Dachaun sotarikosoikeudenkäynnit
Dachaun sotarikosoikeudenkäynnit olivat sarja Yhdysvaltain asevoimien pitämiä oikeudenkäyntejä Saksasta ja Itävallasta löytämiään sotarikollisia vastaan toisen maailmansodan jälkeen 1946–1948.
Nürnbergin oikeudenkäyntien varjoon jäänyt Dachaun sotatuomioistuin kävi 489 erillistä oikeudenkäyntiä, joissa syytettyinä oli yhteensä 1 672 saksalaista ja Saksan joukoissa palvellutta henkilöä. Syytteet koskivat pääosin amerikkalaisia siviilejä ja sotilashenkilöstöä vastaan tehtyjä rikoksia.
Entinen keskitysleiri oli valittu paikaksi, koska suurena ja tyhjänä kiinteistönä se tarjosi riittävät tilat sekä miehittäjille että vangeille. Tietoisuus siitä, että paikalla oli murhattu lukemattomia ihmisiä natsiaatteen nimissä, antoi oman lisänsä oikeudenkäynneille. Oikeuden jäsenten ei tarvinnut kuin kävellä muutamia kymmeniä metrejä kaasukammioiden ja polttouunien viereen ymmärtääkseen sen, mihin saksalaiset pystyivät.[1]
Kuuluisin ja eniten arvostelua herättänyt tapaus oli Malmedyn verilöylyn oikeudenkäynti, jossa 73 Waffen-SS:ään kuulunutta upseeria ja sotamiestä tuomittiin 84 amerikkalaisen sotavangin teloittamisesta Ardennien taistelun alussa. Jutun virallinen nimi oli ”Yhdysvallat vs. Valentin Bersin ja muut”, johtuen Bersinin nimen sijainnista aakkosjärjestyksessä olleen nimilistan kärjessä.
Otto Skorzenya ja yhdeksää hänen alaisuudessaan palvellutta SS-upseeria syytettiin sotalakien rikkomisesta saman taistelun aikana. Skorzenyn miehet olivat pukeutuneet yhdysvaltalaisten univormuihin tunkeutuakseen linjojen läpi herättämään sekaannusta yhdysvaltalaisten riveissä. Skorzeny miehineen todettiin syyttömäksi, koska liittoutuneiden sotatoimista löydettiin vastaavan kaltaisia tapauksia.
Yhdysvallat vs. Valentin Bersin ja muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Malmedyn joukkomurhan tapauksen käsittely aloitettiin Dachaussa 12. toukokuuta 1946. Syytettyinä teloituksista olivat vastuullisena Joachim Peiper ja 71 hänen alaisuudessaan palvellutta SS-miestä. Lisäksi syytettyjen listalla olivat armeijan komentaja, esikuntapäällikkö ja armeijakunnan komentaja. Yksi heistä ehti tehdä itsemurhan ennen käsittelyjen alkamista. Lisäksi yksi ranskalaissyntyinen syytetty vapautettiin Saksan värväämiä elsassilaisia koskeneen yleisen armahduksen vuoksi. 73 jäi tuomittavaksi oikeudessa.[2]
Kyseenalaista oikeutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikeudenkäynnin asetelmat ovat herättäneet arvostelua varsinkin jälkeenpäin. Suurin osa kuulustelijoista ja syyttäjistä oli juutalaisia, jotka ymmärrettävistä syistä tunsivat vihaa natseja kohtaan. Pääkuulustelijana toimi luutnantti William R. Perl, joka oli Yhdysvaltoihin paennut Itävallan juutalainen. Ennen pakoaan hän oli ollut sionistiaktiivi, joka oli toimittanut Euroopan juutalaisia Palestiinaan. Hänen vaimonsa oli selviytynyt hengissä naisille tarkoitetusta Ravensbrückin keskitysleiristä.[1]
Puolustuksen pääasianajajana toimi everstiluutnantti Willis M. Everett, joka ei ollut osallistunut urallaan yhteenkään oikeudenkäyntiin, eikä osannut saksaa vaan joutui turvautumaan tulkkiin. Hän oli myös saapunut maahan vasta muutamaa viikkoa aiemmin eikä hänellä ollut myöskään minkäänlaista taistelukokemusta. Everett ei ollut ehtinyt haastatella jokaista asiakastaan ennen istuntojen alkamista.[1]
Oli muitakin epäkohtia. Ryhmä amerikkalaisia upseereja toimi sekä tuomareina että lautamiehinä. Kuulopuheet otettiin huomioon todistajanlausunnoissa kuten myös oikeuden ulkopuolella annetut lausunnot, joiden antajia ei voinut ristikuulustella. Joillekin todistajille myönnettiin rahapalkkio ja osalle syytetyistä ei myönnetty lupaa todistaa omasta puolestaan.[1]Silminnäkijöitä kuten paikallista maanviljelijää Henri LeJolya sekä 15-vuotiasta poikaa ei kutsuttu todistajiksi.[3]
