Bischler–Napieralski-reaktio
Bischler–Napieralski-reaktio on kemiallinen reaktio, jossa fenetyyliamiinin amidijohdannainen reagoi dehydratoivan reagenssin kanssa muodostaen dihydroisokinoliinijohdannaisen. Reaktion raportoivat ensimmäisen kerran August Bischler ja Bernard Napieralski vuonna 1983 ja se on nimetty heidän mukaansa. Bischler–Napieralski-reaktion tuote voidaan hapettaa isokinoliiniksi, ja reaktio onkin yksi käytetyimpiä tapoja valmistaa isokinoliinijohdannaisia.[1][2][3]
Reagenssit ja mekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bischler–Napieralski-reaktio tapahtuu useille fenetyyliamiinin johdannaisille, ja reaktio tapahtuu erityisen herkästi mikäli aromaattiseen renkaaseen on sitoutunut elektroneja luovuttavia ryhmiä. Tällaisia ovat esimerkiksi hydroksyyli-, alkoksyyli- ja aminoryhmät. Dehydratoivana reagenssina käytetään yleisesti fosforyylikloridia. Muita mahdollisia reagensseja ovat polyfosforihappo, rikkihappo, fosforipentoksidi ja Lewis-hapot kuten sinkkikloridi tai tina(IV)kloridia.[2][3][4][5][6]
Bischler–Napieralski-reaktiolle on kaksi usein esitettyä reaktiomekanismia. Reaktion ensimmäisessä vaiheessa lähtöaine reagoi karbonyyliryhmän hapen kautta fosforyylikloridin kanssa muodostaen kondensaatiotuotteena iminiumesterin. Tämä välivaihe on elektrofiilinen ja seuraava vaihe on molekyylinsisäinen elektrofiilinen aromaattinen substituutioreaktio. Näin muodostuu karbokationi, joka aromatisoituu eliminaatiovaiheiden jälkeen dihydroisokinoliiniksi.[6] Mikäli lähtöaineessa on hydroksyyliryhmä α-asemassa aminoryhmään nähden, muodostuu tuotteena isokinoliinijohdannainen.[2]
Toisessa ehdotetussa mekanismissa ensimmäinen vaihe on sama ja muodostuu iminiumesteri. Tästä iminiumesteristä eliminoituu fosforidioksikloridia ja muodostuu elektrofiilinen nitriliumioni. Seuraava vaihe on elektrofiilinen aromaattinen substituutio, ja muodostuvasta karbokationista eliminoituu protoni ja muodostuu dihydroisokinoliinirakenne.[2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. ONR-10. 12th Edition. Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3. (englanniksi)
- ↑ a b c d Michael B. Smith & Jerry March: March's Advanced Organic Chemistry, s. 617–618. John Wiley & Sons, 2013. ISBN 9780470462591. (englanniksi)
- ↑ a b c Jie Jack Li: Name Reactions in Heterocyclic Chemistry, s. 376–379. John Wiley & Sons, 2004. ISBN 978-0-471-70414-0. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.10.2018). (englanniksi)
- ↑ Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 134. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ K. Thomas Finley: Quinolines and Isoquinolines, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2015. Viitattu 31.10.2018.
- ↑ a b László Kürti, Barbara Czakó: Strategic applications of named reactions in organic synthesis, s. 62. Elsevier, 2005. ISBN 978-0-12-429785-2. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.10.2018). (englanniksi)