Carl Th. Dreyer

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Carl Theodor Dreyer)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Carl Theodor Dreyer vuonna 1965.

Carl Theodor Dreyer (3. helmikuuta 1889 Kööpenhamina20. maaliskuuta 1968 Kööpenhamina) oli tanskalainen elokuvaohjaaja. Hän alotti uransa Tanskassa, mutta hän teki elokuvia myös Norjassa, Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa. Hänet tunnetaan pelkistetystä tyylistään, ja hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat Jeanne d’Arcin kärsimys ja Sana.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Theodor Dreyerin äiti oli ruotsalainen piika Josefin Bernhardin Nilsson ja isä eteläruotsalainen maatalon isäntä Jens Torp. Josefin Nilsson synnytti poikansa Kööpenhaminassa helmikuussa 1889.[1] Jens Torp oli järjestänyt Nielsenin Kööpenhaminaan. Lapsi sai ensin nimekseen Karl Nielsen, mutta hänet lopulta nimettiin kasvatti-isänsä, tanskalaisen kirjatyöntekijän Carl Theodor Dreyerin mukaan.[2] Dreyer sai ottoperheessään ankaran luterilaisen kasvatuksen.[1]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittajasta elokuva-alalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dreyer lähti kotoaan vuonna 1906. Hän työskenteli monissa epäkiinnostavissa tehtävissä, kunnes löysi paikkansa toimittajana. Dreyer oli toimittajana useassa sanomalehdessä, muun muassa Berlingske Tindendessä ja Politikenissä, kunnes hän oli mukana nuoressa ja idealistisessa toimittajaryhmässä, joka perusti 1910 lyhytaikaisen Riget-nimisen lehden.[2]

Rigetin kaaduttua Dreyer sai paikan Politikenin iltapäivälehdessä Ekstra Bladetissa. Hän oli jo aiemmin ollut yhteistyössä Nordisk Film -yrityksen kanssa, mutta Ekstra Bladetin yhteyksiensä ansiosta hän sai joitaikin käsikirjoitus tehtäviä. Dreyer teki 1913 sopimuksen Nordisk Filmin kanssa, ja päätoimisesti elokuva-alalle hän 19 siirtyi 15.[2]

Ensimmäiset ohjaukset Tanskassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dreyer aloitti käsikirjoittajana ja leikkaajana, mutta Nordisk Filmin teknisen johtajan Wilhelm Stæhrin innoittama hän siirtyi myös ohjaajaksi. Dreyer valitsi ensimmäiseksi ohjaustyökseen Presidentin. Hän käytti sen tekemiseen taiteellista vapautta ja valitsi näyttelijät ammattilaisista ja amatööreistä elokuvan hahmojen psykologisten profiilien perusteella.[2]

Elokuvia monissa Euroopan maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dreyer matki toisessa elokuvassaan, Lehtiä paholaisen kirjasta (1919) D. W. Griffithin Suvaitsemattomuuden episodimaista rakennetta. Sen jälkeen Dreyer jätti Tanskan maan elokuva-alan epätasapainoisen taloustilanteen takia ja teki elokuvia Norjassa, Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa. Hän ei kuitenkaan päässyt missään vaiheessa uraansa pakoon taloudellisia vaikeuksia, sillä monet tuottajat ja rahoittajat pitivät häntä erittäin itsepäisenä taiteilijana.[3]

Dreyerin ensimmäisenä merkittävänä elokuvan apidetään vuonna 1920 valmistunutta Papinleskeä. Se kuvattiin Norjassa ruotsalaisen Svensk filmindustin rahoittamana.[3] Sen jälkeen Dreyer teki juutalaisia pogromeita kuvanneen elokuvan Rakastakaa toisianne ja parodiseen satuun perustuvan elokuvan Olipa kerran.[1]

Dreyerin vuoden 1924 elokuva Naisen orja oli elokuva-alan varhainen homoseksuaalisen rakkauden kuvaus. Siinä Dreyerin elokuvaan tuli saksalaisesta Ufasta kamarielokuvavaikutteita. Nämä vaikutteet näkyivät myös näytelmään perustuneessa elokuvassa Kunnioita vaimoasi (1925). Ranskassa Dreyerin elokuvaa kehuttiin, ja sitä verrattiin Molièren ja Honoré de Balzacin teoksiin. Kunnioita vaimoasi -elokuvaa seurasi Glomdalin morsian (1925).[1]

Jeanne d'Arcin kärsimys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa syntyi Jeanne d’Arcin kärsimys (La Passion de Jeanne d'Arc) vuonna 1927. Se oli ensimmäinen osoitus Dreyerin mestarillisuudesta, taidokas sekoitus Eisensteinin montaasitekniikkaa ja saksalaista ekspressionismia. Elokuva oli myös aikanaan äärimmäisen innovatiivinen näyttelijänohjauksen ja kuvasommittelun saralla, minkä takia voidaan sanoa että Jeanne d'Arcin kärsimyksen vaikutus näkyy nykyään muun muassa Ingmar Bergmanin ja Stanley Kubrickin elokuvissa. Elokuva kertoo Jeanne d'Arcin viimeisistä hetkistä: hänen oikeudenkäynnistään ja kuolemastaan polttoroviolla käyttämällä lähes ainoastaan lähikuvia Jeannesta ja hänen kuulustelijoistaan.

