Tämä on hyvä artikkeli.

Gallipolin taistelu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Dardanellien taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Gallipolin taistelu
Osa ensimmäistä maailmansotaa
Gallipolin taistelun aikana otettuja valokuvia. Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Mustafa Kemal (ensimmäinen vasemmalta) ja muita osmaniupseereja; ympärysvaltojen sotalaivoja; brittijoukkojen sillanpääasema Gallipolin niemimaan eteläkärjessä; osmanisotilaita juoksuhaudassa; ympärysvaltojen asemia.
Gallipolin taistelun aikana otettuja valokuvia. Ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle: Mustafa Kemal (ensimmäinen vasemmalta) ja muita osmaniupseereja; ympärysvaltojen sotalaivoja; brittijoukkojen sillanpääasema Gallipolin niemimaan eteläkärjessä; osmanisotilaita juoksuhaudassa; ympärysvaltojen asemia.
Päivämäärä:

19. helmikuuta 1915 – 9. tammikuuta 1916 (10 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää)

Paikka:

Gallipolin niemimaa, Traakia, Osmanien valtakunta (nykyinen Turkki)

Lopputulos:

Keskusvaltojen voitto

Osapuolet

Ympärysvallat
 Brittiläinen imperiumi
 Ranska
 Venäjän keisarikunta

Keskusvallat
 Osmanien valtakunta
 Saksan keisarikunta
 Itävalta-Unkari

Komentajat

Yhdistynyt kuningaskunta Ian Hamilton
Yhdistynyt kuningaskunta Herbert Kitchener
Yhdistynyt kuningaskunta John de Robeck
Yhdistynyt kuningaskunta William Birdwood
Yhdistynyt kuningaskunta Winston Churchill
Ranska Henri Gouraud
Ranska Maurice Bailloud

Osmanien valtakunta Enver pašša
Saksan keisarikunta Otto von Sanders
Osmanien valtakunta Faik pašša
Osmanien valtakunta Wehib pašša
Osmanien valtakunta Mehmed Esad pašša
Osmanien valtakunta Fevzi pašša
Osmanien valtakunta Mustafa Kemal bey
Osmanien valtakunta Cafer Tayyar bey

Vahvuudet

Yhdistynyt kuningaskunta 410 000[1]
Ranska 79 000[2]
Yhteensä: 489 000[2]

Osmanien valtakunta 315 500[a]
Saksan keisarikunta 700[4]

Tappiot

 Brittiläinen imperiumi
31 389 kaatunutta
9 708 kadonnutta
78 749 haavoittunutta
78 494 sairastapausta

 Ranska
9 000 kaatunutta
18 000 haavoittunutta
20 000 sairastapausta

Yhteensä: 252 000[1]

 Osmanien valtakunta
56 643 kaatunutta
97 007 haavoittunutta
11 178 kadonnutta
21 000 kuoli sairaalassa
64 000 sairastapausta[3]
Yhteensä: 250 000

  1. ↑ Lokakuussa 1915.[3]

Gallipolin taistelu käytiin ensimmäisessä maailmansodassa Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan sekä Osmanien valtakunnan välillä 19. helmikuuta 1915 – 9. tammikuuta 1916. Taistelu jakautui kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa ympärysvaltojen laivasto yritti tunkeutua Dardanellien salmen läpi Osmanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Toisessa vaiheessa brittiläis-ranskalainen siirtoarmeija nousi maihin Gallipolin niemimaalla tavoitteenaan miehittää Dardanellien rannikko ja taata laivaston turvallinen pääsy Marmaranmerelle. Kumpikin operaatio epäonnistui, ja lähes 11 kuukautta kestäneiden taistelujen jälkeen ympärysvallat joutuivat vetäytymään Gallipolista.

Taistelun taustalla oli ympärysvaltojen halu tukea niiden liittolaista Venäjää, pakottaa Osmanien valtakunta pois sodasta ja avata huoltoreitti Välimereltä Mustallemerelle. Alusta lähtien operaatio kärsi huonosta suunnittelusta, hitaasta etenemisestä ja kyvyttömyydestä hyödyntää meri- ja maataistelujen aikana yllättäen tarjoutuneita tilaisuuksia. Ympärysvallat aliarvioivat osmanien taistelutahdon ja -taidot pahoin. Osmanit hyötyivät myös liittolaisensa Saksan tuesta sekä Gallipolin rosoisesta maastosta, joka tekee maihinnousu- ja hyökkäysoperaatioista vaikeita. Ympärysvaltojen suurimpia vahvuuksia olivat tehokkaampi huolto, parempi kalusto sekä vahva laivasto, joka kykeni tykkitulellaan tuhoamaan osmanien asemia. Ympärysvallat eivät kuitenkaan kyenneet nopeaan läpimurtoon, ja taistelu jumiutui kuluttavaksi asemasodaksi.

Gallipolin taisteluun osallistui lähes miljoona ympärys- ja keskusvaltojen sotilasta. Kumpikin osapuoli menetti noin neljännesmiljoona miestä kuolleina, haavoittuneina, kadonneina ja sairastuneina. Ympärysvallat menettivät myös suuren määrän taistelulaivoja ja pienempiä sota-aluksia, jotka enimmäkseen tosin olivat vanhentunutta kalustoa. Osmaneille Gallipolin taistelu oli odottamaton voitto, joka nosti valtakunnan arvovaltaa ja antoi sen asevoimille kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Osmanien menestys vaikutti myös Bulgarian päätökseen liittyä sotaan keskusvaltojen puolella. Gallipolissa palvelleesta everstiluutnatti Mustafa Kemalista tuli sodan jälkeen itsenäisen Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti.

Ympärysvalloille tappio taantuvaa Lähi-idän valtiota vastaan oli nöyryytys, joka sai ne vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä. Yhdistyneessä kuningaskunnassa tappio johti hallituskriisiin ja laivastoministeri Winston Churchillin eroon. Dardanellien salmi pysyi ympärysvaltojen laivaliikenteeltä suljettuna ensimmäisen maailmansodan loppuun asti, mikä osaltaan vaikutti Venäjän sotakoneiston romahdukseen vuoden 1916 lopulla.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dardanellit ja Gallipoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallipolin kartta. Katkoviivoin on merkitty ympärysvaltojen sillanpääasemat laajimmillaan.

Dardanellien salmella on antiikin ajoista saakka ollut suuri taloudellinen ja sotilaallinen merkitys, sillä se tarjoaa meritien Välimereltä Marmaranmerelle ja Istanbuliin.[5] Salmi on 61 kilometriä pitkä[5] ja kapeimmillaan vain noin 1 500 metriä leveä. Kapeikon länsirannalla on Gallipolin niemimaa, jonka ylängöltä on mahdollista hallita koko taistelukenttää. Itärannalla levittäytyy Anatolian mäkinen maasto.[6]

Pitkä rantaviiva tekee Gallipolin puolustamisesta vaikeaa, sillä vihollisen laivasto voi helposti hyökätä niemimaan puolustajien sivustaan tai häiritä huolto- ja viestintäyhteyksiä.[6] Maasto on vaikeaa myös hyökkääjälle. Niemimaalla on joitakin maihinnousukelpoisia rantoja, mutta suuri osa rannikosta on kallionjyrkännettä.[7] Epätasaisen maaston rotkot ja kukkulat pilkkovat maihinnousukelpoiset rannat pieniksi, toisistaan eristetyiksi kaistaleiksi.[8]

Osmanien valtakunta sodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lähi-idän taistelut (ensimmäinen maailmansota)

Osmanien valtakunnan sotilaallinen mahti oli 1900-luvun alussa vain varjo entisestä. Libyan (1911) ja Balkanin (1913) sodissa koettujen tappioiden jälkeen asevoimia yritettiin saksalaisten neuvonantajien tuella modernisoida.[9] Marraskuussa 1914 valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan keskusvaltojen puolella.[10] Sodan ensimmäisinä kuukausina osmanit tekivät hyökkäyksiä Kaukasiassa ja Siinailla.[11] Niiden epäonnistuttua aloite siirtyi ympärysvalloille,[12] jotka alkoivat suunnitella Dardanelleille suuntautuvaa sotilasoperaatiota.[10] Operaation tarkoituksena oli vähentää Venäjään Kaukasuksen rintamalla kohdistuvaa painetta,[10] avata huoltoreitti Länsi-Euroopasta Mustallemerelle[13] ja valloittaa Osmanien valtakunnan pääkaupunki Konstantinopoli.[14]

Venäjän pitkäaikainen tavoite oli Konstantinopolin valloittaminen ja ortodoksisen kirkon keskuksen palauttaminen kristityn hallitsijan alaisuuteen. Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat perinteisesti vastustaneet Venäjän vallan laajentumista Välimerelle ja Länsi-Aasiaan,[15] mutta vuosien 1914–1915 kriisit pakottivat ne tarkistamaan kantojaan. Ranskan sisäministeri Aristide Briand ehdotti marraskuussa 1914, että Kreikkaan lähetettäisiin 400 000 miehen vahvuinen brittiläis-ranskalainen siirtoarmeija, joka tukisi Serbiaa sen taistelussa keskusvaltoja vastaan. Tuossa vaiheessa Ranskan sodanjohto halusi kuitenkin keskittää kaikki liikenevät voimat länsirintamalle.[16]

Aigeianmerellä toiminut brittiläinen laivue pommitti Dardanellien linnoituksia 3. marraskuuta 1914. Tykkituli räjäytti osmanien ammusvaraston, jolloin useimmat Euroopan-puoleisen rannan raskaat tykit tuhoutuivat. Hyökkäys oli vastine Osmanien valtakunnan aloittamille sotatoimille, ja laivue vetäytyi pian. Hyökkäyksen määrännyt laivastoministeri Winston Churchill vakuuttui kuitenkin siitä, ettei Dardanelleille suuntautuvalla laivastohyökkäyksellä olisi pelkkää taktista merkitystä vaan se voisi olla strategisesti ratkaiseva.[16] Osmaneille hyökkäys osoitti, kuinka vaarallista oli laiminlyödä Dardanellien puolustus, jota alettiin kiireesti vahvistaa.[17]

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympärysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australialaisia ja uusiseelantilaisia joukkoja Moúdroksen satamassa keväällä 1915.

