Curtius-toisiintuminen
Curtius-toisiintuminen on toisiintumisreaktio, jossa asyyliatsidista muodostuu isosyanaatti. Reaktiossa muodostuvat isosyanaatit voidaan edelleen hydrolysoida amiineiksi.[1][2][3] Reaktio on nimetty löytäjänsä Theodor Curtiusin mukaan.
Mekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Curtius-toisiintumisen lähtöaine on asyyliatsidi. Tämä voidaan valmistaa karboksyylihappojen johdannaisista. Käytettyjä tapoja ovat muun muassa happokloridien tai anhydridien reaktio natriumatsidin kanssa tai karboksyylihappojen ja difenyylifosforyyliatsidin välinen reaktio.[1][2][3][4] Kuumennettaessa asyyliatsidia happamissa olosuhteissa yhdisteestä irtoaa typpimolekyyli ja muodostuu välituotteena asyylinitreeni. Tämä asyylinitreeni on epävakaa ja tapahtuu toisiintumisreaktio, jossa karbonyyliryhmään kiinnittynyt alkyyli- tai aryyliryhmä siirtyy ja sitoutuu typpiatomiin muodostaen orgaanisen isosyanaatin. Siirtyvän ryhmän stereokemia säilyy reaktiossa. On myös mahdollista, että toisiintuminen tapahtuu yhtäaikaisprosessina ilman nitreenin muodostumista. Reaktiossa muodostuva isosyanaatti voi reagoida amiinien kanssa muodostaen ureoita, alkoholien kanssa muodostaen karbamaatteja tai hydrolysoitua veden vaikutuksesta amiiniksi. Hydrolyysin välivaiheena muodostuu epävakaa karbamihappojohdannainen, josta eliminoituu hiilidioksidia. Curtius-toisiintumista hyödynnetään erityisesti aminohappojen ja aminohappojohdannaisten synteesissä.[1][2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Jonathan Clayden, Nick Greeves, Stuart Warren: Organic Chemistry, s. 1022. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-927029-3. (englanniksi)
- ↑ a b c Michael B. Smith & Jerry March: March's Advanced Organic Chemistry, s. 1609. John Wiley & Sons, 2007. ISBN 978-0-471-72091-1. (englanniksi)
- ↑ a b c Francis A. Carey & Richard J. Sundberg: Organic Chemistry B: Reactions and synthesis, s. 947–948. Springer, 2007. ISBN 978-0-387-68350-8. (englanniksi)
- ↑ Thierry Muller & Stefan Bräse: Azides, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2012. Viitattu 21.4.2014