Kirjokalastaja
| Kirjokalastaja | |
|---|---|
.jpg) Koiras |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Säihkylinnut Coraciiformes |
| Heimo: | Kuningaskalastajat Alcedinidae |
| Alaheimo: | Cerylinae[2] |
| Suku: |
Ceryle Boie, 1828 |
| Laji: | rudis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Ceryle rudis |
|
| Alalajit [2] | |
|
|
| Katso myös | |
Kirjokalastaja (Ceryle rudis) on kuningaskalastajien heimoon kuuluva säihkylintu. Se on Ceryle-suvun ainoa laji, sekä ainoa valkoisen ja mustankirjava kuningaskalastaja.[3] Kirjokalastaja myös on yksi yleisimmistä kuningaskalastajista, jota tavataan laajalti Euraasiassa ja Afrikassa[4]. Koirailla on rinnassa kaksi mustaa vyömäistä kuviota, naarailla niitä on vain yksi. Ruumiin pituus on 25–29 senttiä. Ravinto koostuu pääasiassa pienistä kaloista, joita kirjokalastaja pyydystää vedestä syöksysukelluksilla.
Pesintäaikaan kirjokalastajapari kaivaa rantatörmään yli metrin pituisen pesäkolon, johon naaras munii yleensä 4–5 munaa. Poikaset kuoriutuvat noin 18 päivän haudonta-ajan jälkeen. Ne ovat kuoriutuessaan alastomia ja sokeita, mutta tulevat täysin itsenäisiksi kolmen kuukauden sisällä kuoriutumisesta. Emolintuja auttaa poikasten hoidossa yksi tai useampi kirjokalastaja, jolla ei ole omia poikasia.
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
_male.jpg)
Kirjokalastajan pituus on 25–29 senttimetriä,[5] josta nokka muodostaa noin 5 senttimetriä.[6] Paino on 70–100 grammaa, ja siipiväli noin 14 senttimetriä. Pyrstön pituus on 6,6–7,4 senttimetriä. Sukupuolet ovat samankokoiset. Lajille ovat ominaisia suuri pää, pieni ruumis, pienet jalat ja pitkä, tikarimainen nokka.[5] Höyhenpuku on mustavalkokirjava. Vatsapuoli on valkoinen. Naarailla on yksi musta rintavyö, koirailla niitä on kaksi. Päälaki ja silmäjuova ovat mustat ja niiden väliin jää valkoinen silmäkulmanjuova. Pyrstön kärki ja keskusta ovat mustat, muutoin se on valkoinen. Siipien keskellä on iso valkoinen laikku, jota ympäröi paksu musta reunus. Nokka on musta,[6] ja silmän iiris ruskea.[3] Nuoret yksilöt muistuttavat aikuisia, mutta niiden leuan, kurkun, rinnan sekä silmien nokan välisellä alueella olevien höyhenten kärjet ovat ruskeat. Lisäksi niiden nokka on lyhyempi ja rintavyö on harmahtavampi.[5]
Eri alalajit eroavat jonkin verran toisistaan. Esimerkiksi C. r. travancoreensis-alalajin päällyssulat ovat mustempia ja valkoiset täplät pienempiä kuin muilla muodoilla. Nimialalaji C. r. rudisin nokka taas on jopa sentin pidempi kuin muilla alalajeilla. Ceryle rudis leucoelanura muistuttaa C. r. travancoreensis-alalajia, mutta se on sitä pienempi ja sen mustat täplät ovat vaaleampia. C. r. insignis-alalajin erottaa C. r. leucoelanura-alalajista siitä, että sen nokka on noin puoli senttiä pidempi.[5]
Kirjokalastaja saatetaan sekoittaa aasiankeisarikalastajaan, joka on kuitenkin paljon suurempi ja sen siipien sisäosien höyhenet ovat pinkinruskeat, eivät valkoiset.[5]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjokalastajalla on laaja levinneisyys. Afrikassa sitä tavataan lähes kaikkialla Saharan eteläpuolella, kaikkein karuimpia alueita lukuun ottamatta sekä Niilin varrella.[5] Laji elää myös Keski- ja Etelä-Turkissa, Kyproksessa, Libanonissa, Palestiinassa, Jordaniassa, Syyriassa, Irakissa, Lounais-Iranissa, Afganistanissa, Pakistanissa, Intiassa, Nepalissa, Bhutanissa, Bangladeshissa, Sri Lankassa, Indokiinassa ja Kaakkois-Kiinassa Hainan mukaan luettuna.[7] Harhailijana lajia tavataan aina Puolassa ja Ranskassa saakka.[1]