Britannian poliittinen johto oli harkinnut salmen valloittamista jo vuosina 1904–1911, mutta maavoimien ja laivaston asiantuntijat olivat vastustaneet sitä. Tammikuun 2. päivänä 1915 hallitus päätti kuitenkin ryhtyä yritykseen. Päätös ei ollut yksin brittien, vaan siihen vaikuttivat suuriruhtinas Nikolain pyynnöt länsivaltojen avusta osmanien vastaisessa sodassa.[13] Hyökkäyspäätökseen vaikutti myös halu löytää ulospääsy asemasodaksi jähmettyneestä sodasta.[18] Läpimurto Länsi-Euroopassa ei vuonna 1915 ollut mahdollinen, mikä houkutteli uuden rintaman avaamiseen. Osmanien valtakunta vaikutti helpolta kohteelta, sillä se oli Saksan liittolaisista heikoin. Mikäli osmanit vetäytyisivät sodasta, venäläiset voisivat siirtää suuria joukkoja Kaukasiasta itärintamalle. Lisäksi puolueettomat Balkanin valtiot Kreikka, Bulgaria ja Romania saattaisivat liittyä ympärysvaltojen puolelle nähtyään keskusvaltojen joutuneen alakynteen.[14]

Kuninkaallisen laivaston päällikkö merilordi John Fisher ehdotti 3. tammikuuta 1915, että Dardanelleille hyökättäisiin heti ja hyökkäykseen käytettäisiin sekä maa- että merivoimia. Merivoimien tuli käyttää ainoastaan vanhoja taistelulaivoja. Osmanien puolustus oli tuossa vaiheessa vielä heikko, eikä marraskuussa 1914 aiheutuneita tuhoja ollut saatu korjatuksi.[19] Myös laivastoministeri Churchill kannatti innokkaasti maa- ja merivoimien yhteishyökkäystä.[10] Britannian sodanjohto jäi kuitenkin harkitsemaan strategiaansa ja lykkäsi hyökkäystä.[19] Sotaministeri lordi Kitchener kirjoitti Churchillille, ettei maihinnousuun tarvittavia maavoimia ollut. Dardanellit olivat Kitchenerin mukaan ainoa paikka, jossa pelkällä laivaston voimannäytöllä voitaisiin saavuttaa jotakin.[16]

28. tammikuuta päätettiin, että hyökkäykseen käytettäisiin pelkästään laivastoa, joka yrittäisi murtautua salmen läpi. Suunnitelmaa täydennettiin 16. helmikuuta, jolloin todettiin, että myös Dardanellien rannikko miehitettäisiin mikäli laivasto onnistuisi läpimurrossa.[10] Ennen sotaa maihinnousu oli arvioitu niin vaaralliseksi uhkayritykseksi, ettei sitä kannattanut edes yrittää. Lordi Kitchener sai helmikuussa 1915 selonteon sotaa edeltäneistä tutkimuksista, mutta hän uskoi osmanien jättäneen Dardanellien länsirannikon vaille kunnollista puolustusta ja asettui kannattamaan hyökkäystä. Kitchener oletti, että ”selkä seinää vasten” joutuessaan osmanit antautuisivat.[20] Fisher myöntyi vastentahtoisesti. Hän suhtautui operaatioon kokeiluna ja olisi mieluummin ryhtynyt samantapaiseen hankkeeseen Itämerellä. Churchill sen sijaan viehättyi seikkailullisista laivasto-operaatioista, ja hänen tuellaan oli esimerkiksi perustettu kuninkaallisen merijalkaväen 63. divisioona.[19]

Hyökkäyslaivastoon kuului 12 brittiläistä ja 4 ranskalaista taistelulaivaa[1] sekä lukuisia pienempiä aluksia.[13] Laivat olivat enimmäkseen vanhentunutta kalustoa, joka ei enää soveltunut varsinaisiin meritaisteluihin.[10] Tulivoimaisin oli superdreadnought HMS Queen Elizabeth, joka oli aseistettu kahdeksalla 15-tuumaisella tykillä. Yhteensä sotalaivoja oli 90 ja tykkejä 814.[1] Laivasto oli suurin Dardanelleilla koskaan nähty.[21] Sitä komensi brittiläinen amiraali Sackville Carden, jonka sairastuttua tilalle tuli John de Robeck.[1]

Brittiläisen Välimeren siirtoarmeijan (engl. Mediterranean Expeditionary Force) komentajaksi asetettiin kenraali Ian Hamilton.[9] Hamilton oli kokenut upseeri, joka oli Etelä-Afrikassa ja Mantšuriassa saanut kokemusta nykyaikaisesta sodankäynnistä. Hän ymmärsi maihinnousuun liittyvät riskit hyvin.[22] Siirtoarmeijalle korvamerkittyjen divisioonien määrä kohosi pian yhdestä viiteen.[9] Niihin kuuluivat 63. merijalkaväen divisioona, vakinaisen jalkaväen 29. divisioona sekä Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta (engl. Australian and New Zealand Army Corps, ANZAC).[19] Ranskalainen Idän siirtoarmeijakunta (ransk. Corps expéditionnaire d’Orient) vastasi vahvuudeltaan divisioonaa.[23]

Hyökkäysjoukot ryhmitettiin Límnoksen saarelle, ja esimerkiksi ANZAC-armeijakunta oli jo valmiiksi itäisen Välimeren alueella, sillä se odotti Egyptissä siirtoa Ranskaan.[19] Maasodan alkuvaiheessa Brittiläisen imperiumin joukkoja oli noin 75 000, joista 30 000 oli australialaisia ja uusiseelantilaisia.[1] Sotaretken pitkittyessä vahvuus nousi lopulta 14 brittiläiseen ja 2 ranskalaiseen divisioonaan.[1] Brittiläisen imperiumin joukot olivat kotoisin Britteinsaarilta, Newfoundlandistä, Australiasta, Uudesta-Seelannista ja Intiasta.[24] Kymmenen kuukautta kestäneen sotaretken aikana Gallipolissa palveli kaikkiaan noin 410 000 brittiläistä ja 79 000 ranskalaista sotilasta.[1]

Sotaretken aikana ympärysvaltojen hyökkäysvalmisteluista paljastui vakavia puutteita.[25] Kalusto oli olosuhteisiin sopimatonta, joukot kokemattomia, sodanjohto taitamatonta ja taktiikka virheellistä.[10] Hyökkäyssuunnitelmiin käytetyt kartat oli lainattu Kreikan asevoimilta, eivätkä ne antaneet todenmukaista kuvaa Gallipolin rosoisesta maastosta.[8] Länsirintamaan verrattuna Dardanellit olivat sivunäyttämö, eikä niiden valloittamiseen osoitettu riittäviä voimavaroja.[25]

Keskusvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisilta saatu raskas laivatykki Dardanelleilla. Alun perin panssariristeilijä SMS Rooniin asennetun tykin miehistö koostuu osmanisotilaista.

Kaukasiassa, Siinailla ja Mesopotamiassa kärsityistä tappioista huolimatta Traakiaan oli sijoitettuna lukuisia Osmanien valtakunnan divisioonia, joiden toimintakyky vaihteli huomattavasti. Armeijan vakinaiset divisioonat olivat tehokkaita, mutta sotaa varten muodostetuilta joukko-osastoilta puuttui koulutusta ja kokemusta. Divisioonien ja armeijakuntien johto oli enimmäkseen pätevää, mutta pääesikunta oli keväällä 1915 sekasortoisessa tilassa. Sotaministeri Enver pašša ja laivastoministeri Djemal pašša halusivat hallinnollisten tehtävien lisäksi osallistua varsinaisten sotatoimien johtamiseen. Apunaan heillä oli saksalaisia neuvonantajia, jotka jättivät asemansa Konstantinopolissa ja siirtyivät Enverin ja Djemalin mukana rintamalle. Myös viestiyhteydet ja huolto olivat puutteelliset, mikä johti tehottomuuteen ja tarvikepulaan.[11]

Osmanit olivat tehneet suunnitelmia Dardanellien puolustamiseksi jo Balkanin sotien 1912–1913 aikaan.[26] Vielä kesällä 1914 alueen puolustus oli kuitenkin melko heikko. Tykistö oli suurelta osin vanhentunutta, eikä ammuksia ja muita varusteita ollut riittävästi. Linnoitukset olivat huonossa kunnossa,[27] ja osa niistä oli keskiaikaisia tai sitäkin vanhempia.[21] Saksalaiset olivat tietoisia ongelmista ja lähettivät osmanien avuksi noin 500 rannikkopuolustuksen ja linnoitustöiden asiantuntijaa. Heitä johti vara-amiraali Guido von Usedom.[27] Osmanivaltakunnan liityttyä sotaan alueelle lähetettiin suuria miesvahvistuksia ja nykyaikaista tykistöä. Tieverkostoa ja puolustusasemia parannettiin, ja sotilaat alkoivat harjoitella maihinnousulta puolustautumista.[17] Gallipolin niemimaan ja Anatolian välinen kapeikko miinoitettiin raskaasti.[28]

Dardanellien puolustus oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen. Uloin vyöhyke koostui kahdesta linnoituksesta kapeikon molemmilla rannoilla, ja sen 20 raskasta ja keskiraskasta tykkiä olivat enimmäkseen vanhentuneita. Keskimmäisellä vyöhykkeellä oli 20 enimmäkseen kevyttä ja korkean tulinopeuden tykkiä, joiden tarkoitus oli estää vihollisen miinanraivaajien toiminta salmessa. Sisimmällä vyöhykkeellä oli 76 tykkiä, joista 70 raskaita. Kalusto oli vanhaa ja ammuksia vähän.[29] Patterien liikkuvuus oli kuitenkin hyvä, mikä vaikeutti niiden tuhoamista laivaston tykkitulella.[21] Aluksi Dardanellien puolustuksesta vastasivat 1. (Euroopan-puoleinen osa) ja 2. armeijat (Aasian-puoleinen osa), mikä johti sekavaan ja epäyhtenäiseen komentoketjuun. Maaliskuun lopulla perustettiin 5. armeija, joka puolusti kapeikon kumpaakin rantaa.[30]

