Coffin–Lowryn oireyhtymä
Coffin–Lowryn oireyhtymä on geneettinen ja neurologinen oireyhtymä, jonka oirekuvaan kuuluvat muun muassa psykomotorinen kehitysviive, kehitysvamma, oireyhtymälle tyypilliset kasvonpiirteet, luuston poikkeavuudet ja lyhytkasvuisuus. Coffin–Lowryn oireyhtymä periytyy X-kromosomissa ja ilmenee yleensä voimakkaammin miehillä kuin naisilla, jotka saattavat kantaa oireyhtymän aiheuttavaa mutaatiota myös oireettomasti.[1]
Coffin–Lowryn oireyhtymän kuvasivat ensimmäisinä vuonna 1966 Grange S. Coffin, Evelyn Siris ja Laurence C. Wegienka. Vuonna 1971 Roberts Bryan Lowry kuvasi oireyhtymän neljännessä perheessä. Vuonna 1975 oireyhtymästä otettiin käyttöön sen nykyinen nimi, jottei sitä sekoitettaisi virheellisesti Coffin–Sirisin oireyhtymään.[1]
Oireet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Coffin–Lowryn oireyhtymään liittyviä tyypillisiä fyysisiä piirteitä ovat suipponevat, lyhyet sormet sekä pehmeät ja isot, iholtaan löysät kädet. Oireyhtymään liittyvät myös sille luonteenomaiset kasvonpiirteet. Nämä fyysiset piirteet usein voimistuvat ihmisen ikääntyessä. Oireyhtymästä kärsivillä vastasyntyneillä poikavauvoilla havaitaan usein hypotonia, joka voi aiheuttaa syömisen ja liikkumisen oppimisen vaikeutta. Lyhytkasvuiseksi jääminen on vaikeassa taudinkuvassa yleistä. Tässä tapauksessa raajat voivat olla erityisen pienikokoisia muun kehon kokoon suhteutettuna. Osalla potilaista on myös mikrokefalia. Puheen kehityksen ongelmat ovat tyypillisesti merkittävämpiä kuin motorisen kehityksen vaikeudet; osa potilaista jää puhekyvyttömiksi. Kyfoskolioosista kärsii vähintään 47 % oireyhtymän kanssa elävistä miehistä ja 32 % sen kanssa elävistä naisista. Selkä- ja rintarangassa voi esiintyä hengittämistä vaikeuttavia ja elinikää lyhentäviä muutoksia. Potilailla saattaa esiintyä lihasten surkastumista ja nivelten ylitaipuisuutta. Lihasjäykkyys saattaa korostua ihmisen ikääntyessä, ja joskus oireyhtymän takia kehittyy alaraajahalvaus. Sydämen rakenne on poikkeava noin neljällätoista prosentilla oireyhtymästä kärsivistä miehistä ja viidellä prosentilla siitä kärsivistä naisista. Oireyhtymä saattaakin aiheuttaa sydämen rytmihäiriöitä ja jopa sydänperäisen äkkikuoleman.[1]
Miehillä Coffin–Lowryn oireyhtymän tuottama kehitysvamma on tyypillisesti vaikea tai syvä.[2] Naisilla saatetaan todeta normaali älykkyysosamäärä.[1]
Muita Coffin–Lowryn oireyhtymän yhteydessä havaittuja oireita ovat olleet nivus- tai napatyrä, kohdunlaskeuma, peräsuolen esiinluiskahdus, maksan kirroosi, suolen divertikuloosi, keuhkoahtauma ja toistuvat keuhkoinfektiot. 30 prosentilla potilaista on todettu sensorineuraalinen heikkokuuloisuus tai kuulon menetys. 20 prosentilla esiintyy lihasjäntevyyden äkillinen aleneminen ja tästä mahdollisesti johtuva kaatuminen äkillisten kovien aistiärsykkeiden ja odottamattomien tunnetilojen seurauksena. Osalla oireyhtymän kanssa elävistä ihmisistä esiintyy käytöshäiriöitä, joihin voivat kuulua pakko-oireisuus ja itsetuhoinen käyttäytyminen. Oireyhtymän kanssa elävillä naisilla esiintyy keskimääräistä enemmän skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä.[1]
Syyt, esiintyvyys ja diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Coffin–Lowryn oireyhtymää aiheuttavat X-kromosomin RPS6KA3-geenin mutaatiot, joita tunnetaan yli 120 erilaista. Kaikilla kliiniseltä kuvaltaan oireyhtymää vastaavaa potilailla tällaista mutaatiota ei ole tiedossa. Täsmällisen geneettisen mutaation katsotaan näissä tapauksessa olevan vielä tuntematon.[1]
70–80 %:lla Coffin–Lowryn oireyhtymästä kärsivistä potilaista geenimuutos on satunnainen ja uusi. Oireyhtymän esiintyvyyden on arvioitu olevan 1/40 000:n ja 1/50 000:n välillä. Diagnoosi voidaan asettaa kliinisen oirekuvan ja geenitutkimusten pohjalta. Mahdollisia Coffin–Lowryn oireyhtymän erotusdiagnooseja ovat ATR-X-oireyhtymä, Börjeson–Forssman–Lehmannin oireyhtymä, tyypin 1 FG-oireyhtymä, Williamsin oireyhtymä, Fragile-X-oireyhtymä, Sotosin oireyhtymä ja Pitt–Hopkinsin oireyhtymä.[1]
Ennuste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Coffin–Lowryn oireyhtymän ennuste on laajalti yksilöllisesti vaihteleva. Raporteissa, jotka on julkaistu lääketieteellisissä julkaisuissa, on kuvattu keskimäärin 13–34-vuotiaiksi eläneitä potilaita. Elinajanodotteeseen vaikuttaa muun muassa se, esiintyykö potilaalla sydämen ja keuhkojen ongelmia.[1]