Canal de l’Ourcq

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Purhehduskelposet joet ja kanavat Pariisin seudulla. Ourcq-joki ja Canal de l’Ourcq ovat Parisiin koillispuolella.
Canal de l’Ourcq lähellä Vignelyä.
Vignelyn sulku.
Kanavan kavettu uoma Sevranin metsäisen ulkoilupuiston alueella.

Canal de l’Ourcq on 96,6 kilometrin pituinen kanava Pohjois-Ranskassa, Île-de-Francen ja Picardien alueilla. Se johtaa Ourcq-joelta Pariisin Bassin de la Villetteen.

Yhdessä Canal Saint-Denis’n, Bassin de la Villetten ja Canal Saint-Martinin kanssa Canal de l’Ourcq muodostaa Pariisin kanavaverkon, jonka omistaa Pariisin kaupunki ja johon kuuluvien kanavien yhteenlaskettu pituus on 130 kilometriä. Kanavan rakentaminen aloitettiin vuonna 1802, ja se valmistui vuonna 1825. Siihen on myöhemmin tehty useita parannustöitä: siihen on rakennettu viisi sulkua lisää, ja Trilbardouhun on rakennettu pumppaamo, jossa kanavaan pumpataan lisää vettä, ja yhdentoista ensimmäisen kilometrin osalta kanavaa on levennetty.

Kanavan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuoda Pariisiin juomakelpoista vettä. Alusta lähtien, aina 1960-luvulle lähtien se oli koko pituudeltaan myös vesiliikenteen käytössä. Vuodesta 1962 lähtien kuitenkin vain sen Pariisin puoleisessa päässä oleva 11 kilometrin pituinen suluton osuus Bassin de la Villetten ja Aulnay-sous-Bois’n välillä on kaupallisen liikenteen käytössä. Sitä pitkin kuljetetaan vuosittain noin miljoona tonnia tavaraa jokialuksilla, joiden kantavuus ei saa ylittää 400 tonnia. Aulnay-sous-Bois’n itäpuolella oleva osa kanavaa, jonka syvyys on vain 80 senttimetriä, on varattu yksinomaan virkistyskäyttöön. Canal l’Ourcq on alusta lähtien myös johtanut vettä Canal Saint-Martiniin ja Canal Saint-Denis’hin. Pariisissa ja sen esikaupunkialueilla oleva osa kanavan lähialueista on 1990-luvulta lähtien suuresti muuttunut, ja siitä on muodostettu vihervyöhyke, jota voidaan käyttää esimerkiksi pyöräily- ja patikointireittinä.

Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ourcq-joki alkaa kostealta niityltä Courmontin eteläpulelta läheltä moottoritietä A4 Aisnen departementissa.

Silly-la-Poterien kylästä Forêt de Retzin lähettyviltä alkaen joki on kanavoitu. Tämä pieni joki on noin 87 kilometrin pituinen. Kuljettuaan suuren laakson läpi se laskee Marneen Mary-sur-Marnessa lähellä Lizy-sur-Ourcqia. Canal de l'Ourcq erkanee varsinaisesta jokiuomasta Mareuilissa. Suurin osan sen vedestä virtaa sieltä alkavaa 96,6 kilometrin pituista kanavaa pitkin kohti Pariisia.[1]

Pariisin alueella kanava alittaa Rue de Criméen nostosillan, minkä jälkeen se levenee Bassin de la Villette -nimiseksi tekojärveksi. Canal de l'Ourcq tuo vettä Canal Saint-Martiniin ja Canal Saint-Denis'hin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ourcq-joen kanavointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisiin suunnitelmiin kanavan rakentamiseksi antoi aiheen tarve tuoda Pariisiin poltto- ja rakennuspuuta Forêt-de-Retzistä, joka Ancien régimen aikana oli Valois- ja Orléans-sukujen omistuksessa. Tämä metsä oli suuri metsästysalue, mutta samalla myös puutavaran tuotantoalueena huomattava tulonlähde. François de Valois, josta myöhemmin tuli kuningas Frans I, antoi metsän hoidosta uudet määräykset voidakseen käyttää sitä metsästysmaana. Hänen aikanaan Leonardo da Vinci suunnitteli Ourcq-jokeen Ranskan ensimmäiset kanavasulut. Joen kanavointi pääsi kuitenkin alkuun vasta vuoden 1560 jälkeen, jolloin rakennettiin myös sitä varten tarvittavat vesialtaat. Kanavaa pitkin puutavaraa tuotiin alueen metsistä Pariisin myös uittamalla. Vuonna 1661 Ludvig XIV myönsi oikeudet kanavaan ja sen käytöstä perittäviin maksuihin veljelleen, Philippe d’Orléansille.