Kaksi kuukautta kestäneiden istuntojen loppusuoralla Peiper tarjoutui ottamaan syyn ja vastuun niskoilleen, mikäli hänen alaisensa vapautettaisiin syytteestä, mutta ehdotus hylättiin. Todistusten ajoittaisesta ristiriitaisuudesta huolimatta oikeus totesi sotarikoksen tapahtuneen. 16. heinäkuuta 1946 luettujen tuomioiden mukaan kaikki syytetyt olivat syyllisiä.[4]
- 43 tuomittiin kuolemaan hirttämällä
- 22 tuomittiin elinkautiseen vankeuteen
- 2 tuomittiin 20 vuoden vankeuteen
- 1 tuomittiin 15 vuoden vankeuteen
- 5 tuomittiin 10 vuoden vankeuteen
- Yksikön johtaja eversti Joachim Peiper tuomittiin kuolemaan
- Amerikkalaiset vanginnut SS-luutnantti Sternebeck tuomittiin kuolemaan
Oikeudenkäynnin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uudelleenkäsittelylautakunta oli yhdysvaltalaisen miehitysarmeijan sisäinen elin, joka seurasi automaattisesti oikeudenkäyntiä. Tuomioihin tyytymätön Willis Everett lähetti lautakunnan jäsenille 228-sivuisen analyysinsa oikeudenkäynnistä. Käyttäen lähteinään tuomittujen kirjoittamia valituksia Everett esitti useita syytöksiä kuulustelijoiden toimia ja sotatuomioistuimen menettelyä vastaan. Uudelleenkäsittelylautakunta suositteli 31 kuolemanrangaistuksen muuttamista vankeusrangaistuksiksi sekä joidenkin tuomittujen vapauttamista. Yhdysvaltojen miehitysalueen komentaja Lucius D. Clay hyväksyi lautakunnan muutosehdotukset.[5]
Valitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kylmän sodan käynnistämän poliittisen muutoksen vuoksi entiset natsit pääsivät uudelleen merkittäviin asemiin kommunisminvastaisessa Länsi-Saksassa.[6] Prinsessa Helene Elisabeth von Isenburgin johtama Stille Hilfe oli apujärjestö, joka työskenteli vangittujen ja tuomittujen sekä paossa olevien natsien ja saksalaisten sotavankien auttamiseksi. Stille Hilfen perustajajäseniin kuului entisiä korkea-arvoisia SS-miehiä kuten William Spengler ja Heinrich Malz.[7] He olivat myös seuranneet oikeudenkäyntiä ja puhuivat nyt tuomittujen puolesta. Stille Hilfessä työskenteli myös saksalainen asianajaja Rudolf Aschenauer, joka oli toiminut puolustajana eräässä toisessa Dachaussa pidetyssä oikeudenkäynnissä.
Tuomitut SS-miehet esittivät valaehtoiset todistuksensa vuoden 1948 alussa, joissa he väittivät tulleensa kohdelluksi väkivaltaisesti ja epäoikeudenmukaisesti oikeudenkäynnin tutkimusvaiheen aikana. Syytekohdissa puhuttiin muun muassa valeoikeudenkäynneistä, uhkailuista ja kiduttamisista. Everett vei asian edelleen Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen sekä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, jossa ei tehty päätöstä uudelleenkäsittelystä neljän tuomarin äänestäessä puolesta ja neljän vastaan. Yhdeksäs tuomari Robert Jackson jääväsi itsensä, koska oli toiminut Nürnbergin oikeudenkäyntien pääsyyttäjänä. Haagissa kieltäydyttiin käsittelystä, koska kansainvälinen tuomioistuin käsittelee vain valtioiden välisiä kiistoja. Tyytymätön Everett valitti edelleen Yhdysvaltojen armeijalle.[5]
Simpsonin komissio ja tuomari Van Roden[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Epäily siitä, että yhdysvaltalainen oikeusistuin olisi toiminut epäeettisesti herätti myös amerikkalaiset. Armeijan ministeri[8] Kenneth Royall perusti komission, jota johti tuomari Gordon A. Simpson. Se lykkäsi kuolemantuomioita, joista ensimmäiset oli aiottu panna täytäntöön muutaman päivän kuluessa. Kuusi viikkoa kestäneen tutkintansa jälkeen komissio julkaisi raporttinsa 14. syyskuuta 1948. Komission mukaan vankeja ei ollut kidutettu, mutta tutkinnan aikana oli tehty muita virheitä, kuten valeoikeudenkäyntien käyttö. Se suositteli viimeisten 14 kuolemantuomion muuttamista vankeusrangaistuksiksi.[5]
