Tämä on lupaava artikkeli.

Charles Henry Martin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Charles Henry Martin
Martin vuonna 1922
Martin vuonna 1922
Oregonin 21. kuvernööri
14. tammikuuta 1935 – 9. tammikuuta 1939
Edeltäjä Julius L. Meier
Seuraaja Charles Sprague
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Oregonin 3. vaalipiiristä
4. maaliskuuta 1931 – 3. tammikuuta 1935
Edeltäjä Franklin Korell
Seuraaja William A. Ekwall
Henkilötiedot
Syntynyt1. lokakuuta 1863
Grayville, Illinois
Kuollut22. syyskuuta 1946 (82 vuotta)
Ammatti sotilas, poliitikko
Puoliso Louise Jane Hughes
Tiedot
Puolue demokraattinen puolue

Charles Henry Martin (1. lokakuuta 186322. syyskuuta 1946) oli yhdysvaltalainen sotilas ja poliitikko. Hän palveli pitkään Yhdysvaltain armeijassa, mistä jäi eläkkeelle kenraalimajurina vuonna 1927. Hänet valittiin vuonna 1930 demokraattisen puolueen edustajana edustajainhuoneeseen Oregonista ja vuonna 1934 Oregonin kuvernööriksi. Kuvernöörinä hän hyökkäsi presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal -ohjelmaa vastaan, vaikka oli vaalikampanjansa aikana esittänyt tukevansa sitä. Hän oli myös voimakkaasti kommunistien ja ammattiliittojen vastainen. Häntä ei valittu kuvernööriehdokkaaksi toiselle kaudelle.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin syntyi lähellä Grayvilleä Illinoisin osavaltion eteläosassa 1. lokakuuta 1863. Hänen vanhempansa olivat Samuel H. ja Mary Jane Martin. Perheessä oli yhteensä kymmenen lasta, ja Charles Henry oli heistä kolmanneksi vanhin.[1][2]

Samuel H. Martin halusi vanhimman poikansa ehdottomasti ryhtyvän sotilasuralle. Charles Henry oli alun perin ryhtymässä maanviljelijäksi, kunnes hänen kaksi vanhempaa veljeään hukkuivat Wabashjokeen. Hän ei olisi halunnut lähteä West Pointiin opiskelemaan armeijan upseeriksi, mutta Samuel-isä sai painostettua hänet sotilasuralle.[1][2]

Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin kärsi koti-ikävästä ja masennuksesta West Pointissa. Hän oli opiskellut kaksi vuotta, kun hänet erotettiin väliaikaisesti. Martin otettiin myöhemmin takaisin, ja hän valmistui kesäkuussa 1887 luokkansa 19. parhaana. Hänen ensimmäinen asemapaikkansa oli 14. jalkaväkirykmentin riveissä Fort Vancouverissa Washingtonin osavaltiossa.[1][2]

Espanjan–Yhdysvaltain sodan alkaessa vuonna 1898 Martin, joka oli ylennyt kapteeniksi, vaati päästä mukaan sotilasoperaatioihin Filippiineille ja sai tahtonsa läpi. Hän osallistui myöhemmin Kiinassa boksarikapinan kukistamiseen.[1][2] Palattuaan Yhdysvaltoihin hän palveli eri tehtävissä lähinnä Portlandin alueella Oregonissa ja osoitti suurta kyvykkyyttä tehtävissään.[1]

Yhdysvaltain armeija siirsi Martinin vuonna 1913 kouluttamaan kurittomuudesta ja epäjärjestyksestä kärsivää Oregonin kansalliskaartia. Martin onnistui tehtävässä kiitettävästi. Vuonna 1916 hän osallistui John Pershingin sotaretkeen Meksikoon Pancho Villaa vastaan.[1]