On epäselvää, paljonko Gallipolin taisteluun osallistui Osmanien valtakunnan joukkoja. Englanninkielisissä lähteissä mainitaan usein suurusluokkana 500 000 miestä, mutta Edward J. Erickson pitää lukua turkkilaisten arkistolähteiden perusteella liian suurena ja arvioi, että ympärysvalloilla oli miesylivoima lähes koko taistelun ajan. Suurimmillaan osmanijoukot olivat lokakuussa 1915, jolloin 5. armeijan vahvuus oli 5 500 upseeria ja 310 000 miestä.[2] Taisteluun osallistui yhteensä 14 Osmanien valtakunnan divisioonaa.[1] Maavoimien lisäksi Dardanelleilla toimi kevyitä tykkiveneitä, joilla torjuttiin vihollisen miinanraivaajia.[9] Saksalaisia asiantuntijoita oli noin 700.[4]

Dardanellien laivasto-operaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallipolin taistelu alkoi laivaston ampumalla tykistötulella 19. helmikuuta 1915. Huonon sään vuoksi pommitus jouduttiin keskeyttämään, ja se alkoi uudelleen vasta 25. helmikuuta.[10] Tykkituli ammuttiin aluksi kaukaa, ja se onnistui vaimentamaan uloimmista puolustusasemista ammutun vastatulen.[1] Maihin nousi 63. divisioonan[21] pioneerijoukkoja,[10] jotka valloittivat Kum Kalen ja Seddelbahgirin vanhat linnoitukset. Osmanit olivat hylänneet ne raskaan tykkitulen vuoksi, ja pioneerit vetäytyivät tuhottuaan linnoitusten tykit.[31] Osmanien vastarinta oli heikkoa, mutta heidän tykistölleen ei aiheutunut merkittävää vahinkoa.[21] Huonon sään vuoksi ympärysvallat joutuivat jälleen keskeyttämään sotatoimet Dardanelleilla,[10] ja sairastellut amiraali Caden korvattiin de Robeckilla.[9] Lyhyen maihinnousun merkittävin seuraus olikin se, että osmanit kiihdyttivät puolustusvalmistelujaan ja alueelle tuotiin lisää tykkejä eri puolilta Osmanien valtakuntaa. Maaliskuun puolivälissä rannikkotykistön vahvuus oli noussut yli 300 putkeen, jotka oli sijoitettu linnoituksiin ja rannikolle.[31]

Sotilaallisesti hyökkäys oli merkityksetön, mutta sen poliittinen vaikutus oli suuri. Kreikka tarjoutui lähettämään joukkoja sotaretken tueksi, Italia osoitti haluja liittyä ympärysvaltoihin, Bulgaria keskeytti väliaikaisesti neuvottelunsa Saksan kanssa ja Venäjä alkoi suunnitella Bosporinsalmen kautta tapahtuvaa hyökkäystä Konstantinopoliin. Kaikki tämä näytti vahvistavan oikeaksi käsityksen, että Dardanellien sotaretki voisi voittaa koko Etelä-Euroopan ympärysvalloille.[21]

Helmikuun lopulla 63. divisioonan merijalkaväki nousi jälleen maihin Kum Kalessa. Tällä kertaa osmanit tekivät kiivasta vastarintaa ja aiheuttivat hyökkääjille suuria tappioita. Ympärysvaltojen sodanjohto alkoi ymmärtää, että hyökkäys salmen läpi vaatisi huolellista suunnittelua ja järjestelmällistä etenemistä.[21]

Maaliskuun hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympärysvaltojen laivasto Dardanelleilla.

Hyökkäysvalmistelut etenivät hitaasti. Vasta 18. maaliskuuta amiraali de Robeck määräsi laivastonsa eteenpäin, purkamaan miinakentät ja tuhoamaan kapeikkoa vartioivan tykistön.[13] Taistelulaivat etenivät kolmessa rinnakkaisessa linjassa. Niitä saattoivat hävittäjät ja risteilijät, ja perässä seurasivat siviilien miehittämät miinanraivaajat.[32] Kello 11.30:n ja 14.00:n välillä laivasto eteni noin puolitoista kilometriä ja tuhosi jokaisen kohtaamansa rannikkotykkipatterin.[33] Osmanien vastatuli oli tehokasta,[13] ja ranskalainen taistelulaiva FS Gaulois sekä nykyaikainen brittiläinen taisteluristeilijä HMS Inflexible vahingoittuivat. Osmanit jäivät tästä huolimatta pahasti alakynteen. Kaikki puhelinlinjat olivat tuhoutuneet tykkitulessa, osa tykeistä oli saanut osuman tai hautautunut,[33] ja ammukset kävivät vähiin.[13]

Kello kahdelta iltapäivällä taistelu kääntyi yllättäen osmanien eduksi.[33] Ranskalainen taistelulaiva FS Bouvet ajoi miinaan ja upposi muutamassa minuutissa. Suurin osa Bouvet’n miehistöstä hukkui.[13] De Robeck ei tajunnut räjähdyksen aiheutuneen miinasta vaan uskoi osmanien laukaisseen torpedon rannalle sijoitetusta putkesta. Miinanraivaajat alkoivat vetäytyä, jolloin taistelulaivat joutuivat muuttamaan muodostelmaansa. HMS Irresistible vaurioitui miinan räjähdyksessä ja irtautui muodostelmasta.[33] Laivasto joutui paniikkiin ja kärsi uusia tappioita.[13] Taistelulaiva HMS Ocean osui miinaan, jolloin sen ammukset räjähtivät, ja ranskalainen linjalaiva FS Suffren vaurioitui rannikkotykin osumasta. Sekä Ocean että Irresistible upposivat muutamassa tunnissa. Lisäksi lukuisat muut alukset kärsivät pienempiä vaurioita.[33] Merimiehiä kuoli yli 700.[13] Kolmannes taistelulaivastosta oli tuhoutunut tai toimintakyvytön, ja pimeän laskeutuessa de Robeck määräsi laivastonsa vetäytymään. Yhtäkään miinakenttää ei ollut raivattu, ja suurin osa osmanien tykkipattereista oli säilynyt toimintakykyisinä. Laivasto kykeni tuhoamaan raskaat tykit, mutta kevyempiä oli helppo siirrellä ja ne uhkasivat ympärysvaltojen miinanraivaajia, jolloin taistelulaivasto oli suojaton miinakenttien uhalta.[33]

Alkuun de Robeck suunnitteli jatkavansa hyökkäystä muutamaa päivää myöhemmin.[34] Saatuaan tarkempaa tietoa tuhon laajuudesta hän vajosi kuitenkin epätoivoon ja pelkäsi uransa olevan lopussa.[35] Samana päivänä Hamilton saapui Marseillesta nopean risteilijän kyydissä ja suostutteli de Robeckin luopumaan laivastohyökkäyksen jatkamisesta.[8]

Hamilton ja de Robeck eivät tienneet, että osmanien rannikkopuolustus oli jo romahtamispisteessä.[36] Merimiinoja oli niin vähän, että osmanit joutuivat pyydystämään venäläisiä miinoja länsivaltojen laivastoa vastaan käytettäväksi. Konstantinopolissa syntyi levottomuuksia ja paniikkia. Valtionarkisto ja kultavaranto toimitettiin pois kaupungista, ja keisariperheen ja tärkeimpien virkamiesten pakoa alettiin valmistella. Nuorturkkilaiset aikoivat taistella katkeraan loppuun suunnitellen kaupungin polttamista sekä Hagia Sofian ja muiden monumenttien räjäyttämistä dynamiitilla.[35]

19. maaliskuuta brittien tiedustelu kaappasi saksalaisten lähettämän sähkeen, joka paljasti osmanien ahdingon. Sen nähtyään Churchill vaati hyökkäämään salmen läpi tappioista välittämättä.[34] Miinanraivaajalaivaston kommodori Roger Keyes oli samaa mieltä, sillä hän aavisti osmanien horjuvan taistelutahdon ja ammuspulan.[23] Mikäli hyökkäykseen olisi ryhdytty, miinanraivaajat olisivat todennäköisesti kyenneet muutamassa tunnissa avaamaan väylän Konstantinopoliin.[36] Churchill ei kuitenkaan halunnut paljastaa tiedustelulähteitään, joten sähkeestä ei kerrottu sotakabinetille eikä de Robeckille.[34] Hamiltonia oli ohjeistettu nousemaan Gallipolissa maihin, mikäli laivasto ei yksin kykenisi murtautumaan Dardanellien salmen läpi. De Robeck helpottui kuullessaan, ettei hänen tarvitsisi vaarantaa laivastoaan toistamiseen, ja Hamilton päätti odottaa luvattujen maajoukkojen saapumista.[37]

Laivastohyökkäyksen epäonnistumiselle oli monia syitä. Ympärysvaltojen sotasuunnitelmat ja johtoporras olivat epäpäteviä, ja hitaan edistymisen vuoksi osmaneilla oli ollut runsaasti aikaa valmistautua.[13] Osmanit olivat sijoittaneet merimiinansa vallitsevien sotaoppien vastaisesti: yksi miinakentistä kulki rannan suuntaisesti eikä salmen poikki.[31] Ympärysvaltojen ilmatiedustelu ei ollut huomannut rannan suuntaista miinakenttää, ja selittämättömät tappiot huolestuttivat Fromkinia.[34] Miinanraivaajien siviilimiehistöt olivat haluttomia vaarantamaan henkeään.[13] Osmaneille vaikeuksia aiheuttivat tykkityyppien ja -kaliiperien suuri määrä, mikä aiheutti ammuspulaa ja vaikeutti vaurioituneiden tykkien korjaamista, sekä korkeimman upseerikunnan yleinen epäpätevyys. Maaliskuun laivastohyökkäys sai Enverin kuitenkin perustamaan varta vasten Dardanellien puolustamiseen tarkoitetun 5. armeijan, jonka johtoon hän nimitti saksalaisen kenraali Otto Liman von Sandersin.[38]

Venäläisten tukitoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän Mustanmeren laivasto hyökkäsi 28. maaliskuuta Marmaranmeren itäiseen päätyyn ja tulitti Bosporinsalmen linnakkeita. Hyökkäyslaivastoon kuului 5 taistelulaivaa ja 2 risteilijää suojanaan 10 hävittäjää. Konstantinopolia puolusti saksalainen taisteluristeilijä SMS Goeben, joka upotti kaksi venäläistä hävittäjää ja pakotti loput vetäytymään.[1]

Gallipolin maasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan Idän siirtoarmeijakunnan joukkoja Límnoksella, missä ne ryhmittyivät Gallipolin maihinnousua varten.