Edward L. Van Roden, joka oli yksi komission tuomareista, ei hyväksynyt sen ratkaisua sellaisenaan. Van Roden uskoi tuomittuja pahoinpidellyn tutkinnan aikana ja toi epäilyksensä ilmi useissa julkisissa tilaisuuksissa. Amerikkalainen rauhanliikkeen aktivisti James Finucane kirjoitti artikkelin Van Rodenin nimissä rauhanasiaa ajavaan ja ihmisoikeuksia puolustavaan lehteen The Progressive. Artikkeli sai aikaan suurta kohua Yhdysvalloissa. Kenraali Lucius D. Clay muutti välittömästi kuusi kuolemantuomiota vankeusrangaistuksiksi, kieltäytyen vaikuttamasta loppujen tuomioihin muuten kuin lykkäämällä niitä. Joachim Peiper pysyi kuolemaantuomittuna. Tiedot artikkeliinsa Finucane oli saanut Rudolf Aschenauerilta ja välitti ne edelleen senaattori Joseph McCarthylle.[5]
Senaatin alakomitea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myös Yhdysvaltain senaatti huolestui aiheen saamasta julkisuudesta. Sen asevoimien komitea nimitti kolmimiehisen alakomitean johtajanaan Connecticutin senaattori Raymond E. Baldwin. Se perustettiin 29. maaliskuuta 1949, jolloin kylmä sota ja Berliinin saarto olivat jo käynnissä. Alakomitea tutki oikeudenkäyntiä useiden kuukausien ajan ja haastatteli yhteensä 108 todistajaa, mukaan lukien syytettyjä, muita vangittuina olleita saksalaisia, heidän asianajajiaan, kuulusteluryhmän jäseniä, sotaoikeuden jäseniä, sotaoikeutta valvoneita henkilöitä, dokumentteja tutkineen valvontaryhmän jäseniä, vankilan pappeja ja muita mukana olleita tahoja. Alakomitea kävi läpi sotaoikeuden ja uudelleenkäsittelylautakunnan asiakirjat ja tuomittujen lähettämät todistuskirjeet sekä tutustui tapahtumapaikkoihin.[9]
"Tailgunner Joe"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Joseph McCarthyn kolme ensimmäistä vuotta senaatissa olivat kuluneet ilman merkittäviä aikaansaannoksia, mutta kollegojen keskuudessa hänet tunnettiin jo kiivaana ja raivokkaana henkilönä. Aavistaessaan poliittisen uransa hiipuvan hän hankki Baldwinilta oikeuden osallistua alakomitean kuulusteluihin, joissa esiintyi tavalla, joka opittiin tuntemaan myöhemmin ”mccarthyismina”. Malmedyn verilöyly sopi hänen poliittisiin tavoitteisiinsa, sillä McCarthyn osavaltiossa Wisconsinissa asui paljon saksalaissukuisia äänestäjiä.
McCarthy otti kuulusteluissa aggressiivisen roolin ja yritti hallita niitä. Hän esitti haastateltaville vääristelemiään väitteitä, kuten ”SS-miehet olivat pääosin 15–16-vuotiaita” ja ”kaikki tutkinnassa mukana olleet olivat juutalaisia” sekä haukkui haastateltavia valehtelijoiksi. Kun Baldwin ei suostunut McCarthyn ehdotukseen William Perlin asettamisesta valheenpaljastuskokeeseen, McCarthy lähti komiteasta väittäen Baldwinin yrittävän valkopestä Yhdysvaltojen armeijaa. Tämän jälkeen McCarthy yritti murentaa Baldwinin arvovaltaa senaatissa, mutta jäi toiseksi asevoimien komitean osoitettua tukeaan alakomitealle. Arvovaltatappion kärsinyt McCarthy hyväksyi alakomitean raportin myöhemmin kaikessa hiljaisuudessa.
Lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Senaatin alakomitean raportti totesi oikeudenkäynneissä menetellyn ajoittain kyseenalaisesti. McCarthyn aktiivisuudesta huolimatta alakomitea ei löytänyt kuitenkaan tukea väitteille, joiden mukaan vankeja olisi järjestelmällisesti pahoinpidelty, kidutettu tai pidetty nälässä tutkinnan aikana. Osan vankien esittämistä syytekohdista alakomitea totesi normaaliksi menettelyksi myös Yhdysvaltojen oikeuslaitoksessa. Näitä olivat muiden muassa ilmiantajien käyttö ja eristyksessä pitäminen tutkinnan aikana.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Malmedy Trial s. 1
- ↑ Malmedy Trial - List of Accused (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Malmedy Trial s. 2
- ↑ Malmedy Trial s. 3 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c d Malmedy Massacre Trial s. 4 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Simpson: A Discreet Silence
- ↑ verfolgte-schueler.org
- ↑ Secretary of the Army
- ↑ a b Report of Subcommittee