Body and Soul

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
”Body and Soul”
Coleman Hawkinsin singlen kansilehti vuodelta 1939.
Coleman Hawkinsin singlen kansilehti vuodelta 1939.
Säveltäjä Johnny Green
Sanoittaja Edward Heyman, Robert Sour ja Frank Eyton
Julkaistu 1930
Kieli Englanti

Body and Soul” on Johnny Greenin säveltämä ja Edward Heymanin, Robert Sourin ja Frank Eytonin sanoittama musiikkikappale vuoden 1930 Broadway-musikaalista Three’s a Crowd. Kappaleesta tuli heti ilmestyessään hitti huolimatta uskaliaana pidetystä sanoituksesta, ja sen nauhoittivat useat artistit jo sen ilmestymisvuonna. Jazzsaksofonisti Coleman Hawkins nauhoitti vuonna 1939 improvisoidun instrumentaaliversion, jonka ansiosta kappaleesta on tullut yksi tyylilajin suosituimmista standardeista.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappale sisältyi suosittuun Broadway-musikaaliin Three’s a Crowd, jossa sen esitti Libby Holman.[1] Kappale oli hylätty aiemmasta Broadway-musikaalista, ja Three’s a Crowdin Philadelphiassa pidetyissä ennakkonäytöksissä Holmanilla oli vaikeuksia löytää kappaleelle sopivaa esitystapaa. Greenin useista uudelleensovituksista huolimatta näyttelijättären soolokappaleesta ei saatu tämän mieleistä; hermostunut Holman uhkasi jopa näytelmän kirjoittaja Howard Dietzille lähtevänsä näytelmästä. Loppuvuodesta 1930 Dietz tapasi New Yorkin rautatieasemalla säveltäjä Ralph Raingerin ja pakotti tämän mukaansa Philadelphiaan auttamaan kappaleen sovittamisessa. Rainger valmensi Holmania kokeillen useita erilaisia laulutyylejä, ja viimeisessä ennakkonäytöksessä toimiva esitystapa lopulta löytyi. Broadwayn ensiesityksessä lokakuussa 1930 kappale oli menestys ja sai suuret suosionosoitukset.[2]

Levytyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libby Holman lauloi ”Body and Soulin” Three’s a Crowd -musikaalissa.

Ensimmäisen julkaistun levytyksen teki Britanniassa Jack Hylton orkesterinsa kanssa.[3] Libby Holmanin äänite nousi Yhdysvaltojen singlelistalla kolmanneksi vuonna 1930. Myöhemmin samana vuonna Paul Whitemanin orkesteri nosti laulaja Jack Fultonin kanssa kappaleen listaykköseksi pysyen listalla 15 viikkoa, joista kuusi ensimmäisellä sijalla.[1] Myös Ruth Etting, Annette Hanshaw, Helen Morgan, Ozzie Nelson, Leo Reisman ja Louis Armstrong nauhoittivat kappaleen sen ilmestymisvuonna. Armstrongin versio oli kappaleen ensimmäinen jazznauhoitus.[3]

Kappale tunnetaan erityisesti jazzsaksofonisti Coleman Hawkinsin vuonna 1939 levyttämästä improvisoidusta versiosta, joka teki Hawkinsista tähden ja kappaleesta yhden kaikkien aikojen soitetuimmista jazzstandardeista.[3] Hawkins viittasi vain ohimennen kappaleen melodiaan ensimmäisten tahtien aikana, ja koko kolmeminuuttisen oton ajan saksofonisti improvisoi kokeillen kappaleen melodisia ja harmonisia mahdollisuuksia. Hawkinsin sointukorvauksia pidettiin aikanaan todella edistyneinä, ja kappaletta pidettiin vuosia Hawkinsin yksinoikeutena niin, että kaikkia myöhemmin nauhoitettuja versioita vertailtiin hänen nauhoitukseensa. Saksofonisti itse kyllästyi ennen pitkää siihen, että häntä pyydettiin soittamaan kappaletta lähes jokaisessa konsertissa, ja pitääkseen mielenkiintoaan yllä soitti kappaletta milloin mistäkin sävellajista. Hawkins ei koskaan yrittänyt toistaa kuuluisaa sooloaan.[4] Nauhoitus valittiin Grammy Hall of Famen historiallisten äänilevyjen kokoelmaan vuonna 1974.[5]