Kirjokalastajien elinympäristöä ovat monenlaiset makean ja suolaisen veden vesistöt. Niitä elää suurten hitaasti virtaavien jokien varsilla, järvissä,[3] kala-altailla, kanaaleissa,[6] kasteluojissa, tulvatasangoilla,[5] suistoissa, laguuneissa, mangrovemetsissä, vuorovesialtailla ja patoaltailla. Kirjokalastajat tarvitsevat kuitenkin vesistön varrelta istumapaikkoja, kuten ruokoja, puita, aitoja tai muita ihmisen tekemiä rakennelmia.[3] Lajin elinpiiri ulottuu merenpinnan tasolta vuoristoon.[5] Afrikassa sitä tavataan 2 500 metrin korkeudessa ja Aasiassakin 1 800 metrin korkeudessa.[3]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjokalastaja on vilkas ja sosiaalinen paikkalintu.[6] Se elää pareittain tai pieninä löyhinä perheryhminä.[5][8] Kilometrin pituisella rantakaistaleella voi hyvinkin liikkua 9-16 kirjokalastajaa.[5] Kirjokalastaja liikkuu erittäin ketterästi ilmassa ja leijuu ilmassa enemmän kuin mikään muu kuningaskalastajalaji.[3] Se on myös ainoa kuningaskalastajista, joka pystyy pysymään paikoillaan ilmassa tyynelläkin säällä. Se auttaa lintua huomattavasti ravinnonhaussa, sillä enää se ei ole sidonnainen istumaoksaansa, vaan pystyy pysähtymään kalastamaan sinne missä on suurimmat mahdollisuudet saada saalista.[9] Leijuessaan paikallaan se räpyttelee hyvin tiuhaan tahtiin pitäen vartalon lähes pystysuorassa, pään ja nokan osoittaessa suoraan alaspäin.[3] Ääntely koostuu muun muassa voimakkaista, terävistä, livertävistä äänistä, usein ärhäkkään nopeasti esitettyinä ilman mitään selvää rakennetta. Sen äänet kiteytyvät kuitenkin silloin tällöin rytmiseksi ”titi-tytt titterit”-sarjaksi.[6] Kirjokalastaja on äänekkäin soidinaikaan, jolloin se päästää ”werk……werkwerkwerk”-ääniä. Hätääntyneenä se päästää matalia ”jerp”-huutoja ja varoitushuutona toimii ”chikerkerker…”-ääni.[5]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kalat ovat kirjokalastajan pääravintoa. Se syö myös vesihyönteisiä, äyriäisiä, ja harvemmin myös sammakkoeläimiä ja nilviäisiä. Lajilla on kolme erilaista saalistustapaa.[5] Toisinaan ne räpyttelevät ilmassa paikoillaan ja pudottautuvat asteittain veteen noin 5–20 metrin korkeudesta nappaamaan saaliin.[6] Toisen tavan mukaan ne istuskelevat oksalla odottamassa, että kalaa tulee riittävän lähelle, jolloin kirjokalastaja voi syöksyä suoraan alas hakemaan kalan. Kolmannen huonosti tunnetun saalistusmetodin periaatteiden mukaan kirjokalastaja saalistaa noin 100 metrin päässä rannasta lentäen lähelle vedenpintaa saalista etsien. Eri saalistusyrityksistä vain 9–50 prosenttia tuottaa tulosta.[5] Pienet saaliit kirjokalastaja nielee jo lennossa, mutta suuremmat kalat tuodaan istumapaikalle, jossa lintu hakkaa kalan kuoliaaksi ja nielee sen sitten kokonaisena.[3] Sulamattomista ruodoista kirjokalastajat pääsevät eroon oksentamalla ne palloina pois.[5]
Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Kirjokalastajien pesintäaika vaihtelee levinneisyysalueen eri osissa. Päiväntasaajalla ne voivat lisääntyä minä tahansa kuukautena, mutta levinneisyyden pohjois- ja eteläosissa kirjokalastajat lisääntyvät lopputalvella. Etelä-Afrikassa laji lisääntyy elo-marraskuussa, Nigeriassa marras-maaliskuussa ja Egyptissä maalis-toukokuussa. Soitimella koiraat houkuttelevat naaraita kosimistanssilla ja ruuan antamisella. Ne yrittävät noin kolmen viikon ajan kiinnittää naaraiden huomion lahjoittamalla ruokaa. Lisäksi ne esittävät kosintatanssin 3–12 linnun ryhmissä.[5]