Yhdysvaltain liittyessä ensimmäiseen maailmansotaan Martin oli eversti. Hän sai väliaikaisen ylennyksen prikaatikenraaliksi ja vastuutehtäväkseen koulutusyksiköiden komentamisen.[1] Sodan aikana hänelle myönnettiin Distinguished Service Medal -sotilasansiomitali.[3] Kenraali Robert Lee Bullard toivoi sodan lopulla afroamerikkalaisten palaavan ensimmäisinä Yhdysvaltoihin, sillä heidän haluttiin palaavan Yhdysvalloissa takaisin alisteiseen asemaan.[4] Rotuerottelu oli Ranskassa sotimisen aikana alkanut murentua, kun ranskalaiset olivat kohdelleet afroamerikkalaisia vertaisinaan. Martin nimitettiin mustista koostuvan 92. jalkaväkidivisioonan päälliköksi tehtävänään murtaa ajatukset mustien ja valkoisten tasa-arvoisuudesta. Sotilaille määrättiin käymälöiden siivoamisen ja ruumiiden hautaamisen kaltaisia alentavia tehtäviä. Ääritapauksessa heidät voitiin jopa panna hakkaamaan kiviä ilman varsinaista päämäärää. Martin levitti myös perätöntä huhua, jonka mukaan mustat olisivat Ranskassa ollessaan syyllistyneet lukuisiin raiskauksiin ja kutsui 92. divisioonaa ”raiskaajadivisioonaksi”.[1][2]

Martin ei saanut pitää väliaikaista prikaatikenraalin arvoaan maailmansodan jälkeen.[1] Hän palveli viimeisenä vastuutehtävänään Yhdysvaltain armeijan Panaman kanavan alueelle sijoitettujen joukkojen komentajana vuosina 1925–1927.[2][5][3] Hän jäi eläkkeelle kenraalimajurina 1. lokakuuta 1927.[2][3]

Edustajainhuoneen jäsenenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäätyään eläkkeelle armeijasta Martin lähti mukaan politiikkaan. Hän pyrki vuoden 1930 vaaleissa edustajainhuoneen jäseneksi demokraattina Oregonin 3. vaalipiiristä.[2] Martin valittiin vaaleissa, joissa hän sai äänistä 55,1 prosenttia, istuva republikaanien edustaja Franklin Korell 39,7 prosenttia ja sitoutumaton Peter Streiff nuorempi noin viisi prosenttia.[6]

Edustajainhuoneessa Martin toimi pääasiassa konservatiivisten demokraattien ryhmittymän osana. Hänet valittiin uudelleen vuoden 1932 vaaleissa.[2] Hänen poliittisena neuvonantajanaan toimi Oregonin entinen kuvernööri Oswald West. Martinin merkittävin saavutus oli se, että presidentti Franklin D. Roosevelt hyväksyi hänen ja senaattori Charles McNaryn ansiosta Bonnevillen vesivoimalaitoksen rakentamisen aloittamisen.[7] Hän ei ollut ehdolla enää vuoden 1934 vaaleissa.[3]

Kuvernöörinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin valittiin 21 000 äänen enemmistöllä ja 39 prosentin äänisaaliilla Oregonin kuvernööriksi vuoden 1934 vaaleissa. Hänen vastaehdokkainaan olivat sitoutumaton Peter Zimmerman, joka sai 32 prosenttia äänistä, ja republikaanien Joe Dunne.[8]

Vaalikampanjansa aikana Martin oli esiintynyt presidentti Rooseveltin New Deal -ohjelman kannattajana, mutta heti valintansa jälkeen hän hylkäsi sen perusteet täysin. Hän vastusti sosiaalietuuksien myöntämistä, minkä lisäksi hän sulki vuonna 1936 Dust Bowlia paenneiden osavaltion ulkopuolelta tulleiden avustusleirin.[2][7] Hän pyrki myös vähentämään Oregonin vankeinhoidon kustannuksia lupaamalla vapauttaa seksuaalirikoksista tuomitut vangit, jos nämä suostuisivat sterilisaatioon.[9] Eräässä puheessaan Eugenessa hän myös sanoi kannattavansa aloitetta, jossa 900 Fairview Training Centerissä pidettyä vammaista armomurhattaisiin säästösyistä.[2][7]

Oregonin kongressitalo tuhoutui Martinin kuvernöörikaudella tulipalossa huhtikuussa 1935. Martin ei halunnut uutta kongressitaloa rakennettavaksi samalle paikalle, vaikka nostikin siellä työmaan ensimmäisen symbolisen lapiollisen maata. Salemin kaupunki luovutti maa-alueen, jolle Trowbridge & Livingston -yhtiön suunnittelema kongressitalo rakennettiin. Sitä seurasivat Martinin kaudella myös uusi postitalo ja osavaltiollinen kirjasto.[10]