Vuonna 1749 Orléansin herttua antoi insinööri Louis de Régemortesille tehtäväksi modernisoida Ourcq-joen vesiliikennejärjestelmä. Hän rakennutti jokeen kunnolliset sulut, jotka korvasivat aikaisemmat sulkuportit ja altaat. Työt valmistuivat vuonna 1756, jolloin Lizy-sur-Ourcqin linnan läheisyyteen rakennettiin suuri sulku.

Pariisin vesihuolto ennen kanavan rakentamista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gallialais-roomalaisena aikana Pariisin eli Lutetian asukkaat ottivat tarvitsemansa veden Seinestä. Kun alun perin vain Île de la Citén käsittänyt kaupunki laajeni joen etelärannalle, veden laatu oli välttävä, mutta kaupunkiin rakennettu roomalainen kylpylä eli termit sai suuren merkityksen.

Keisari Julianuksen määräyksestä Pariisiin rakennettiin Arcueilin ja Cachanin akvedukti. Se myötäili silloista Orléansiin johtanutta tietä, jonka Pariisin puoleinen pää sijaitsi nykyisen Rue Saint-Jacquesin paikalla, ja se toi Clunyn termitiin vettä Rungisin, l'Haÿn, Cachanin ja Arcueilin lähteiden vettä. Kaupunkiin rakennettiin toinekin akvedukti, joka kulki Seinen vartta pitkin.

Rooman valtakunnan hajottua akveduktit tuhoutuivat suurelta osin. Merovingien ja Karoliinien aikana vesi otettiin 400 vuoden ajan Seinestä sekä Bellevillen ja Pré-Saint-Gervais'n lähteistä. Saint-Laurentin ja Saint-Martin-des-Champsin luostarit käyttivät Romainvillen ja Méninmoltantin kukkuloilta saatua lähdevettä, ja luostarien alueille porattiin kaivoja.

Filip II August, joka perusti Pariisin hallit, rakennutti myös Prés Saint-Gervais'sta niihin johtavan vesijohdon, jonka vettä jaettiin kaupunkilaisille kahdesta suihkulähteestä. Toinen niistä oli Fontaine des Innocents. Se sijaitsi alun perin Rues aux Fersin ja Rue Saint-Denis'n risteyksessä, ja sitä hoiti Église des Saints-Innocents. Suihkulähde rakennettiin vuonna 1786 uudestaan keskelle toria, josta se myöhemmin on siirretty nykyiselle paikalleen.

Ludvig XIV:n aikana kaupunkiin rakennettiin suuri joukko uusia suihkulähteitä, mutta kun kaupungin asukasluku kasvoi, 1700-luvun alussa vettä oli käytettävissä asukasta kohti vähemmän kuin 1200-luvulla. Bonrepos'n paroni Pierre-Paul Riquet, joka suunnitteli myös Canal du Midin, ehdotti tuolloin purjehduskelpoisen kanavan rakentamista Ourcqista Pariisiin, jossa se olisi päättynyt nykyisen Place de la Nationin paikkeilla. Hän kuitenkin kuoli vuonna 1680, minkä jälkeen vaikutusvaltaisen aseman saanut Jean-Baptiste Colbert ei kannattanut tätä liian kalliina pidettyä hanketta, ja niinpä se keskeytettiin.

Näissä oloissa suunnitelmia Pariisin vesiolojen parantamiseksi esittivät muun muassa Voltaire ja Beaumarchais. Matemaatikko Antoine Deparcieux (1753–1799) ehdotti vuonna 1762, että Yvette-joen vedet johdettaisiin Pariisiin. Täten Pariisiin olisi saatu 40 000 kuutiometriä juomakelpoista vettä, joka olisi riittänyt myös katujen puhtaanapitoon ja tarvittavien viemärien puhdistamiseen. Ludvig XV hyväksyikin hankkeen, mutta se ei johtanut tuloksiin.

