Bornhövedin taistelu (1227)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Bornhövedin taistelu (1227)
Osa Saksan ja Tanskan sota
Bornhövedin taistelun kuvitusta saksilaisessa kronikassa Sächsische Weltchronik.
Bornhövedin taistelun kuvitusta saksilaisessa kronikassa Sächsische Weltchronik.
Päivämäärä:

22. heinäkuuta 1227

Paikka:

Bornhöved, Holstein

Lopputulos:

Tanskalaisten tappio

Aluemuutokset:

Holstein sai takaisin itsenäisyytensä, Tanska joutui vetäytymään pohjois-Saksasta

Osapuolet

Holsteinin kreivikunta
  Hansaliitto

Flag of Denmark.svg Tanska
  Lapsi-Otto Welfien ruhtinaskunta

Komentajat

Adolf IV, Holsteinin ja Schauenburgin kreivi

Valdemar II Sejr, Tanskan kuningas

Bornhövedin (toinen) taistelu käytiin 22. heinäkuuta 1227, lähellä Bornhövediä Holsteinissa. Taistelussa Holsteinin ja Schauenburgin kreivi Adolf IV, joka johti Lyypekin ja Hampurin joukoista, noin tuhannesta Dithmarschenin sotilaasta, ja Holsteinin sotavoimista koottua armeijaa, voitti Tanskan kuningas Valdemar II ja Welfien ruhtinas Lapsi-Oton.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valdemar ja hänen edeltäjänsä ja vanhempi veljensä Knuut VI, olivat aiemmin valloittaneet Holsteinin, Mecklenburgin, Hampurin, Lyypekin, Ratzeburgin, ja Pommerin rannikon, mukaan lukien Rügenin saaren.

Taistelun kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kronikan mukaan taistelu oli hyvin kiivas ja epätavallisen pitkä sekä verinen. Tanskan kuningas menetti toisen silmänsä ja useita ratsuja, mutta tanskalaisten armeija taisteli niin rohkeasti että voitto olisi ollut heidän, ilman Dithmarschenin miesten petosta. Taistelun käännekohdassa nämä liittyivät viholliseen, ja tanskalaiset joutuivat vetäytymään. Seuranneessa kaaoksessa Otto I ja Riben piispa jäivät vangeiksi. Otto lähetettiin Rostockiin missä hänet vangittiin linnoitukseen. Kuningas Valdemar pääsi pakoon taistelukentältä ja kokosi uuden armeijan, jonka avulla piti vihollisen aisoissa.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun tuloksena Tanskan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan raja siirtyi Elbeltä takaisin Eiderille, Slesvigin etelärajalle, missä raja pysyi vuoteen 1806 asti. Adolf IV sai takaisin Holsteinin kreivikunnan, ja siirtyi takaisin Saksin herttuan Albert I:n alaisuuteen. Dithmarschen vapautui tanskalaisten herruudesta ja palasi Bremenin ruhtinas-arkkipiispan alaisuuteen. Taistelun jälkeen ainoa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan osa, joka jäi Valdemar II:n haltuun, oli Rügenin ruhtinaskunta.