Kappale oli B-puolenaan nauhoitetun ”After You’ve Gonen” ohella Benny Goodmanin, Teddy Wilsonin ja Gene Krupan muodostaman Benny Goodman Trion ensimmäinen nauhoitus vuonna 1935. Goodmanin nauhoitus nousi sijalle viisi ja oli ensimmäinen listoille noussut instrumentaaliversio. Myöhemmin listoille nousivat kappaleella vielä Henry Allen (1935), Art Tatum (1937), Coleman Hawkins (1940), Ziggy Elman (1947) ja Billy Eckstine (1949).[3] Saksofonisti Dexter Gordon nauhoitti kappaleen lukuisia kertoja uransa aikana.[3] John Coltrane muutti kappaleen sointukulkua radikaalisti vuoden 1960 albumilleen Coltrane’s Sound. Monet myöhemmät esittäjät ovat matkineet Coltranen sointumuunnoksia, erityisesti tämän oman ”Giant Steps” -sävellyksen harmoniaa muistuttavaa B-osaa.[3]

Suosio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kappale oli heti ilmestyessään suosittu ja esiintyi listoilla lukuisia kertoja eri artistien esittäminä.[3] Musiikkikirjoittaja Peter Stanfieldin mukaan ainoastaan Hoagy CarmichaelinStardust” oli yhtä elävänä 1930-luvun amerikkalaisyleisön mielissä.[6] Colemanin nauhoitusta pidetään yhtenä tunnetuimmista yksittäisistä jazznauhoituksista[7] ja kappaleella on vankka asema yhtenä genren suosituimmista kappaleista. JazzStandards.com -sivuston tekemän listauksen mukaan ”Body and Soul” on kaikkien aikojen soitetuin jazzstandardi.[8]

Sävellys ja sanat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Body and Soul” on rakenteeltaan AABA-muotoinen ja alun perin D♭-duurissa.[3] Kappaleessa on monimutkainen harmoninen rakenne, ja B-osa poikkeaa erikoisella tavalla kappaleen sävellajista: osan neljä ensimmäistä tahtia soitetaan puolisävelaskelta ylempää kuin kappaleen perussävel, seuraavat neljä tahtia taas puolisävelaskelta sitä alempaa.[9] Monimutkaista sointurakennetta pidetään syynä sävellyksen suureen suosioon jazzimprovisaation välineenä.[3] Kappale esitetään tavallisesti balladina.[3]

Laulun sanat painottavat fyysisen rakkauden tärkeyttä henkisen rakkauden ohella, mitä pidettiin tabuna ajan populaarimusiikissa.[6] Kappaleen soittaminen radiossa kiellettiinkin liian rohkeiden sanoitusten takia lähes vuodeksi.[3]

Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1947 elokuva Verta ja kultaa (engl. Body and Soul) otti nimensä kappaleesta. ”Body and Soul” on esitetty myös lukuisissa muissa elokuvissa:[3]

  • Swingin suurhurmurit (1943)
  • Amor, Amor (1944)
  • Mies jota rakastan (1946)
  • Yökerhokuningatar (1957)
  • Ammutaanhan hevosiakin (1969)
  • Stardust Memories (1980)
  • American Pop (1981)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b David A. Jasen: A Century of American Popular Music: 2000 Best-Loved and Remembered Songs (1899-1999), s. 26. Taylor & Francis, 2002. ISBN 978-0-415-93700-9. (englanniksi)
  2. Roy Hemming: The Melody Lingers on: The great songwriters and their movie musicals, s. 188–189. Newmarket Press, 1999. ISBN 978-1-55704-380-1. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l Jeremy Wilson: Body and Soul JazzStandards.com. Viitattu 22.5.2011. (englanniksi)
  4. Bill Kirchner: The Oxford Companion to Jazz. Oxford University Press US, 2005. ISBN 978-0-19-518359-7. (englanniksi)
  5. Grammy Hall of Fame Award Grammy.com. Viitattu 21.2.2010. (englanniksi)
  6. a b Peter Stanfield: Body and Soul: Jazz and Blues in American Film, 1927–63, s. 154. University of Illinois Press, 2005. ISBN 978-0-252-02994-3. (englanniksi)
  7. Willemien Otten, Hent de Vries ja Arjo Vanderjagt: How the West Was Won: Essays on literary imagination, the canon and the Christian Middle Ages, s. 119. BRILL, 2010. ISBN 978-90-04-18496-1. (englanniksi)
  8. Jazz Standards Songs and Instrumentals JazzStandards.com. Viitattu 22.5.2011. (englanniksi)
  9. William Zinsser: Easy to Remember: The Great American Songwriters and Their Songs, s. 43. David R. Godine Publisher, 2006. ISBN 978-1-56792-325-4. (englanniksi)