Vuonna 1782 Nicolas Defer de la Nouere ehdotti, että Bièvre-joki olisi johdettu uuteen uomaan. Ludvig XVI hyväksyi suunnitelman, ja työt alkoivat vuonna 1788. Ne kuitenkin keskeytettiin lähes välittömästi joen varrella toimineiden valkoparkitsijoiden, nahkurien ja värjärien vaatimuksesta, jotka ehtivät jo nähdä joen kuivillaan.

Riquet'n aikoinaan tekemän ehdotuksen esitti uudestaan 1700-luvun lopussa Jean-Pierre Brullée. Hän ehdotti, että Ourcqin sivujoki Beuvronne johdettaisiin Pariisiin. Toimeen ryhtyivät akateemikko ja apotti Charles Boussut ja Solages, jotka hankkivat tavittavat oikeudet.

Ranskan vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan vallankumouksen puhjettua kanavointihankkeet keskeytettiin. Työlainsäädäntö kuului vuodesta 1789 lähtien perustuslakia säätävän kansalliskokouksen alaan. Kuten politiikan tutkija Pierre Rosanvallon myöhemmin totesi, ennen kuin Bastilijin valtauksesta oli kulunut kahta kuukautta, julkisvalta käynnisti joukon rakennushankkeita kuten Ourcqin kanavoinnin, jätteiden poistamisen Seinen varsilta ja useita hankkeita faubourgien järjestelemiseksi.[2]

Kanavan rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanava Pantinissa.

Ranskan konsulaatin aikana vuonna 1802 silloinen ensimmäinen konsuli Napoleon Bonaparte päätti, että oli ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta vastedes vältyttiin huonojen terveydellisten olojen toistuvasti aiheuttamilta kulkutaudeilta kuten punataudilta ja koleralta.[3] Gaspard de Cabrol, Pariisin kaupungin prefekti, ehdotti tällöin, että jo 1500-luvulla esitetty suunnitelma Ourcq-joen kanavoimiseksi oli nyt toteutettava. Ourcq-joen lähteet olivat noin 100 kilometrin päässä Pariisista koilliseen.

Pont de Rougemont Livry-Garganissa 1900-luvun alussa.
Sillan takana laivalaituri. Silta on yhdistetty maantie- ja rautatiesilta, joka kuuluu Bondyn ja Aulnay-sous-Bois'n väliseen rataosaan, Ligne des Coquetiers.
Trilbardoun vedenpumppaamo, joka pumppaa Marnen vettä kanavaan.
Sevranin silta.

Canal de l'Ourcq, samoin kuin Canal Saint-Martin ja Canal Saint-Denis, määrättiin rakennettavaksi floréal-kuun 29. päivänä vuonna X (19. toukokuuta 1802) annetulla lailla. Kanavan peruskivi muurattiin 23. syyskuuta. Hanke rakennettiin kaupunkiin tuoduista tavaroista perityillä tullimaksuilla sekä viinille määrätyllä verolla. Kanava oli johdettava Ourcq-joesta lähelle Pariisia La Villetten kylään rakennettavaan altaaseen, Bassin de la Villetteen. Samalla oli rakennettava kaksi kanavaa, jotka yhdistivät tämän altaan Seineen. Toisen niistä (Canal Saint-Martin) oli määrä johtaa Pariisiin Port de l’Arsenaliin, toisen (Canal Saint-Denis) Saint-Denis'n kautta Oise-jokeen lähelle Pontoisea.

Napoléon Bonaparten oli nimitettävä töitä johtamaan joku Ponts et Chaussées -järjestön insinööreistä. Hän valitsi tehtävään Pierre-Simon Girardin, joka oli yksi niistä 160 oppineesta, jotka olivat hänen mukanaan osallistuneet Egyptin sotaretkeen vuonna 1798. Kyseessä oli täysin poliittinen virkanimitys, ja Girard joutuikin kiistelemään parempien asiantuntijoiden kanssa teknisistä seikoista.

