Velvollisuusetiikka

Velvollisuusetiikka on etiikan suuntaus, joka keskittyy toiminnan vaikuttimien tai syiden oikeuteen tai vääryyteen sen perusteella, kunnioitetaanko oikeuksia, velvollisuuksia tai muita periaatteita. Velvollisuusetiikka poikkeaa seurausetiikasta, jonka mukaan toiminnan seuraukset määrittävät toiminnan oikeuden ja vääryyden.^[1] Velvollisuusetiikan alalajeja ovat kantilainen velvollisuusetiikka, intuitionistinen etiikka, oikeusetiikka ja libertaarinen etiikka.

Tunnetuin velvollisuusetiikan teoria on Immanuel Kantin ehdottoman käskyn teoria. Sen mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos sen voitaisiin tahtoa olevan yleispätevä laki. Kantin ajattelussa tämä sääntö pätee olosuhteista riippumatta. Sen vuoksi velvollisuusetiikkaa on arvosteltu joustamattomaksi. On esitetty, että moraaliseen arviointiin kuuluvat sekä velvollisuuksien että seurausten punnitseminen.^[2]

1900-luvun jälkipuolen eettisissä teorioissa velvollisuusetiikan piirteitä on muun muassa Jürgen Habermasin diskurssietiikassa ja John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriassa. Niiden mukaan yksilöillä on tiettyjä velvollisuuksia, jotka toimivat yhteiskunnallisten normien perustana.^[2]

Velvollisuuseettisiä teorioita

Velvollisuusetiikkaa kutsutaan myös deontologiseksi etiikaksi (< m.kreik. δέον, deon, ”velvollisuus”). Tunnetuin deontologinen teoria on saksalaisen filosofin Immanuel Kantin (1724–1804) moraaliteoria. Sen ydin on kategorinen imperatiivi eli ehdoton ja poikkeukseton käsky. Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos sen voitaisiin tahtoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa Kantin mukaan, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä, esimerkiksi orjuus on väärin, koska se kohtelee toista ihmistä vain välineenä. Sama moraalinen laki koskee kaikkia, eikä kukaan saa erioikeuksia. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on sääntö, joka pätee olosuhteista riippumatta.

Kantin moraalin luonteesta saadaan johdettua positiivinen sekä negatiivinen velvollisuus. Positiivinen velvollisuus on velvollisuus toimia normien edellyttämällä tavalla auttaakseen muita. Negatiivinen velvollisuus taas tarkoittaa velvollisuutta noudattaa kieltoa olla loukkaamatta muiden oikeuksia. Kant kirjoitti velvollisuusetiikasta muun muassa teoksissaan Moraalin metafysiikan perustus (1785) ja Moraalin metafysiikka (Metaphysik der Sitten, 1797, suom. Tapojen metafysiikka).

Yhdysvaltalaisen filosofin John Rawlsin kaksi oikeudenmukaisuuden periaatetta, oikeus vapauteen ja eroperiaate, voidaan katsoa liittyvän velvollisuusetiikkaan. Rawlsin eroperiaatteen mukaan taloudellinen eriarvoisuus on oikeutettua, jos se johtaa tilanteeseen, joka on vähäosaisimmille parempi kuin tilanne ilman eriarvoisuutta.

Velvollisuusetiikan arvostelua

Velvollisuusetiikan yhtenä rajoituksena pidetään yleisesti, ettei voi olla velvollisuutta tehdä mahdotonta. Velvollisuusetiikka yleensä poikkeaa seurausetiikasta, jonka mukaan tulee pyrkiä mahdollisimman hyvään lopputulokseen. Velvollisuusetiikan mukaan pitää tehdä oikein, vaikka tulos ei olisikaan hyvä.

Velvollisuusetiikka on saanut arvostelua myös siitä, että se tarkastelee moraalisia ongelmia liian yksioikoisesti eikä ota huomioon erilaisia tilanteita. Jos velvollisuutta puhua totta noudatettaisiin ehdottomasti ja siitä koskaan poiketen, seuraukset voisivat olla kohtuuttomat. Pitäisikö uhkaavalle ja väkivaltaiseksi tunnetulle henkilölle kertoa totuudenmukaisesti, mihin hänen ystävänsä on hetki sitten piiloutunut? Monien mielestä tällaisissa tilanteissa kerrotut valheet ovat moraalisesti luvallisia hätävalheita. Moraalisen velvollisuuden mukaisuus ei siis voi olla ainoa tekojen luvallisuuden arviointiperuste, vaan harkinnassa on otettava huomioon myös tekojen seuraukset.

Sääntöutilitarismissa esitetään, että velvollisuusetiikan muoto voidaan yhdistää seurausetiikkaan: velvollisuudet määrättäisiin niin, että parhaat mahdolliset lopputulokset seuraisivat. Velvollisuusetiikka poikkeaa myös hyve-etiikasta, jonka mukaan hyveet ratkaisevat eivätkä tulokset tai yksittäiset teot sinänsä.

Lähteet

Hallamaa, Jaana ym.: Etiikan Odysseia. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-3402-1

Viitteet

↑ Olson, Robert G.: Deontological Ethics. Teoksessa Edwards, Paul (toim.): The Encyclopedia of Philosophy, s. 343. London: Collier Macmillan, 1967. (englanniksi)
↑ ^a ^b Rydenfelt, Henrik: Oikean ja väärän teoriat Etiikka.fi. 2014. Viitattu 14.8.2025.

Kirjallisuutta

Kant, Immanuel: Siveysopilliset pääteokset. (Tapojen metafysiikan perustus, Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785; Käytännöllisen järjen kritiikki, Kritik der praktischen Vernunft, 1788.) Suomentanut J. E. Salomaa. 2. painos. Helsinki: WSOY, 1990 (1. painos 1931). ISBN 951-0-16889-0
Kant, Immanuel: Moraalin metafysiikan perustus. (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Suomentanut Markus Nikkarla. Turku: Areopagus, 2014. ISBN 978-952-99791-7-2

Aiheesta muualla

Alexander, Larry & Moore, Michael: Deontological Ethics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)

[Olson-1] Olson, Robert G.: Deontological Ethics. Teoksessa Edwards, Paul (toim.): The Encyclopedia of Philosophy, s. 343. London: Collier Macmillan, 1967. (englanniksi)

[Rydenfelt-2] Rydenfelt, Henrik: Oikean ja väärän teoriat Etiikka.fi. 2014. Viitattu 14.8.2025.

[1]

[2]