisia ​​kysymyksiä, vaan tarkastelee rakkauden "sisäistä logiikkaa". Samalla kiertokirje muistuttaa heti alussa aiheen ajankohtaisuudesta suhteessa näkemyksiin, jossa Jumalan nimi joskus yhdistetään kostoon tai jopa vihan ja väkivallan velvollisuuteen.[6]

Benedictus XVI ottaa kirjeessä kantaa ruotsalaisen luterilaisen teologin Anders Nygrénin näkemykseen eros ja agape -rakkauden suhteesta, mainitsematta Nygréniä nimeltä.[2] Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen vuonna 2008 julkaisemassa perhekirjassa Rakkauden lahja käytetään hyväksi suomalaisen Luther-tutkimuksen lisäksi myös Benedictuksen Deus caritas est -kiertokirjettä.[7]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b David Werning: An unfailing treasure: ‘Deus Caritas Est’ and our commitment to love God and others Oursundayvisitor.com
  2. ↑ a b c d Emil Anton: Benedictus XVI:n ensyklikat Hyviä uutisia, 2013
  3. ↑ a b Summary of Deus Caritas Est L'Osservatore Romano
  4. ↑ Fr Daniel Donovan: A Few Words About “Deus Caritas Est - God is Love”
  5. ↑ Deus Caritas Est – the pope’s first encyclical explained Catholic Archdiocese of Wellington
  6. ↑ Fr. Joseph Fessio, S.J: On Pope Benedict XVI's Address at the University of Regensburg Catholicculture.org
  7. ↑ Jari Jolkkonen: Kuolleet: Paavi Benedictus (Joseph Ratzinger) Kotimaa-lehdessä 31.12.2022

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Deus_caritas_est&oldid=23656636”