Alkuperäinen hanke keskeytettiin tammikuussa 1804. Oli ennennäkemätön tehtävä suunnitella kanava, jonka piti olla sekä purjehduskelpoinen, mikä edellytti hidasta virtausta, että tuoda juomakelpoista vettä, minkä vuoksi oli vältettävä seisovaa vettä, jota kertyi esimerkiksi sulkualtaisiin. Sen kolmantena tehtävänä oli lisäksi tuoda vettä Saint-Martinin ja Saint-Denisin kanaviin, jotka rakennettiin samaan aikaan ja joiden tarkoituksena oli tehdä laivoille mahdolliseksi välttää kulkemasta Pariisin halki Seineä pitkin, mikä oli voimakkaan virtauksen vuoksi vaarallista, ennen kuin joen virtausta 1800-luvun loppupuolella pystyttiin säätelemään siihen rakennettujen patojen avulla. Pont et Chaussées'n muut jäsenet, varsinkin sen johtaja Gaspard de Prony, vastustivatkin hanketta, mutta kun se oli jo aloitettu, siitä pidettiin kiinni.

Jo rakennustöiden alkuvaiheessa vuoden 1804 alussa kanavan varrella Saint-Denis'ssä tapahtui maanvyörymiä, joista Girard joutui laatimaan selvityksen.[4] Monien riitaisuuksien vuoksi Girard erotettiinkin tehtävästään sen jälkeen, kun Napoleon vuonna 1815 oli syösty vallasta. Saint-Denis'n ja Saint-Martinin kanavien rakennustöitä johtamaan nimitettiin Édouard de Villiers du Terrage.

ALun perin kanava kaivettiin Beuvronnesta kohti Claye-Souillyta. Saint-Denis'n metsässä lähellä Tremblay-en-Francea kanavaa reunustaneet maavallit sortuivat useita kertoja.

Bassin de la Villette täytettiin vedellä 2. joulukuuta 1808. Seuraavana vuonna 1809 Beuvronne-joen vedet virtasivat Pariisiin Fontaine des Innocentsiin, ja 15. elokuuta 1813 ensimmäinen laiva kulki kanavaa pitkin Claye-Souillystä Villetteen.

Työt keskeytettiin keisarikunnan kukistuttua, jolloin kuninkuus palautettiin. Ludvig XVIII:n hallitus uskoi kanavan rakennustyöt vuonna 1818 Compagnie Vassal et Saint-Didier -nimiselle yhtiölle, jonka tuli saattaa työt päätökseen sekä ylläpitää kanavaa ja huolehtia sen käytöstä 99 vuoden ajan. Vastikkeeksi se sai maksuja ja etuuksia, kun taas Pariisin kaupungin oli hankittava tarvittavat maa-alueet. Kaupunki myönsi yhtiölle 7 500 000 frangin määrärahan kanavan rakentamista varten.

Näihin aikoihin havaittiin, että kanava oli liian jyrkkärinteinen ja virtaus liian nopea. Insinööri Émile Vuigner rakennutti sen vuoksi sen varrelle viisi pientä sulkua, joissa korkeusero oli vain 50 senttimetriä. Näihin sulkuihin liittyi kuhunkin kaksi allasta, joiden mitat olivat sangen erikoisia: ne olivat 58 metrin pituisia ja 3,20 metrin levyisiä. Seinen vesistössä käytetyt marnois-tyyppiset alukset eivät voineetkaan kulkea kanavalla, vaan kanavaliikenteeseen oli kehitettävä uusi alustyyppi, flûte d'Ourcq, joka oli 28 metriä pitkä, 3 metriä leveä ja amfidrominen eli se pystyi kulkemaan kumpaankin suuntaan ilman, että sitä tarvitsi kääntää.

Terveydellinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1832 Pariisia koetteli suuri koleraepidemia. Niistä pariisilaisista, jotka käyttivät Canal de l'Ourcqin ja Bassin de la Villetten vettä, suurempi osa välttyi tartunnolta kuin Javelin ja Samaritainen pumppulaitoksissa Seinestä saatua vettä käyttävistä, sillä jokeen laskettiin myös Pariisin jätevedet, myös Hôtel-Dieustä tulleet, missä oli lukuisia sairastuneita.

Kanavaliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Canal Saint-Denis avattiin vesiliikenteelle 13. toukokuuta 1821 ja Canal d'Ourcq vuoden 1822 lopulla, jolloin laivat pääsivät kanavaa myöten Saint-Denis'stä Mareuil-sur-Ourcqiin saakka. Ourcq-joki sen sijaan oli jo ennestään kanavoitu laivaliikennettä varten. Ensimmäiset La Ferté-Milonista lähteneet laivat saapuivat tuolloin Bassin de la Villetteen. Vihdoin 4. marraskuuta 1825 ensimmäiset Mareuil-sur-Ourcqista lähtevät laivat saapuivat Canal Saint-Martiniin. Pariisin kanavaverkon rakentaminen kesti näin ollen kaikkiaan 23 vuotta.

Postilaivaliikenne kanavilla alitettiin vuonna 1838. Bassin de la Villettestä pääsi nyt Meaux'hon kolmessa tunnissa paljon mukavammin kuin diligenssillä tai rautatietä pitkin, joka avattiin 5. heinäkuuta 1849. Rautatieyhteys oli kuitenkin nopeampi, ja se syrjäyttikin lopulta laivaliikenne. Meaux'n rautatieasema ja kanavasatama sijaitsivat aivan toistensa vieressä, ja paikan ohi kulkee nykyisin myös departementin sisäinen tie 603.

Vuonna 1866 keisari Napoleon III määräsi, että Marnesta oli alimman vedenkorkeuden aikana pumpattava vettä kanavaan. Tällöin rakennettiin Trilbardoun vedenpumppaamo kaksine pumppuineen sekä Villers-lès-Rigaultn pumppaamo Louis Dominique Girardin suunnittelemine turbiini­pyörä­koneistoineen.

Bassin de la Villetten ympärillä sijaitsevasta La Villettestä tuli 1800-luvun lopulla yksi Pariisin tärkeimmistä teollisuus­kaupungin­osista. Altaaseen perustettuun satamaan tuotiin elintarvikkeita ja raaka-aineita eri puolilta maailmaa, ja siitä tuli yksi Ranskan tärkeimmistä satamista.

Kanavan leventäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flûtes de l'Ourcq -laivoja Sevranissa 1900-luvun alussa.
Canal de l'Ourcq ja Rue Hippolyte Boyer'n nostosilta Le Petit Pantinin alueella vuonna 1920.
Pantinin suuret myllyt, joihin tuotiin viljaa Brien alueelta, ennen kuin myllyt muutettiin toimistokiinteistöksi, jota palvelee raitiolinja T 3b.

Kanavan alkuperäiset mitat rajoittivat laivaliikennettä, ja siinä pystivät kulkemaan vain alukset, joiden kantavuus oli enintään 90 tonnia. Näiden Flüte d'Ourcq- ja demi-flûte d'Ourcq -tyyppiset laivat oli mitoitettu kanavan sulkujen mukaan, ja niiden pituus oli 28 tai 14 metriä ja leveys 3 metriä.

Jotta kanavassa mahtuivat kulkemaan suuremmatkin alukset, sitä levennettiin 1800-luvun lopulla ja uudestaan vuosina 1925–1934. Kanava oli nyt entistä leveämpi osuudella La Villettestä Pavillons-sous-Boisiin saakka, ja siitä pystyivät kulkemaan alukset, joiden kantavuus oli 1000 tonnia.

Kanavan leventäminen edellytti, että sinne olisi saatava lisää vettä. Sen vuoksi Trilbaroun pumppaamoa laajennettiin, ja sen energianlähteenä toimi höyrykone. Tämä laitos samoin kuin Villers-lès-Rigault'n pumppaamokin ovat edelleen käytössä.

Kanavassa tehtiin muitakin rakennustöitä. Pantiniin rakennettiin 800 metriä pitkä ja 50 metriä leveä satama-allas alkoholijuomien lastausta varten.[5]

1800-luvun lopulla kanava yhdistettiin Jules Fourier'n suunnittelemalla sivukanavalla Marneen Beauvalissa, Meaux'n yläpuolella. Sellaista oli insinööri François Bossu ehdottanut jo sata vuotta aikaisemmin. Rakennelma toimi useita vuosia, mutta lopulta se hylättiin ja purettiin.