Maihinnousun ensisijainen tavoite oli liikkuvan rannikkotykistön tuhoaminen.[23] Hamilton noudatti tunnollisesti sotaministeri Kitchenerin ohjeita eikä hyökännyt ennen kuin kaikki hänen alaisuuteensa asetetut joukot olivat valmiina.[39] Välimeren siirtoarmeijan tiedustelu oletti virheellisesti, että osmaneilla olisi Dardanelleilla 170 000 miestä valmiudessa, kun oikea luku oli alle puolet tästä. Osmanien puolustusasemien sijainnista ei ollut tarkkaa tietoa,[23] eikä alueesta ollut edes kunnollisia karttoja.[40] Hamilton matkusti Turkista Egyptiin, missä hän käytti seuraavat kolme viikkoa siirtoarmeijan organisointiin.[39] Taistelusuunnitelmat ja huolto jouduttiin kiireessä improvisoimaan. Päähyökkäys päätettiin kohdistaa Euroopan-puoleisella rannikolle, sillä Kitchener ei uskonut voimien riittävän Anatolian laajojen maa-alueiden miehittämiseen.[23] Miinakenttien vuoksi maihinnousu oli pakko tehdä Gallipolin niemimaan kärjessä.[7]

Samaan aikaan osmanit tekivät kiireisiä valmisteluja von Sandersin johdolla. Tämä keräsi Gallipoliin kaikki liikenevät joukot ja kaluston ja nimitti johtotehtäviin uudistusmielisiä turkkilaisia upseereja, joista monet olivat aiemmin olleet poliittisista syistä epäsuosioissa.[39] Maihinnousukelpoiset rannat suojattiin piikkilangalla ja ne ympäröitiin juoksuhaudoilla.[7]

Maihinnousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australialaisten joukkojen maihinnousu Anzac-poukamaan.

Maihinnousu alkoi 25. huhtikuuta.[41] Viideltä aamulla laivasto aloitti tulivalmistelun, ja jalkaväki nousi maihin aamun sarastaessa.[40] Maihinnousuja tehtiin eri puolilla Gallipolin ja Aasian rannikkoa,[41] millä pyrittiin ylikuormittamaan osmanien puolustus.[9] Ensimmäisenä päivänä maihin nousi noin 30 000 Brittiläisen imperiumin sotilasta.[1] Hyökkäystä johdettiin Queen Elizabethilta, joka toimi lippulaivana ja siirtoarmeijan päämajana. Miehistön kuljetuksiin käytettiin sotalaivoja sekä yli 200 kooltaan ja laadultaan vaihtelevaa kauppa-alusta. Rivisotilailla oli hyökkäyksen alkaessa vahva usko operaation menestykseen.[42]

Yhdistyneen kuningaskunnan 29. divisioona nousi maihin Gallipolin eteläkärjessä Cape Hellesissä.[7] Sillanpääasemia oli viisi, koodinimiltään S, V, W, X ja Y.[20] Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunta nousi maihin niemimaan länsirannalla noin 25 kilometriä Gallipolin lounaiskärjestä pohjoiseen.[10] ANZAC-armeijakunta ei onnistunut rantautumaan suunnitelulle rannalle, ja niiden maihinnousupaikka tuli tunnetuksi Anzacin poukamana.[43] Ranskan siirtoarmeija nousi maihin vastapäisellä Anatolian rannikolla ja kuninkaallisen merijalkaväen 63. divisioona pohjoisessa Bulairissa, mutta nämä hyökkäykset oli alusta pitäen tarkoitettu väliaikaisiksi ja niihin osallistuneiden joukkojen oli lopulta tarkoitus liittyä 29. divisioonan tueksi Cape Hellesissä. Harhautuksella vedettiin osmanien reservejä pois Gallipolin eteläosasta.[7] Ympärysvalloilla oli taistelun ensimmäisenä päivänä huomattava ylivoima, sillä suurin osa osmanien 5. armeijan joukoista oli liian kaukana sillanpääasemista osallistuakseen taisteluun.[44] Osmanit tiesivät maihinnousun ajankohdan etukäteen,[20] mutta von Sandersin esikunnassa ei heti ollut selvyyttä hyökkäyksen pääsuunnasta. Monin paikoin divisioonien komentajat joutuivat lähettämään taisteluun kaikki reservinsä.[41]

Maihinnousujoukot saavuttivat vaihtelevaa menestystä. Varsinkin Cape Hellesin lounaiskärkeen suuntautuneet maihinnousut olivat huonosti järjestettyjä.[1] W-rannalla Lancashiren fusilieerit joutuivat heti rantauduttuaan raskaaseen vihollistuleen ja menettivät yli puolet 950 miehen vahvuudestaan. Ne onnistuivat lopulta ajamaan vihollisen pakosalle ja turvaamaan sillanpääaseman.[45] Rykmentille myönnettiin päivän taisteluista kuusi Viktorian ristiä.[22] V-rannalla Dublinin fusilieerit eivät veneissään vielä kohdanneet vihollistulta, mutta rantautumisen hetkellä osmanit aloittivat voimakkaan tulituksen aiheuttaen fusilieereille suuria tappioita.[46] Y-rannalla britit pääsivät maihin vastarintaa kohtaamatta ja nousivat läheisen jyrkänteen laelle. Tavoitteena oli tunkeutua Alçıtepen (engl. Achi Baba) ylängölle, josta käsin olisi ollut mahdollista hallita koko Gallipolia.[20] Korkeimmat upseerit olivat kuitenkin merellä, ja selkeiden toimintaohjeiden puutteessa 29. divisioonan etujoukot pysähtyivät lepäämään.[22] Sisämaa oli kuviteltu tasaiseksi ylängöksi, vaikka maasto todellisuudessa on rikkonaista.[40] Myöskään X-rannalla maihinnousseet joukot eivät aluksi kohdanneet merkittävää vastarintaa. Ne kiipesivät jyrkännettä ylös ja lopettivat sitten etenemisen. S-rannallakaan osmanien vastarinta ei ollut merkittävää, mutta brittijoukot leiriytyivät rannalle edes yrittämättä hyökätä sisämaahan.[20]

ANZAC-armeijakunnan harhautunut maihinnousu osoittautui onnekkaaksi, sillä joukot välttivät Gaba Tepen voimakkaan rannikkopuolustuksen ja pääsivät rantaan kohtaamatta merkittävää vastarintaa.[47] Anzacit ymmärsivät aloilleen jäämisen vaarat[40] ja onnistuivat miltei valloittamaan Conk Bayırın (engl. Chunuk Bair) ylängön, josta käsin niillä olisi ollut mahdollisuus hallita koko niemimaata.[48] Vastaansa ne saivat everstiluutnatti Mustafa Kemalin johtaman 19. divisioonan,[41] joka sattumalta oli juuri aloittamassa maihinnousun torjuntaan keskittyvää harjoitusta.[47] Osmanit hyötyivät myös maastosta, johon osa anzaceista eksyi.[49] Kemal johti henkilökohtaisesti vastahyökkäystä ja julisti joukoilleen, ettei ”määrännyt näitä hyökkäämään vaan kuolemaan”.[41] Australialaiset näkivät Kemalin ja ampuivat tätä kohti, mutta eivät osuneet.[50] Vastahyökkäyksen kärjessä ollut 57. jalkaväkirykmentti tuhoutui lähes täysin,[41] mutta osmanit onnistuivat valloittamaan ylängön takaisin ja anzacit vetäytyivät rannalle.[47]

Maihinnousupäivän iltaan mennessä ympärysvallat eivät olleet saavuttaneet ainuttakaan tavoitteistaan.[51] Ympärysvaltojen tappiot olivat noin 4 000 miestä, joista puolet Anzac-poukamassa ja puolet etelässä.[46] Seuraavana päivänä alueelle alkoi saapua osmanien vahvistuksia ja nopean yllätysvoiton mahdollisuus oli menetetty.[18] Osmanit tekivät vastahyökkäyksiä[22] ja työnsivät brittijoukot pieniin sillanpääasemiin.[51] ANZAC-armeijakunnan komentaja kenraali William Birdwood olisi halunnut vetäytyä Gallipolista saman tien,[18] mutta Hamilton käski sotilaitaan ”kaivamaan ja kaivamaan”, kunnes nämä olisivat suojassa.[47]

Anatoliassa ranskalaiset saavuttivat aluksi menestystä ja aiheuttivat osmaneille suuria tappioita kärsien itse vain vähäisiä menetyksiä.[1] Maihinnousua seuraavina päivinä osmanit tekivät sarjan vastahyökkäyksiä, ja 29. huhtikuuta ranskalaiset vetäytyivät Anatoliasta. Sivustansa varmistaneet osmanit siirsivät useita rykmenttejä Gallipoliin.[51]

Asemasota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Leslie Morshead katselee juoksuhaudan reunalla lojuvia osmani- ja australialaissotilaiden ruumiita.

