DNA rikostutkinnassa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

DNA-tunnisteiden käyttö rikostutkinnassa on yhä yleisempää. Suomessa DNA-tutkimuksia tehdään niin henki- kuin omaisuusrikoksissakin.[1] Rikostutkinnassa DNA:a voi löytyä muun muassa siemennesteestä tai ihokudoksesta.

DNA:n käyttö rikostutkinnassa perustuu kromosomien ei-koodaavalla alueella sijaitseviin, yleensä 4–5 emäsparin mittaisten toistojaksoihin (eng. short tandem repeat, STR). Tiettyjä toistojaksojen alueita monistamalla saadaan aikaan ihmisen yksilöivä DNA-tunniste. Koska toistojaksojen pituudet vaihtelevat eri ihmisillä, voidaan riittävän monta aluetta tutkimalla laskea tilastollinen todennäköisyys samanlaisen DNA-profiilin esiintymiselle.

Poliisin rikospaikoilta kerättyjä DNA-näytteitä verrataan DNA-rekisteriin. Suomessa poliisi voi suorittaa henkilökatsastuksen sellaiselle henkilölle, jota todennäköisin syin epäillään sellaisesta rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, taikka rattijuopumuksesta sekä huumausaineen käyttörikoksesta.[2] Henkilökatsastuksen yhteydessä epäillyltä otetaan DNA-näyte posken limakalvolta. Epäillyn antamasta näytteestä määritetään epäillyn DNA-profiili, joka tallennetaan poliisin DNA-rekisteriin.

Täysin luotettava tunnistus ei kuitenkaan ole, kuten ei sormenjälkitutkimuskaan, koska tulkinnan tekee ihminen. Tulkintaan voivat vaikuttaa taustatiedot.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yhä useamman DNA päätyy rekisteriin. Mtv-3 17.7.2007
  2. Pakkokeinolaki, 5 luku 11§ Finlex
  3. Susanna Reinboth, Tulkinnan varassa. Helsingin Sanomat 3.11.2019 (tilaajille)