Samalla alueella saattaa pesiä jopa yli sadan kirjokalastajan yhdyskunta, mutta myös yksittäin pesiviä pareja tavataan paljon. Yhteispesiminen on yleisempää Afrikassa kuin Aasiassa.[5] Kirjokalastajapari kaivaa avoimella nokalla viuhtomalla ja hiekkaa potkimalla rantatörmään noin 1,2 metrin pituisen tunnelin, jonka päähän pesä rakennetaan.[8][3] Pesän kaivaminen vie noin 26 päivää.[3] Kun pesäkolon valmistumisesta on kulunut kolme päivää, naaras alkaa munia.[5] Munamäärä vaihtelee yhdestä seitsemään, mutta yleensä niitä on 4–5.[3] Munat ovat pyöreitä, kiiltäviä ja valkoisia.[5] Poikueen suojelemiseksi kirjokalastajat rakentavat yhtä aitoa pesäkoloa kohden noin neljä valetunnelia. Naaras hautoo munia noin 18 päivää.[3] Poikaset ovat kuoriutuessaan sokeita ja avuttomia, eikä niillä ole untuvapeitettä. Silmät avautuvat yhdeksän päivän kuluttua ja höyhenet alkavat kasvaa neljän päivän ikäisenä. Niillä on täysi höyhenpuku jo kuuden viikon ikäisenä.[5] Poikasten hoitoon osallistuu vanhempien lisäksi myös kirjokalastajia joilla ei ole omia poikasia. Hoitoapua antavat yksilöt ovat yleensä parin edellisvuonna kasvattamia täysikasvuisia poikasia, mutta voivat olla myös omassa pesinnässään epäonnistuneita aikuisia. Hoitoapulaiset auttavat poikasten kaitsemisessa ja puolustavat pesän ympäristön reviiriä. Poikaset pysyvät pesässä 24–29 päivää. Kaksi viikkoa pesästä lähdön jälkeen ne pystyvät jo hankkimaan itse ruokaa.[3] Viimeistään kolmen kuukauden ikäisinä ne ovat jo täysin itsenäisiä.[5] Kirjokalastajat saavuttavat sukukypsyyden jo vuoden ikäisinä, mutta alkavat itse lisääntyä vasta toisena tai kolmantena elinvuotena.[3]
Kirjokalastaja ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Kirjokalastaja ei ole uhanalainen. Se on yhä varsin runsaslukuinen ja yleisin kuningaskalastajalaji ympäri levinneisyysaluettaan. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee sen elinvoimaiseksi lajiksi. Kirjokalastajat hyötyvät ihmisten rakentamista padoista ja kalanviljelystä, mutta lintuja myös kuolee niiden syödessä kaloja, joihin on kerääntynyt myrkkyjä.[5] Lisäksi joissakin osissa eteläistä Afrikkaa laji on taantunut endosulfaanin käytön takia. Myrkkyä käytetään tsetsekärpästen hävittämiseen, mutta se tappaa myös muun muassa kirjokalastajia.[3] Myös kalojen ja miljoonakutojien tappamiseen tarkoitetut myrkyt vaikuttavat paikallisiin kantoihin samalla tavalla.[4] Zimbabwessa kirjokalastajien määrä on romahtanut sokeriviljelmillä käytettävien torjunta-aineiden takia.[3]
Nigeriassa kirjokalastajia pidetään lemmikkeinä. Ne kesyyntyvät viikossa ja saavat sen jälkeen liikkua vapaana lasten kanssa. Osa linnuista kuitenkin palaa takaisin luontoon. Kirjokalastajia myös syödään alueella.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b BirdLife International: Ceryle rudis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 6.6.2014. (englanniksi)
- ↑ a b Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Ceryle rudis (TSN 554636) itis.gov. Viitattu 22.12.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Pied kingfisher - Ceryle rudis - Information - ARKive 2010. Wildscreen. Arkistoitu 21.12.2010. Viitattu 16.11. 2010.
- ↑ a b Ceryle rudis (Pied kingfisher) Biodiversity Explorer. Arkistoitu 25.8.2014. Viitattu 16.12. 2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Sarah Sirajuddin: ADW: Ceryle rudis: Information 2006. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 16.12. 2010.
- ↑ a b c d e f Killian Mullarney, Dan Zetterström, Lars Svensson: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 220. Otava, 1999. ISBN 951-1-15727-2.
- ↑ Pied Kingfisher (Ceryle rudis) the Internet Bird Collection The Internet Bird Collection. Viitattu 17.12. 2010.
- ↑ a b Marttila, Olli: Suuri Savanni, s. 426. Auris, 2003. ISBN 952-99154-0-3.
- ↑ Attenborough, David: ”Luku 5. Elinkeinona kalastus”, Lintujen Elämää, s. 120 ja 122. Suomentanut Suominen, Teuvo. Otava, 1998. ISBN 951-1-16140-7.