Sillanpääasemiin tuotiin suuria vahvistusjoukkoja.[10] Raskaat taistelut jatkuivat, ja varsinkin ANZAC-armeijakunta kärsi merkittäviä tappioita.[1] Osmanien puolella tilanne oli kaoottinen, ja monien yksiköiden muodollinen komentorakenne murtui.[52] Osmaneilla oli pulaa raskaasta aseistuksesta,[53] kun taas hyökkääjät saivat laivastolta tehokasta tulitukea.[52] Gallipolissa puhkesi myös punatautiepidemia.[47]

Ympärysvaltojen ensimmäinen vakava läpimurtoyritys tapahtui Cape Hellesin sillanpääasemassa 28. huhtikuuta. Se suuntautui Krithían kylään ja tähtäsi Alçıtepen ylängön valloittamiseen.[54] Hyökkäystä vahvistettiin vastikään Egyptistä saapuneella intialaisella prikaatilla ja 63. divisioonan merijalkaväellä.[55] Kolme päivää kestänyt yritys kilpistyi osmanien kiivaaseen vastarintaan ja johti noin 3 000 miehen tappioihin.[54] Toukokuun alussa osmanit saivat täydennyksiä ja aloittivat kahden divisioonan voimalla vastahyökkäyksen. Ammuspulan vuoksi tulivalmistelu oli lyhyt ja aiheutti lähinnä sen, että britit tiesivät odottaa hyökkäystä.[52] Raskaista tappioista huolimatta osmanit jatkoivat tuloksetonta hyökkäilyä koko toukokuun ensimmäisen viikon. 6. toukokuuta ympärysvallat hyökkäsivät taas Krithíaan.[56] Epäonnistunut operaatio johti 6 500 miehen tappioihin.[1]

Toukokuun puolivälissä osmanit saivat suuria täydennyksiä, ja 18. ja 19. päivien välisenä yönä he aloittivat suurhyökkäyksen anzaceja vastaan. Selvästä miesylivoimasta huolimatta hyökkäys epäonnistui, sillä ympärysvaltojen ilmatiedustelu oli havainnut sen valmistelut. Osmanit kärsivät muutamassa tunnissa 13 000 miehen tappiot, joista 3 000 oli kuollut. Britit ehdottivat Punaisen Ristin valvomaa aselepoa, jonka aikana kumpikin osapuoli voisi haudata kuolleensa. Aselepo järjestettiin 23. toukokuuta.[56] Aselevon ja sitä edeltäneiden neuvottelujen aikana sotilailla oli lyhyesti mahdollisuus tutustua toisiinsa, ja Gallipolissa aiemmin vallinneet vihamielisyys ja epäluulo vaihtuivat molemminpuoliseen kunnioitukseen. Kellojen epäonnistuneen synkronoinnin vuoksi aselepo päättyi muutamaa minuuttia etuajassa, kun osmanit alkoivat jälleen ampua.[57]

4. kesäkuuta britit ja ranskalaiset hyökkäsivät jälleen Krithíaan laivastotulen suojaamina. Enimmillään hyökkäykset tunkeutuivat 200–450 metrin syvyyteen vihollisen asemiin.[58] Brittiläisen imperiumin tappiot olivat noin 4 500 miestä. Osmanit hyökkäsivät kaksi päivää myöhemmin kärsien 9 000 miehen tappiot.[1] Ranskalaiset hyökkäsivät Seddelbahairiin suurella voimalla 21.–22. kesäkuuta, jälleen tuloksetta. Anzacit yrittivät tuloksetta läpimurtoa 28.–29. kesäkuuta. Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa osmanit tekivät useita epäonnistuneita vastahyökkäyksiä, jotka jälleen johtivat raskaisiin miestappioihin.[59] Ympärysvallat vahvistivat edelleen siirtoarmeijaa. Heinäkuun alussa Gallipolin niemimaalla toimi 11 brittiläistä ja 2 ranskalaista divisioona,[1] joiden miesvahvuus oli yhteensä noin 150 000 miestä. Osmanien vahvuus oli keskikesällä noin 120 000 miestä.[59]

Laivastosota Dardanelleilla jatkui. Brittiläinen sukellusvene upotti kuljetusalus Guj Djemalin 1. toukokuuta, jolloin 2 000 sotilasta hukkui. 12. toukokuuta osmanien hävittäjä torpedoi taistelulaiva HMS Goliathin surmaten 570 merimiestä. Toukokuun lopulla saksalainen sukellusvene U-21 upotti brittiläiset taistelulaivat HMS Triumphin ja HMS Majesticin.[1] Venäjän laivasto pommitti Turkin pohjoisrannikon satamia huhti–kesäkuussa säännöllisesti. Pelko venäläisten maihinnoususta esti uusien osmanidivisioonien lähettämisen Gallipoliin, vaikka von Sanders niitä pyysi.[53] Myös brittiläisessä sodanjohdossa suuret tappiot ja hyökkäysten tuloksettomuus aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä.[60] Kesän kuumuudessa Gallipoliin sijoitettujen sotilaiden olot olivat lähes sietämättömät.[55]

Sotakirjeenvaihtaja Alan Moorehead kertoo, kuinka asemasotaan joutuneet sotilaat välttivät tarpeettoman kärsimyksen tuottamista viholliselle. Osmanit eivät yleensä ampuneet uppoavista aluksista pelastautuvia merimiehiä, ja etulinjan sotilaat kohtelivat sotavankeja hyvin. Anzacit eivät käyttäneet heille jaettuja kaasunaamareja, sillä he uskoivat ”turkkilaisten tappelevan reilusti”, ja kieltäytyivät ampumasta iäkästä osmaniarmeijan sotilaspalvelijaa, jolla oli tapana ripustaa joukkueensa pyykit ei-kenenkään-maalle. Osapuolten välillä oli myös epävirallista kaupankäyntiä: osmanit heittelivät ympärysvaltojen juoksuhautoihin hedelmiä ja makeisia, ympärysvaltojen sotilaat taas osmanien puolelle säilykkeitä ja savukkeita.[61]

Uusi maihinnousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien valtakunnan konekiväärijoukkoja Dardanelleilla.

Gallipolin umpikuja aiheutti kasvavaa kitkaa merilordi Fisherin ja laivastoministeri Churchillin välille. Fisher vaati vetäytymistä muttei saanut tukea poliittiselta johdolta ja erosi vastalauseena Churchillin toiminnalle.[62] Useimmat brittihallituksen jäsenet olivat jo menettäneet uskonsa hankkeeseen, mutta Churchill oli haluton myöntämään tappiota ja Kitchener piti vaarallisena ajatusta, että Lähi-idän valtion annettaisiin voittaa eurooppalainen armeija.[18]

Brittien sodanjohto päätteli epäonnistumisten johtuvan Cape Hellesin ja Anzac-poukaman sillanpääasemien pienuudesta, joka vaikeutti ympärysvaltojen miesylivoiman hyödyntämistä.[60] Hamilton arvioi eteläisen Gallipolin linnoitteet niin vahvoiksi, ettei niitä kyettäisi valtaamaan, vaikka alueelle toimitettaisiin kaikki liikenevät täydennysmiehet.[47] Pattitilanne päätettiin ratkaista uudella, Osmanien 5. armeijan sivustaan suuntautuvalla maihinnousulla,[60] joka kohdistuisi Suvlanlahdelle muutama kilometri ANZAC-armeijakunnasta anzaceista luoteeseen.[10][60] Suvlanlahti sijaitsi osmanien pääpuolustuslinojen ulkopuolella, ja nopean hyökkäyksen toivottiin katkaisevan Gallipolin niemimaan itä–länsi-suunnassa kahtia. Osmaneilla oli pohjoisessa vain vähäisiä joukkoja.[60] Kenraali Hamilton sai hyökkäyksensä tueksi kolme uutta divisioonaa.[1] Myös ranskalaiset vahvistivat Idän siirtoarmeijakuntaa, vaikkakin vastentahtoisesti.[55]

Uusi maihinnousu alkoi elokuun 6.–7. päivien välisenä yönä. Joukoilla ei ollut kokemusta Gallipolin olosuhteista,[25] mutta ne pääsivät maihin suurella joukolla ja nopeasti[60] kohtaamatta merkittävää vastarintaa.[25] Hyökkääjät eivät kuitenkaan hyödyntäneet alkumenestystään ja valloittaneet heti koko Sari Bairin ylänköä.[60] Suvlaan nousseiden divisioonien kokemattomuuden vuoksi päävastuu Sari Bairin hyökkäyksestä oli annettu ANZAC-armeijakunnalle, mutta pimeässä anzacit eksyivät vaikeaan maastoon ja joutuivat lähitaisteluun osmanien kanssa.[25]

Maihinnousua tuettiin Cape Hellesistä pohjoiseen suuntautuneella hyökkäyksellä, jonka tavoitteena oli sitoa osmanien jouokkoja. Kaikkiaan ympärysvallat hyökkäsivät 40 000 miehen voimalla,[1] ja osmanit onnistuivat lähettämään Suvlanlahdelle merkittäviä vahvistuksia vasta 9. elokuuta. Ne aloittivat vastahyökkäyksen ja työnsivät brittejä taaksepäin vain noin kilometrin etäisyydelle maihinnousupaikasta.[63] Ympärysvaltojen Cape Hellesistä ja Anzac-poukamasta tekemät hyökkäykset epäonnistuivat,[1] mutta Suvlanlahdelta toimineet joukot saavuttivat maayhteyden anzaceihin ja sillanpääasemat yhdistyivät.[63] Kummankin osapuolen tappiot olivat raskaat. Suvlan maihinnoususta elokuun loppuun ympärysvallat menettivät noin 29 000 miestä ja osmanit 10 000.[1]

Ympärysvallat lähettivät Suvlan alueelle täydennysjoukkoja, joiden vahvuus kasvoi lopulta viiteen divisioonaan.[60] Saksalainen sukellusvene upotti 17. syyskuuta Aigeianmerellä seilanneen brittiläisen kuljetusaluksen surmaten satoja intialaisia sotilaita.[1] Ympärysvaltojen kaikki liikenevät joukot olivat nyt käytössä, joten osmanitkin pystyivät lähettämään reservejään Suvlan lahdelle.[63] Taistelu jähmettyi asemasodaksi myös pohjoisessa.[10] Talven lähestyessä sää huononi, ja 27. marraskuuta myrsky hukutti sata ympärysvaltojen sotilasta juoksuhautoihin.[1] Kumpikin osapuoli oli pahoin uupunut ja kykenemätön suuriin sotatoimiin. Osmanien etuna oli maasto, kun taas ympärysvallat hyötyivät paremmasta kalustosta ja huollosta.[63]

Vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cape Hellesin sillanpääasema 7. tammikuuta 1916, kaksi päivää ennen lopullista vetäytymistä.

