Brittienglanti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Britteinsaarten murrealueet.

Brittienglanti on Britanniassa eli Englannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlanissa puhuttua englannin kieltä kaikkine paikallismurteineen, aksentteineen ja muine kielimuotoineen.[1]

Yleiskieli ja Received Pronunciation[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittienglannin yleiskieltä kutsutaan oxfordinenglanniksi.[2] Sen standardi ääntämistapa (engl. Received Pronunciation, RP) perustuu eteläisen Englannin oppineeseen puhetapaan.[3] RP on perinteisesti yläluokan suosima ei-alueellinen aksentti, jota myös käytetään englannin opetuksessa ulkomaalaisille ja kansallisen yleisradioyhtiön BBC:n lähetyksissä. Briteistä RP:tä on aina puhunut alle kolme prosenttia väestöstä. Sitä kutsutaan usein brittienglannin korrekteimmaksi ja parhaaksi ääntämistavaksi, mutta joillekin se tuo mieleen snobismin, hienostelun ja puhujansa etuoikeutetun aseman. RP eroaa englannin muista aksenteista ennen kaikkea vokaalien ääntämisessä.[4]

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannissa puhuttu englanti, ”englanninenglanti”, voidaan jakaa kaakkoisiin, lounaisiin, midlandsilaisiin, itäanglialaisiin ja pohjoisiin murteisiin. Kaakkoismurteita puhutaan pääkaupunki Lontoossa ja sen ympäristössä. Niistä tunnetuimpia on Itä-Lontoon työväestön cockney. Lontoossa kuulee paljon myös Karibialta tulleiden mustien siirtolaisten englantia. Midlandsin murteita puhutaan esimerkiksi Birminghamissa. Pohjoisista murteista merkittävimpiä ovat Yorkshiren, Lancashiren ja Cumbrian murteet sekä geordie. Lancashiren murretta puhutaan esimerkiksi Manchesterissä ja Liverpoolissa (scouse).[5]

Walesinenglannissa on vaikutteita kymrin kielestä etenkin Walesin pohjoisosissa. Walesinenglanti kuulostaa hiukan ”laulavalta”.[6]

Skotlanninenglanti muistuttaa skotin kieltä, jota pidetään kuitenkin yleensä omana kielenään. Skotlanninenglannin ääntämykselle on tyypillistä esimerkiksi /r/:n ääntäminen yksitäryisesti [ɾ].[7]

Erot amerikanenglantiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittienglannin ja amerikanenglannin sanastossa on monia eroja. Selvimmät erot ääntämisessä ovat brittienglannin pitkä a (amerikanenglannissa ä), lyhyt o (amerikanenglannissa avoin a) ja t (amerikanenglannissa usein d). Myös yksittäisten sanojen ääntämisessä on eroja.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tom McArthur: The Oxford Guide to World English. Oxford University Press, 2002. ISBN 9780198662488.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McArthur 2002, s. 34.
  2. Englanti–suomi suursanakirja. Kahdeksas painos. Hakusana ”Received Standard [English]”. Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-128-3.
  3. The Concise Oxford Dictionary. Kymmenes painos. Hakusana ”received pronunciation”. Oxford University Press, 2000. ISBN 0-19-860259-6.
  4. McArthur 2002, s. 34, 39–44.
  5. McArthur 2002, s. 45–67.
  6. McArthur 2002, s. 109–111.
  7. McArthur 2002, s. 96–99.
  8. You Talk Like Where You Come From Etälukio. Opetushallitus. Viitattu 6.3.2012.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.