Martin yritettiin panna viralta vuonna 1935, mutta hänen soluttautujansa sai tietää asiasta, ja yritys epäonnistui.[11] Martin uskoi olevansa ammattiliittojen, kommunistien[12], työttömien, juutalaisten[12] ja New Dealin kannattajien salaliiton kohteena. Hän värväsi osavaltion poliisin miehiä vakoilemaan poliittisia vihollisiaan ja soluttautumaan poliittisiin liikkeisiin. Poliisin lisäksi myös kansalliskaarti sai Martinin kaudella auliisti rahoitusta.[2][7]

Martinia vastustamaan perustettiin vuonna 1937 Oregon Commonwealth Federation (OCF) -niminen ryhmä[13], johon kuului edistysmielisiä demokraatteja, joitakin republikaaneja ja sosialisteja.[14] Ryhmää johti aktivisti Monroe Sweetland.[12]

Ennen pitkää Martinin poliittisiin vihamiehiin lukeutuivat senaattori George Norris, sisäministeri Harold L. Ickes[15], työministeri Frances Perkins,[16] elinkeinoministeri Harry Hopkins ja presidentti Roosevelt itse.[2] Ickes oli estämässä Martinin uudelleen valintaa demokraattien kuvernööriehdokkaaksi, minkä Martin uskoi olevan kosto aiemmasta presidentin mielen onnistuneesta muuttamisesta Bonnevillen voimalan suhteen.[17] Martin julisti Perkinsin ja National Labor Relations Act of 1935 (Wagner Act) -lain olevan kaikkien kohtaamiensa vastoinkäymisten takana.[16]

Demokraattisen puolueen puoluekokouksessa 1938 Martin hävisi OCF:n vaikutuksen takia[14] kuvernööriehdokkuuden Henry L. Hessille. Martin siirtyi kannattamaan republikaaneja ja näiden ehdokasta Charles Spragueta, josta tuli seuraava kuvernööri. Martinin tuki liberaalille Spraguelle ei kuitenkaan kestänyt kauaa.[18]

Myöhempi elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvernöörikautensa jälkeen Martin jatkoi presidentti Rooseveltin kritisointia, sillä katsoi tulleensa tämän pettämäksi.[2] Hän vietti loppuelämänsä Portlandissa Oregonissa.[3]

Martin kuoli 22. syyskuuta 1946.[2] Hänet on haudattu Riverview’n hautausmaalle.[3]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin avioitui merkittävän portlandilaisen lakimiehen Ellis G. Hughesin tyttären Louisa Jane Hughesin kanssa 15. huhtikuuta 1897.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Murrell, Gary: Iron Pants: Oregon's Anti-New Deal Governor, Charles Henry Martin. Washington State University Press, 2000. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Dodds, Gordon B.: Oregon: A History. W. W. Norton & Company, 1977. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Largent, Mark A.: "The Greatest Curse of the Race": Eugenic Sterilization in Oregon, 1909–1983. Oregon Historical Quarterly, 2002, 103. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i John, Finn F. D.: Oregon's own would-be fascist dictator: Gov. Charles Martin McKenzie River Reflections. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p Charles Martin (1863-1946) The Oregon Encyclopedia. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  3. a b c d e f Biographical Directory of the U.S. Congress – Retro Member details bioguideretro.congress.gov. Viitattu 26.11.2020. (englanniksi)
  4. Murrell 2000, s. 79
  5. Murrell 2000, s. 100
  6. Murrell 2000, s. 121
  7. a b c d John, Finn F. D.: "Old Iron Pants" had hard line plans McKenzie River Reflections. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  8. Murrell 2000, s. 144
  9. Largent 2002, s. 201–203
  10. Zimmermann, Andy: Heritage: Capitol broke ground 80 years ago The Statesman Journal. Viitattu 26.1.2021. (englanniksi)
  11. Murrell 2000, s. 160
  12. a b c 'A better place because of this good man' humanities.oregonstate.edu. Viitattu 26.1.2021. (englanniksi)
  13. Murrell 2000, s. 154
  14. a b Dodds 1977, s. 201
  15. ”[Martin] lashed out at Ickes, Norris, Watkins, and Richard Neuberger as his enemies.” Murrell 2000, s. 184
  16. a b ”All of his problems, the governor declared, had their "inception in the Wagner act" and the "maladministration" of the act by Secretary Perkins [--]” Murrell 2000, s. 171
  17. Murrell 2000, s. 133
  18. Murrell 2000, s. 183, 191

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]