Kaupallinen liikenne kanavan kapealla ja matalalla osuudella Aulnay-sous-Bois'n itäpuolella lopetettiin vuonna 1962. Huviveneet ovat kulkeneet kanavan tällä osuudella vuodesta 1983 lähtien.

Nykytila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vesihuolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin kanavalla ei enää ole merkitystä Pariisin vesihuollon kannalta. Kaupungin vesijohtovesi otetaan osittain lähiseudun pohjavesistä, jota pumpataan maan pinnalle ja käsitellään Sorquesn, Longuevillen, Saint-Cloud'n ja L'Haÿ-les-Rosesin vedenottamoissa, osittain Seinestä, jonka varrelle Joinvilleen ja Orlyyn, Pariisista ylävirtaan, on rakennettu vedenottamot.[6]

Vesiliikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bondyn satama.
Meaux'n vesiasema ei ole enää käytössä.
Hiekkaa kuljettava alus kanavalla.

Kanavan levennetyllä osuudella on sulkuja noin 10 kilometrin välein. Sen varrella on neljä rahtilaivasatamaa: Sérurien satama Pariisissa, Pantinin ja Bondyn satamat sekä Poudretten satama Pavillons-sous-Bois'ssa.

Pariisin kaupungin ilmoittamien tietojen mukaan Pariisin kolmella kanavalla kuljetetaan vuosittain noin miljoona tonnia tavaraa, josta yli 90 % on rakennusmateriaaleja, hiekkaa ja soraa sekä purkujätteitä.

Kuorma-autoliikenteen rajoittamiseksi on tuon tuostakin tehty ehdotuksia liikenteen siirtämiseksi osittain joille ja kanaville. Kun Stade de France rakennettiin Saint-Denis'hin lähelle Canal Saint-Denis'tä, sen paikalta poistetut maa-ainekset ja sinne tuodut rakennusmateriaalit voitiinkin suurelta osin kuljettaa vesiteitse. Samoin tehtiin myös, kun Ranskan kansalliskirjaston uusi rakennus pystytettiin Seinen varrelle.

Virkistyskäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanavan molemmille rannoille Parc de la Villettessä on rakennettu kävelytiet.
Entinen sulkuvartijan talo.

Hyötykäytön lisäksi kanava on alusta lähtien ollut myös lähiseudun asukkaiden virkistyskäytössä, ja siellä on myös kalastettu. Kun Bondyn ja Aulnay-sous-Bois'n välinen rautatie, Ligne des Coquetiers 1900-luvun alussa rakennettiin, pariisilaiset saivat helpon pääsyn kanavan varsille.

Nykyisin kanavan vartta pitkin kulkee suosittu pyörätie Bassin de la Villetten rannalta Claye-Souillyyn. Sieltä tie jatkuu Claye-Souillyyn ja Meaux'hon saakka kävelytienä, jolla pyöräily on tosin kielletty, mutta kieltoa rikotaan paljon. Kaikkiaan kanavan vartta kulkeva reitti Villettestä Meaux'hon on noin 50 kilometrin pituinen.[7]

Kanavassa on runsaasti kaloja. Siellä kuitenkin saavat kalastaa vain kalastusta ja vesiympäristön suojelua varten perustetun yhdistyksen jäsenet.[8]

Kanavan varsilla on järjestetty useita urheilutapahtumia ja huvitilaisuuksia kuten Ourcq'Athlon[9], l'Intégrathlon[10] ja L'été du canal[11].

Sevranin sulun luona toimii kajakkimelontakerho[12] entisessä sulkuvartijan talossa.

Kanavan varsilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanava lähellä Isles-lès-Villenoytä

Pantinista eteenpäin kanavaa reunustaa pohjoispuolella pyörätie ja eteläpuolella monenlaisia toimintoja.

Kauempana Pariisista Bobignyssä kanavan eteläpuolella on teollisuutta ja tukkuliikkeitä. Metroaseman ja moottoritien A86 välisellä osuudella kanavan läheyydessä on muun muassa metalliteollisuutta, autoliikkeitä, erikoiskauppoja ja työpajoja, mutta paikoitellen myös asuntoalueita.

Suunnitelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bobignyyn Mola-Le-Bronzen alueelle on suunniteltu uutta satamaa valtatien 3 ja Grande Ceinture -rautatien väliin. Vuonna 2005 asiasta päätettiin laatia selvitys. Hankkeessa ovat mukana myös Pantinin, Romainvillen ja Noisy-le-Secin kunnat.

Kulttuurisia viittauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mathieu Bénézet on kirjoittanut romaanin Pantin, canal de l'Ourcq.

Miriam Cendras on kirjoittanut kirjailija Blaise Cendrarsin elämäkerran. Siinä hänen kerrotaan kuljeksineen pitkin Canal de l'Ourcqin vartta nuoren naisen kanssa.

Paul Féval vanhemman romaanissa Les Habits noirs, luvuissa "L'Aigle de Meaux n° 2" ja "Un brochet de quatorze livres" tapahtumapaikkoina ovat kanava ja sen varret. Niissä kerrotaan nopeasta hevosten vetämästä kanavalaivasta nimeltä "L'Aigle de Meaux n° 2".

Ranskan postilaitos laskki 1. heinäkuuta 1992 liikkeseen kanavalle omistetun 4 frangin postimerkin.[13]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Canal de l'Ourcq

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Fiche canal de l'ourcq (F---2602) SANDRE. Viitattu 2.6.2016.
  2. Pierre Rosanvallon: La nouvelle question sociale, Repenser l'État-providence, s. 135. Le Seuil, 1995.
  3. L'histoire du canal Saint-Martin Pariisin kaupunki. Viitattu 2.6.2016.
  4. Alexandre Colline: ”4. luku: Anciennes observations”, Recherches expérimentales sur les glissements spontanés des terrains argileux. impr. Carilian-Gœury, 1846.
  5. ”Pantin de l'ouvrage collectif”, Le patrimoine des communes de la Seine-Saint-Denis. Pariisi: Flohic éditions, 1994. ISBN 2-908958-77-5.
  6. Des usines de transformation ultramodernes Eau de Paris. Viitattu 2.6.2016.
  7. Voies cyclables Ourcq voiescyclables.free.fr. Viitattu 2.6.2016.
  8. Fiche de l'association agréée Le Gardon Sevranais net1901.org. 18.6.1997. Viitattu 2.6.2016.
  9. Ourcq'Athlon 2008 Raidsnature.com. Viitattu 2.6.2016.
  10. Handicapés et valides sur le même terrain. Le Parisien, 11.4.2015. Artikkelin verkkoversio.
  11. L'été du canal, l'ourcq en fêtes tourisme93.com. Viitattu 2.6.2016.
  12. Ourcq Can'ohé Club Sevranais (OCCS) – Présentation occs.clubeo.com. Viitattu 2.6.2016.
  13. Timbre de 1992 : Canal de l'Ourcq Philatélie francaise. Viitattu 2.6.2016.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • H. Alphand, M. Buffet, Alfred Durand-Clae: Recueil de Pièces relatives aux canaux de la ville de Paris, vol. I: Canaux de l'Ourcq et Saint-Denis. Éditions Chaix, 1880.
  • Frédéric Graber: Le canal de l'Ourcq : entre faveur politique et questions théoriques. Les Génies de la science, Toukokuu 2006, nro 27, s. 26–29. ISSN 1298-6879.
  • Frédéric Graber: Paris a besoin d'eau. Projet, dispute et délibération technique dans la France napoléonienne. Pariisi: CNRS Editions, 2009. ISBN 978-2-271-06739-5.
  • Jacques de La Garde: Les Canaux de l'Ourcq. Pariisi: Éditions Sauvegarde des Monuments, 1991. ISBN 2-9505803-0-0.
  • Philippe Vassal: Les eaux de Paris en Révolution - 1775-1825. Pariisi: Éditions Graphein, 1997. ISBN 2-910764-11-7.
  • Jacques Barrozzi: Les Canaux de Paris. Pariisin kaupunki, 2007.
  • Le Canal de l'Ourcq, hier, aujourd'hui, demain (actes du colloque des 14 et 15 décembre 2002). Au fil de l'Ourcq (AFLO), 2002. ISBN 2-9521497-1-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]