Osmanien menestyksen rohkaisemana[9] Bulgaria liittyi sotaan keskusvaltojen puolella syyskuussa 1915. Balkanin läpi alkoi virrata saksalaista ja itävaltalaista sotilasapua.[63] Osmanien 5. armeijan uupuneita joukkoja alettiin korvata levänneillä 2. armeijan joukoilla.[64] Ympärysvallat joutuivat samaan aikaan siirtämään joukkoja Bulgarian uhkaaman Serbian tueksi.[9] Osmanit alkoivat suunnitella ratkaisevaa vastahyökkäystä, jolla vihollinen ajettaisiin Gallipolista.[64] Ympärysvallat joutuivat tunnustamaan, ettei taistelu ollut voitettavissa ilman suuria lisäpanostuksia.[10]

Loppusyksyyn mennessä Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus kannatti vetäytymistä lähes yksimielisesti.[65] Lordi Kitchener vastusti itsepintaisesti, mutta hänellä ei ollut tarjota suunnitelmaa, jolla Gallipolin tilanne olisi käännetty voitoksi.[66] Hamilton ei ollut halukas vetäytymään,[9] ja 15. lokakuuta hänet korvattiin kenraaliluutnantti Charles Monrolla.[1] Monro järkyttyi nähdessään joukkojensa uhanalaisen aseman ja kehotti lopettamaan sotaretken välittömästi.[9] Marraskuussa lordi Kitchener vieraili Gallipolissa henkilökohtaisesti ja asettui Monron kannalle.[10] Kitchenerin päätökseen vaikutti Serbian puolustuksen nopea romahdus syksyllä 1915.[9]

Vetäytyminen alkoi 10. joulukuuta ja toteutettiin vaiheittain. Viimeiset ympärysvaltojen joukot poistuivat Gallipolista yöllä 8.–9. tammikuuta.[1] Vetäytyminen oli valmisteltu taitavasti, ja juoksuhautoihin esimerkiksi asetettiin sotilailta näyttäviä nukkeja. Osmanit huomasivat tapahtuneen vasta jälkikäteen, kun tiedustelijat havaitsivat vihollisasemat tyhjiksi. Ympärysvallat evakuoivat onnistuneesti kaikki miehensä ja suurimman osan tykistöstään, mutta osmanit saivat sotasaaliina suuren määrän muonaa, ammuksia, hevosia, telttoja ja muuta tarpeistoa.[64] Maasota Gallipolissa oli kestänyt 259 päivää.[67] Osmanien 5. armeijan vahvuus laskettiin taistelua edeltäneelle tasolle, ja 11 divisioonaa siirtyi Pohjois-Traakiaan lepäämään.[2]

Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tappiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Vain harvoin ovat niin monet maailman valtiot, rodut ja kansakunnat lähettäneet edustajiaan niin pienelle maapalaselle ylevänä tavoitteenaan toistensa tappaminen.»
(Gallipolin taisteluun osallistunut saksalainen upseeri.[24])

Kreikkalaiset lapset seisovat Anzac-poukamasta keräämiensä luiden vierellä. Kuva vuodelta 1919.

Gallipolissa palveli vuosina 1915–1916 lähes miljoona ympärys- ja keskusvaltojen sotilasta.[24] Kumpikin osapuoli menetti noin neljännesmiljoona sotilasta kuolleina, haavoittuneina, kadonneina ja sairastuneina.[68]

Ympärysvaltojen kokonaistappiot olivat 252 000 miestä, joista 46 000 kaatui taistelussa.[1] Joissakin lähteissä on esitetty tätäkin suurempia lukuja. Sama sotilas saattoi esimerkiksi haavoittua toistuvasti ja palata sairaalasta rintamalle kaksi tai kolmekin kertaa.[69] Osmanien menetykset olivat suuremmat kuin missään muussa ensimmäisen maailmansodan taistelussa.[24] Tarkoista luvuista on esitetty ristiriitaisia arvioita. Brittiläisissä lähteissä mainitut 251 000 – 350 000 miehen tappiot[3] (joista jopa 86 000 kuolleita[24]) ovat todennäköisesti liian suuret.[70] Liman von Sanders arvioi osmanien menettäneen taistelussa 218 000 miestä, joista 66 000 kuoli, ja valtakunnan oma kirjanpito viittaa samaan suuruusluokkaan.[3] Fahri Belen on turkkilaisiin arkistolähteisiin perustuen esittänyt osmanien menettäneen lähes 250 000 miestä, joista 57 000 kuoli taistelussa ja 21 000 sairaalassa.[71] Saksalaisten tappiot jäivät muutamaan mieheen.[24]

Taistelussa kärsittyjen tappioiden lisäksi kulkutaudit verottivat kummankin osapuolen miesvahvuutta. Eräs taistelun uhreista oli englantilainen runoilija Rupert Brooke, joka kuoli verenmyrkytykseen odottaessaan maihinnousuperaation alkua. Ympärysvaltojen puolella sairastapauksia oli lähes 100 000 ja Osmanien valtakunnan asevoimissa noin 86 000, joista jopa noin neljännes johti kuolemaan.[1]

Gallipolissa kärsityt tappiot[72]
Valtio Kaatuneita Haavoittuneita Kadonneita[a] Sairastapaukset Yhteensä
Osmanien valtakunta[71] 56 643 97 007 11 178 85 000[b] 250 000[c]
Brittiläinen imperiumi 31 389 78 749 9 708 78 749 198 340
Australia 7 594 — — — 26 094
Uusi-Seelanti 2 431 — — — 7 571
Ranska 9 000[d] 18 000 — 20 000 47 000
Ympärysvallat yhteensä 40 000 97 000 10 000 99 000 252 000[e]
  1. ↑ Mukaan luettuna sotavangit.
  2. ↑ Joista 21 000 kuoli sairaalassa.
  3. ↑ Joista 164 828 taistelussa.
  4. ↑ Luku sisältää sekä kaatuneet että kadonneet.
  5. ↑ Joista noin 153 000 taistelussa.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallipolin taistelu päättyi Osmanien valtakunnan voittoon.[73] Niemimaa valloitettiin takaisin, joskin suurin kustannuksin.[74] Brittiläisen imperiumin virallinen sotahistoria nimeää osmanien menestykselle kaksi pääsyytä: 5. armeijan pätevän johdon ja rivisotilaiden sitkeän vastarinnan.[3] Osmanien taistelutahto yllätti ympärysvallat, ja sotakirjeenvaihtaja Compton Mackenzie väitti länsirintamalta Gallipoliin siirrettyjen ranskalaisten pitäneen turkkilaista sotilasta kahden saksalaisen veroisena.[20] Tim Newarkin mukaan brittien ratkaiseva virhe oli vihollisen taistelutaitojen karkea aliarviointi.[14] Saksalaiset neuvonantajat ja osmaniupseerit havaitsivat taistelun aikana avautuneet taktiset tilaisuudet vihollisiaan nopeammin ja käyttivät niitä taitavasti edukseen.[9] John Keeganin mukaan niemimaan olosuhteet olivat sellaiset, ettei taitavinkaan komentaja olisi voinut menestyä maihinnousuyrityksessä. Yllätyksen edellytyksiä ei ollut, joten Hamilton olisi Keeganin mukaan voittanut vain siinä tapauksessa, että puolustaja olisi tehnyt vakavia taktisia virheitä.[7]

Gallipolissa saavutettu voitto valoi osmaneihin uutta luottamusta siihen, että sotaa kannatti jatkaa ja keskusvallat voittaisivat sen lopulta.[75] 1910-luvun alkupuoliskon nöyryytysten jälkeen maan asevoimat saivat takaisin menetettyä arvovaltaansa.[9] Sodanjohto sai kokemusta armeijoiden ja armeijakuntien kaltaisten suurten ryhmittymien johtamisesta ja sotilaallisiin kriiseihin reagoimisesta. Saksalaisten upseerien tukemina osmanit kykenivät taistelemaan ympärysvaltoja vastaan tasaväkisesti ja ajoittain jopa voittamaan ne.[74] Monet Gallipolin veteraanit kohosivat sodan loppupuolella korkeisiin asemiin asevoimissa.[76] Taistelun sankarista Mustafa Kemal Atatürkistä tuli myöhemmin Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti.[77] Gallipolissa palvelleet divisioonat saivat taistelussa arvokasta kokemusta, ja myöhemmin ne sotivat tehokkaasti muilla rintamilla.[2] Traakiassa ja muilla sotanäyttämöillä vuonna 1915 kärsittyjä raskaita miestappioita ei kuitenkaan kyetty korvaamaan, ja monet divisioonat olivat pahoin vajaavahvuisia.[74] Gallipolin voitto lykkäsi Osmanien valtakunnan hajoamista muutamalla vuodella muttei kyennyt estämään sitä.[36] Lokakuussa 1918 solmitun Mudroksen aselevon myötä ympärysvallat jakoivat Osmanien valtakunnan alueet keskenään ja miehittivät sekä Konstantinopolin että Gallipolin.[9]