Jeanne d'Arcin kärsimys kohtasi kuitenkin vaikeuksia, jotka saavuttivat lähes legendaariset mittasuhteet: Dreyerin saatua oman leikkauksensa valmiiksi alkuperäinen negatiivi ja lähes kaikki esityskopiot tuhoutuivat tulipalossa. Saman kohtalon sai toinen leikkausversio, joka koottiin hylätyistä otoksista. Elokuvaa nähtiin tämän jälkeen vain taiteellisesti ja teknisesti huonotasoisina piraattikopioina, jotka oli nekin leikattu ylijäämämateriaaleista. Vuonna 1981 elokuvan alkuperäisestä leikkauksesta löydettiin kuitenkin erinomaisessa kunnossa oleva esityskopio.

Äänielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös Dreyerin seuraava elokuva ja hänen ensimmäinen äänielokuvansa Vampyr (1931) oli taiteellisesti onnistunut elokuva. Se on paikoin surrealistinen kuvaus vampyyrin valtaan joutuvista ihmisistä, jossa ei ole käytetty käytännössä ollenkaan trikkikuvia tai maskeerausta. Vampyr oli myös elokuva, joka vahvisti Dreyerin mainetta tinkimättömänä perfektionistina, jonka takia hänellä oli jatkuvasti vaikeuksia löytää rahoitusta elokuvilleen.

Jeanne d’Arcin kärsimystä ja Vampyriä pidetään nykyään klasikkoelokuvina, ne eivät menestyneet taloudellisesti. Jeanne d’Arcin kärsimys oli jo aikaan kriitikoiden kehuma, mutta Vampyr sai myös kriitikoilta nuivan vastaanoton. Dreyer jätti pettymystyren jälkeen pitkät elokuvat noin kymmeneksi vuodeksi.[3]

Dreyer palasi toimittajaksi[3] ja teki lyhytelokuvia.[1] Dreyerin seuraava kokopitkä elokuva oli Natsi-Saksan Tanskan miehityksen aikana valmistunut Vihan päivä. Vaikka se käsittelikin uskonnollisia noitavainoja, siinä oli seloviä viittauksia natsien toimintaan. Dreyer pakenikin tämän jälkeen Ruotsiin, missä asui toisen maailmansodan loppuun asti.[3] Ruotsissa hän teki elokuvan Kaksi ihmistä (1944).[1] Tanskaan palattuaan Dreyer ei löytänyt rahoittajaa ja alkoi siksi tehdä hallituksen sponsoirimia valistuselokuvia.[3]

Viimeiset vuodet: teatterissa ja kaksi elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dreyer sai 1952 paikan kööpenhaminalaisen Dagmar-elokuvateatterin johtajana. Hän sai näin taloudellisen vapauden elokuvan tuotannossa ja hahmotteli useita elokuvia. Elokuvasovituksen Euripideen Medeiasta kuvasi televisioon Lars von Trier vuonna 1987. Useista ideoistaan huolimatta Dreyer teki 1950- ja 1960-luvuilla vain yhteensä kaksi elokuvaa.[2]

Kaj Munkin näytelmään perustunut Sana (1955) kuvasi Jyllannin maaseudun uskovaisia, ja Gertrudissa (1964) Dreyer palasi nuoruutensa teemoihin.[1] Sana on erityisen kuuluisa loppukohtauksestaan, jossa Jeesuksena itseään pitänyt, mieleltään järkkynyt Johannes herättää henkiin synnytyksessä kuolleen veljensä vaimon. Toisin kuin Munk, Dreyer ei pyri antamaan tapahtumalle tieteellistä selitystä. Katsojan täytyy uskoa Johanneksen lailla – vähintään elokuvan voimaan.

Dreyer kuoli keuhkokuumeeseen maaliskuussa 1968, ja hänet haudattiin Frederiksbergin hautausmaalle.[2]

Maine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuollessaan vuonna 1968 Dreyeria arvostettiin yhtenä elokuvahistorian suurista mestareista. Hänen arvostuksensa ei vähentynyt sen jälkeenkään. Dreyerin tunteikas formalismi on saanut aina uusia ihailijoita. Hänen tuotantonsa on tällä hetkellä poikkeuksellisen hyvin saatavilla DVD-muodossa. Tanskan filmi-instituutti on jopa julkaissut Dreyerin varhaiset tanskalaisfilmit.

Filmografia (ohjaajana, pitkät elokuvat)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Alanen, s. 190-192.
  2. a b c d e f Acquarello: Carl Theodor Dreyer Senses of Cinema. 7/2002. Viitattu 25.1.2016. (englanniksi)
  3. a b c d e f Brennan, Sandra: Biography Allmovie. All Media Network, LLC. Viitattu 25.1.2016. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jean Sémolué, Carl Th. Dreyer. Helsinki 1984.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]