Hyökkääjän näkökulmasta Dardanellien operaatio oli lähes täydellinen epäonnistuminen, joka sai ympärysvallat vaikuttamaan sotilaallisesti kyvyttömiltä.[10] Ympärysvalloilla oli useita tilaisuuksia hyökätä heikosti puolustetuille ylänköalueille, mutta toistuva viivyttely antoi osmaneille aikaa toipua tappioista ja valmistella edulliset puolustusasemat.[78] Hidasteluun vaikutti Hamiltonin kyvyttömyys asettaa selkeitä operatiivisen tason tavoitteita ja valvoa niiden noudattamista.[9] Hamilton ei ymmärtänyt, ettei asemiin kaivautuminen ratkaissut pattitilanteita vaan synnytti niitä, vaikka Ranskasta ja Flanderista oli saatu runsaasti varoittavia esimerkkejä.[18] Ympärysvallat jäivät ansaan pieniin sillanpääasemiin osmanien hallitessa ylänköjä,[51] ja nopeaan ratkaisuun tähdännyt taistelu jumiutui veriseksi kulutussodaksi, vaikka Dardanellien sotaretkellä oli nimen omaan haluttu välttää Euroopan länsirintamaa muistuttava tilanne.[22] Joukko-osastojen välinen koordinaatio oli kehnoa.[9] Vain taitavasti toteutettu vetäytyminen pelasti hyökkäysjoukot täydelliseltä tuholta.[79] Sotaretken ainoa saavutus oli osmanien Venäjään kohdistaman paineen väliaikainen heikkeneminen.[10] Dardanellit pysyivät ympärysvaltojen laivaliikenteeltä suljettuina sodan loppuun saakka, mikä vaikutti ratkaisevasti siihen, että Venäjän sodankäyntikyky luhistui vuoden 1916 lopulla.[9]

Britanniassa tappio johti H. H. Asquithin liberaalihallituksen kaatumiseen ja David Lloyd Georgen johtaman koalitiohallituksen muodostamiseen.[10] Churchillista ja Hamiltonista tehtiin syntipukkeja, joita syytettiin voimavarojen tuhlaamisesta.[25] Ankarimmin arvosteltiin Churchillia, jonka siviilinä katsottiin tuhoisasti sekaantuneen ammattisotilaiden toimintaan.[80] Hän joutui eroamaan hallituksesta ja siirtyi Ranskaan jalkaväkipataljoonan komentajaksi.[10] Epäonnistuminen ei kuitenkaan johtunut strategisista vaan taktisista virheistä,[14] ja Churchill oli todennäköisesti ollut oikeassa vaatiessaan nopeaa läpimurtoa Dardanellien läpi tappioista välittämättä.[36] Lordi Kitchenerin arvovalta oli niin suuri, ettei häntä julkisesti arvosteltu, vaikka todellisuudessa juuri hän oli sotaretken pääsuunnittelija.[81] Hallituksen sisällä Kitchener menetti arvovaltaansa.[82] Sotatarvikkeiden tuotantoa varten perustettiin oma ministeriönsä,[83] ja yleisesikunnan merkitystä lisättiin sotaministeriön kustannuksella. Lähi-idän-politiikassa Kitchener säilytti tärkeän aseman ja asettui kannattamaan Mark Sykesin suunnitelmaa, jossa Brittiläinen imperiumi liittoutuisi Lähi-idän paikallishallitsijoiden kanssa ja yllyttäisi näitä kapinaan Osmanien valtakuntaa vastaan.[84]

Gallipolin kokemukset vaikuttivat sotaoppiin eri puolilla maailmaa. Useimmissa valtioissa johtopäätös oli, että maihinnousut nykyaikaista armeijaa vastaan oli tuomittu epäonnistumaan. Merkittävin poikkeus tähän oli Yhdysvaltain merijalkaväki, jolle maihinnousujen mahdollisuus oli aselajin säilymisen kannalta välttämätön. Käsitys hälveni lopullisesti vasta Normandian maihinnousun (1944) myötä, vaikka liittoutuneet olivat jo edellisenä vuonna nousseet onnistuneesti maihin Italiassa ja Gilbertsaarilla.[85] Gallipoli joka tapauksessa vei pitkäksi aikaa halut suuriin maihinnousuihin.[86] Ympärysvaltojen sodanjohdossa reuna-alueisiin keskittyneiden operaatioiden kannattajat joutuivat epäsuosioon ja voimavarat keskitettiin länsirintamalle, jota alettiin pitää sodan kannalta ratkaisevana.[75]

Taistelun pitkittyminen merkitsi myös sitä, että sota Lähi-idässä jatkui useita vuosia. Maaliskuun 1915 laivastohyökkäyksen onnistuminen olisi saattanut muuttaa koko ensimmäisen maailmansodan kulun.[36] Sotilaallisesti epäpätevä Enver pašša tuskin olisi kauaakaan voinut pidätellä Konstantinopoliin kohdistunutta maihinnousua.[35] Lloyd George uskoi, että Osmanien valtakunnan kukistuttua myös Saksa olisi pian hävinnyt sodan. Churchill näki Dardanellien operaatiossa menetetyn mahdollisuuden, joka olisi voinut vielä pelastaa 1800-luvun Euroopan valtiollisen järjestyksen monarkioineen ja imperiumeineen. Nopea voitto osmaneista olisi myös antanut Yhdistyneelle kuningaskunnalle, Ranskalle ja Venäjälle mahdollisuuden toteuttaa suhteellisen vaivattomasti jo pitkään valmistellut suunnitelmat Lähi-idän hallitsemisesta.[36]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Çanakkalen marttyyrien muistomerkki sijaitsee Gallipolin niemimaalla ja on omistettu taistelussa kuolleille ANZAC- ja osmanisotilaille.

Gallipolin taistelu muistetaan erityisesti Turkissa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Kaikissa kolmessa maassa siitä on tullut keskeinen osa kansakunnan historiallista itseymmärrystä.[6]

Turkissa Çanakkalen kapeikon meritaistelu on ensimmäisen maailmansodan tunnetuin tapahtuma,[6] ja koko Gallipolin taistelua kutsutaankin Çanakkalen taisteluksi.[24] Brittiläis-ranskalaisesta laivastosta saavutettua voittoa juhlistetaan 18. maaliskuuta, joskaan se ei ole virallinen juhlapyhä.[87] Maasota Gallipolin niemimaalla muistetaan Turkissa lähinnä osana Mustafa Kemal Atatürkin ympärille rakennettua sankaritarinaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Kemal oli sekä omien että vihollisten keskuudessa melko tuntematon.[88] Hävityn sodan häpeä oli Turkissa niin suuri, ettei Gallipolin voittoa heti sodan jälkeen juurikaan juhlittu. Itsenäisyyssodan (1919–1923) jälkeen kunnia voitosta annettiin Atatürkille ja hänen turkkilaisille sotilailleen, kun taas Enver paššaa syytettiin sodan häviämisestä. Ne Osmanien valtakunnan sotilaat, jotka eivät olleet etnisiä turkkilaisia, häivytettiin virallisesta sotahistoriasta. Gallipoliin alettiin vuonna 1943 rakentaa taistelun monumentteja, jotka valmistuivat 1990-luvulla,[9] ja paikka on nykyään suosittu turistikohde.[88] Çanakkalen meritaistelua juhlittiin virallisesti ensi kertaa vuonna 1981.[9]

ANZAC-päivän marssi Australian Wagga Waggassa vuonna 2015.

Australiassa ja Uudessa-Seelannissa vietetään sodissa kuolleiden muistojuhlaa 25. huhtikuuta, joka on ANZAC-armeijakunnan ensimmäisen Gallipolin-maihinnousun vuosipäivä.[89] Australiassa ja Uudessa-Seelannissa muistetaankin parhaiten niemimaalla käyty maasota.[87] Siitä puhutaan suurella ylpeydellä, ja se on tapana kuvata peräänantamattomien anzacien voittona, jonka epäpätevät brittiupseerit heittivät hukkaan.[90] Monet australialaiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja Gallipoliin tutustuakseen maansa sotahistoriaan ja taisteluun osallistuneiden sukulaistensa vaiheisiin.[91]

Britanniassa ja Ranskassa sotaretkeä nimitetään vaihtelevasti joko Gallipolin tai Dardanellien mukaan. Taistelun monet nimet heijastavat tapahtumia, jotka kussakin maassa koetaan erityisen tärkeiksi ja kunniakkaiksi.[87] Ranskassa taistelu on suurelta osin jäänyt länsirintaman muiston varjoon.[9]

Turkkilaisten ja australialaisten välillä oli miltei koko 1900-luvun ajan Gallipolin taisteluun palautuvaa katkeruutta, mutta 1980-luvulta alkaen se on vaihtunut molemminpuoliseen kunnioitukseen ja taistelun muistosta on tullut pikemminkin yhdistävä tekijä.[92] Kansainvälisten suhteiden professori Mete Tunçoku kertoo, kuinka entiset osmani- ja anzac-sotilaat kohtasivat Gallipolissa taistelun 75-vuotisjuhlassa vuonna 1990. Silminnähden liikuttuneiden vanhusten välillä ei ollut vihamielisyyttä, ja australialaisen veteraanin itkiessä turkkilainen veteraani alkoi lohduttaa häntä.[93] Turkin tasavallan ensimmäinen presidentti Mustafa Kemal Atatürk piti jo 1930-luvulla puheen, joka oli omistettu ”vertaan vuodattaneille ja henkensä menettäneille sankareille”:[94]

»Elätte nyt ystävällismielisen maan mullassa, joten levätkää rauhassa. Me emme erottele Johnnieita ja Mehmetejä, jotka rinta rinnan makaavat tässä meidän maassamme. Te äidit, jotka lähetitte poikanne kaukaisista maista, voitte pyyhkiä kyynelenne, sillä poikanne lepäävät nyt povellamme ja ovat rauhassa. Menetettyään henkensä tässä maassa heistä tuli myös meidän poikiamme.»

Viimeinen Gallipolin veteraani, tasmanialainen Alec Campbell, kuoli 16. toukokuuta 2002. ”Gallipolin viimeisen Anzacin” kuolema sai Australiassa suurta mediahuomioita, ja pääministeri John Howard keskeytti Kiinaan suuntautuneen valtiovierailunsa osallistuakseen Campbellin valtiollisiin hautajaisiin. Campbell itse oli pasifisti, eikä hän mielellään puhunut sotakokemuksistaan tai nauttinut tarjolla olleesta sankarin roolista.[95]

Hautausmaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lone Pinen hautausmaa Gallipolissa. Suurin osa Lone Pineen haudatuista sotilaista oli australialaisia tai tuntematonta kansallisuutta.

Gallipolin eteläosassa on lukuisia osmanien ja ympärysvaltojen sotilashautausmaita.[91] Suurten muistomerkkien rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1943, jolloin virallinen Turkin tasavalta alkoi kiinnittää taistelussa kaatuneisiin sotilaisiin aiempaa enemmän huomiota. Ympärysvaltojen sotilashautausmaat olivat Länsi-Euroopassa huolellisesti hoidettuja jo varhain, mutta Gallipolissa niitä ei kyetty ylläpitämään kuin vasta Turkin itsenäisyyssodan päätyttyä ja hautapaikkojen merkit olivat koruttomia.[9]

Taiteessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peter Weirin menestyselokuva Gallipoli (1981) kuvaa australialaisten sotilaiden selviytymiskamppailua vihamielisten turkkilaisten, vaikean maaston ja hidasjärkisten esimiesten armoilla.[79]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. Fourth Edition. Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2017. ISBN 978-0-7864-7470-7. Google-kirjat (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Erickson, Edward J.: Ordered to Die: A History of the Ottoman Army in the First World War. Westport, Connecticut • London: Greenwood Press, 2000. ISBN 0-313-31516-7. Internet Archive (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Fewster, Kevin; Başarin, Vecihi & Başarin, Hatice Hürmüz: Gallipoli. The Turkish Story. Crows Nest NSW, Australia: Allen & Unwin, 2003. ISBN 9781741150933. Google-kirjat (viitattu 23.2.2024). (englanniksi)
  • Fromkin, David: A Peace to End All Peace. The Fall of the Ottoman Empire and the Creation of the Middle East. New York: Henry Holt and Company, 1989. ISBN 0-8050-6884-8. Internet Archive (viitattu 23.2.2024). (englanniksi)
  • Keegan, John: The First World War. First Vintage Books Edition. Copyright 1998 by John Keegan. New York: Vintage Books, 2000. ISBN 978-0-307-83170-5. (englanniksi)
  • Moorehead, Alan: Gallipoli. Alkuteos 1956. Ware, Hertfordshire: Wordsworth Editions, 1997. ISBN 1-85326-675-2. Internet Archive (viitattu 4.3.2024). (englanniksi)
  • Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola. Suomentanut Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2.
  • Rance, Philip (toim.): The Struggle for the Dardanelles: The Memoirs of a German Staff Officer in Ottoman Service. Erich Priggen muistelmat. Barnley, South Yorkshire: Pen and Sword, 2017. ISBN 978-1-78303-045-3. Google-kirjat (viitattu 14.12.2022). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Clodfelter 2017, s. 416–418.
  2. ↑ a b c d e Erickson 2000, s. 94–95.
  3. ↑ a b c d e Erickson 2000, s. 94.
  4. ↑ a b Rance 2017, johdantoluku.
  5. ↑ a b Dardanelles Encyclopædia Britannica. 10.10.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d Erickson 2000, s. 76.
  7. ↑ a b c d e f Keegan 2000, s. 241.
  8. ↑ a b c Fromkin 1989, s. 156.
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Skinner, Harold Allen (jr.): Gallipoli, Campaign and Battle of International Encyclopedia of the Fist World War. 6.3.2023. Viitattu 18.3.2024. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Gallipoli Campaign Encyclopædia Britannica. 25.10.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  11. ↑ a b Erickson 2000, s. 51–52.
  12. ↑ Erickson 2000, s. 51–52, 75.
  13. ↑ a b c d e f g h i j k Sommerville, Donald: Naval Operations in the Dardanelles Campaign Encyclopædia Britannica. 12.2.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  14. ↑ a b c d Newark 2002, s. 62.
  15. ↑ Keegan 2000, s. 234.
  16. ↑ a b c Keegan 2000, s. 236.
  17. ↑ a b Erickson 2000, s. 77.
  18. ↑ a b c d e Fromkin 1989, s. 158.
  19. ↑ a b c d e Keegan 2000, s. 237.
  20. ↑ a b c d e f Fromkin 1989, s. 157.
  21. ↑ a b c d e f g Keegan 2000, s. 238.
  22. ↑ a b c d e Newark 2002, s. 63.
  23. ↑ a b c d e Keegan 2000, s. 240.
  24. ↑ a b c d e f g Fewster ym. 2003, s. 6.
  25. ↑ a b c d e f Newark 2002, s. 65.
  26. ↑ Erickson 2000, s. 82.
  27. ↑ a b Erickson 2000, s. 76–77.
  28. ↑ Erickson 2000, s. 78–79.
  29. ↑ Erickson 2000, s. 78.
  30. ↑ Erickson 2000, s. 80–81.
  31. ↑ a b c Erickson 2000, s. 79.
  32. ↑ Keegan 2000, s. 238–239.
  33. ↑ a b c d e f Keegan 2000, s. 239.
  34. ↑ a b c d Fromkin 1989, s. 151.
  35. ↑ a b c Fromkin 1989, s. 152.
  36. ↑ a b c d e f Fromkin 1989, s. 154.
  37. ↑ Fromkin 1989, s. 153.
  38. ↑ Erickson 2000, s. 80–82.
  39. ↑ a b c Fromkin 1989, s. 155.
  40. ↑ a b c d Keegan 2000, s. 243.
  41. ↑ a b c d e f Erickson 2000, s. 83.
  42. ↑ Keegan 2000, s. 242.
  43. ↑ Newark 2002, s. 63–64.
  44. ↑ Fromkin 1989, s. 157–158.
  45. ↑ Keegan 2000, s. 244–245.
  46. ↑ a b Keegan 2000, s. 245.
  47. ↑ a b c d e f Newark 2002, s. 64.
  48. ↑ Erickson 2000, s. 83; Clodfelter 2017, s. 416.
  49. ↑ Keegan 2000, s. 244.
  50. ↑ Keegan 2000, s. 246.
  51. ↑ a b c d Erickson 2000, s. 84.
  52. ↑ a b c Erickson 2000, s. 85.
  53. ↑ a b Erickson 2000, s. 88.
  54. ↑ a b Erickson 2000, s. 85; Clodfelter 2017, s. 417.
  55. ↑ a b c Keegan 2000, s. 247.
  56. ↑ a b Erickson 2000, s. 87.
  57. ↑ Moorehead 1997, s. 154–158.
  58. ↑ Erickson 2000, s. 87–88.
  59. ↑ a b Erickson 2000, s. 89.
  60. ↑ a b c d e f g h Erickson 2000, s. 90.
  61. ↑ Moorehead 1997, s. 158–159.
  62. ↑ John Arbuthnot Fisher, 1st Baron Fisher Encyclopædia Britannica. 6.7.2022. Viitattu 7.12.2022. (englanniksi)
  63. ↑ a b c d e Erickson 2000, s. 91.
  64. ↑ a b c Erickson 2000, s. 93.
  65. ↑ Fromkin 1989, s. 164.
  66. ↑ Fromkin 1989, s. 165.
  67. ↑ Fromkin 1989, s. 166.
  68. ↑ Fromkin 1989, s. 166; Clodfelter 2017, s. 417–418.
  69. ↑ Keegan 2000, s. 248.
  70. ↑ John Keegan (2000, s. 248) väittää osmanien menettäneen 300 00 miestä, eivätkä turkkilaiset hänen mukaansa vaivautuneet hautaamaan tai laskemaan kuolleitaan. Tosiasiassa Osmanien valtakunnan asevoimien kirjanpito oli varsin tarkkaa (Erickson 2000, s. 94).
  71. ↑ a b Fahri Belenin mukaan. (Erickson 2000, s. 94 ja liite F.)
  72. ↑ Clodfelter 2017, s. 417–418 (paitsi jos toinen lähde on mainittu erikseen).
  73. ↑ Fewster ym. 2003, s. 3.
  74. ↑ a b c Erickson 2000, s. 75.
  75. ↑ a b Erickson 2000, s. 95.
  76. ↑ Erickson 2000, s. 75, 95.
  77. ↑ Fewster ym. 2003, s. 2, 8.
  78. ↑ Fromkin 1989, s. 151–154, 158; Newark 2002, s. 62–65; Clodfelter 2017, s. 417.
  79. ↑ a b Fewster ym. 2003, s. 9.
  80. ↑ Fromkin 1989, s. 159.
  81. ↑ Fromkin 1989, s. 159–161.
  82. ↑ Fromkin 1989, s. 166–167.
  83. ↑ Fromkin 1989, s. 163.
  84. ↑ Fromkin 1989, s. 167.
  85. ↑ Weigley, Russell F.: Normandy to Falaise. A Critique of Allied Operational Planning in 1944 Historical Perspectives of the Operational Art. 2005. Washington, D.C.: Center of Military History, United States Army. Arkistoitu 20.2.2014. Viitattu 24.2.2024. (englanniksi)
  86. ↑ Newark 2002, s. 62, 65.
  87. ↑ a b c Fewster ym. 2003, s. 7.
  88. ↑ a b Fewster ym. 2003, s. 8.
  89. ↑ Erickson 2000, s. 76; Fewster ym. 2003, s. 7.
  90. ↑ Fewster ym. 2003, s. 8–9.
  91. ↑ a b Keegan 2000, s. 249.
  92. ↑ Fewster ym. 2003, s. 2, 9–12.
  93. ↑ Fewster ym. 2003, s. 13–15.
  94. ↑ Fewster ym. 2003, s. 2.
  95. ↑ Fewster ym. 2003, s. 1–2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gallipolin_taistelu&oldid=22309915”