Benešin dekreetit

Benešin dekreetteinä tunnetaan Tšekkoslovakian presidentin Edvard Benešin nimeen yhdistetyt, vuonna 1945 annetut asetukset, joiden perusteella lähes koko tuolloisen Tšekkoslovakian saksalaisväestö ja osa unkarilaisväestöstä toisen maailmansodan päätyttyä sotasyyllisyyteen vedoten karkotettiin maasta ja näiltä ryhmiltä riistettiin omaisuus. Dekreetit ovat näihin aikoihin saakka hiertäneet Tšekin, Slovakian ja niiden naapurimaiden välejä.

Tausta

Tšekkoslovakian reuna-alueiden, ns. sudeettialueiden saksalainen väestö oli ennen sotaa ollut paljolti natsi-Saksan vaikutusyritysten kohteena, mikä antoi Tšekkoslovakialle aiheen pitää sudeettisaksalaisia Saksan viidentenä kolonnana. Sudeettisaksalaisten puolue, joka oli sotaa edeltäneen Tšekkoslovakian puolueista suurin, oli saanut Saksasta säännöllisesti taloudellista tukea, ja vuonna 1938 siitä oli tehty käytännössä Saksan natsipuolueen haaraosasto. Syyskuussa 1938 solmitulla Münchenin sopimuksella suurvallat pakottivat Tšekkoslovakian luovuttamaan sudeettialueet Saksalle, ja niiden tšekkiläisväestö karkotettiin Tšekkoslovakiaan.

Unkarissa koko maailmansotien välisen ajan amiraali Horthyn hallinto oli harjoittanut aktiivista revansistista politiikkaa, asettaen tavoitteeksi Unkarin Trianonin rauhassa 1920 menettämien alueiden, näiden joukossa koko Slovakian, takaisin saamisen. Münchenin sopimuksen jälkeen ns. Wienin ensimmäisellä välitystuomiolla Saksa ja Italia antoivat Slovakian ja nykyisen Transkarpatian eteläosasta lähinnä unkarilaisten asuttaman kaistaleen takaisin Unkarille.

Maaliskuussa 1939 Böömi ja Määri miehitettiin Saksan protektoraatiksi, ja Slovakiasta tuli käytännössä Saksan vasallivaltio. Britanniassa perustettiin Tšekkoslovakian pakolaishallitus, joka väliaikaista lainsäädäntävaltaa käyttävänä elimenä antoi vuodesta 1940 lähtien joukon asetuksia. Näistä useimmin ”Benešin dekreetteinä” mainitut, saksalais- ja unkarilaisväestön asemaan liittyvät asetukset muodostivat vain pienen osan, eikä niitä säätänyt presidentti Edvard Beneš yksin, vaan ne valmisteli ja hyväksyi koko hallitus.

Sodanjälkeiset tapahtumat

Keväällä 1945 Puna-armeija vapautti suurimman osan Tšekkoslovakian alueista, ja uusi hallinto aloitti toimintansa neuvostoliittolaisten suojissa. Stalin tuki Puna-armeijan miehittämissä maissa ”kansallista”, vähemmistöjä vastaan suuntautuvaa politiikkaa, ja presidentti Beneš, ilmeisesti ymmärtämättä täysin Neuvostoliiton herruuspyrkimyksiä, ryhtyi ajamaan politiikkaa, jossa Tšekkoslovakiasta tulisi vain kahden kansakunnan, tšekkien ja slovakkien valtio.

Potsdamin huippukokouksessa kesällä 1945 voittajavallat Neuvostoliitto, Yhdysvallat ja Britannia hyväksyivät saksalaisten karkottamisen Tšekkoslovakiasta mutta kielsivät Slovakian unkarilaisvähemmistön karkotukset, vaikka Tšekkoslovakian viranomaiset pitivät unkarilaisia yhtä suurina syyllisinä kuin saksalaisiakin.

Benešin dekreeteillä ei suoranaisesti määrätty saksalais- ja unkarilaisvähemmistöjä karkotettaviksi. Sitä vastoin elokuussa 1945 annetulla asetuksella näiltä vähemmistöiltä riistettiin Tšekkoslovakian kansalaisuus – paitsi niiltä, jotka saattoivat todistaa pysyneensä uskollisina Tšekkoslovakialle ja osallistuneensa miehittäjien vastaiseen vapaustaisteluun tai joutuneensa miehittäjien sortotoimien kohteeksi. Käytännössä mahdollisuutta Tšekkoslovakian kansalaisuuden säilyttämiseen ei useinkaan myönnetty. Jo aiemmin, touko- ja kesäkuussa 1945 annetuilla asetuksilla saksalaisten, unkarilaisten ja muiden ”maanpetturien” maaomistukset oli ensin siirretty ”kansalliseen valvontaan” ja sitten takavarikoitu.

Saksalaisten vetäydyttyä ja Tšekkoslovakian armeijan ottaessa maata jälleen hallintaansa saksalaisiin ja unkarilaisiin kohdistui kevään ja kesän aikana väkivaltaisuuksia, jopa joukkomurhia. Huhti-toukokuun aikana 1945 yli kolmesta miljoonasta sudeettisaksalaisesta noin 200 000 ”katosi”. Nykyisen Bratislavan kaupungin alueella Petržalkassa (unk. Ligetfalu) keväästä 1945 lähtien toiminutta siirtoleiriä on nimitetty suoranaiseksi kuolemanleiriksi, jolla surmattiin vähintäänkin satoja saksalaisia ja unkarilaisia, joukossa kymmeniä lapsia. Presidentti Beneš myönsi myöhemmin yleisen armahduksen kaikille saksalaisia kohtaan harjoitettuun väkivaltaan syyllistyneille.

Vuoteen 1948 mennessä Tšekkoslovakiasta siirrettiin arviolta 2 890 000 sudeettisaksalaista, enimmät joko Saksaan länsivaltojen tai Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeille tai Itävaltaan, pienempiä määriä muualle Eurooppaan. Saksalaisten omaisuuden takavarikointi merkitsi myös siirtymää pitkälle kohti sosialistista omaisuuden kansallistamista.

Jälkivaikutukset

Benešin dekreettejä ei ole Tšekkoslovakian seuraajavaltioissa Tšekissä ja Slovakiassa virallisesti kumottu, vaikka asiasta on kiistelty esimerkiksi näiden maiden EU-jäsenyysneuvottelujen yhteydessä.

Vuonna 2007 Slovakian parlamentti julisti dekreetit edelleen päteviksi, mikä herätti harmia Slovakian unkarilaisvähemmistössä. Sittemmin Slovakian unkarilaisten keskusjärjestö on julkisesti protestoinut useiden viimeaikaisten tapausten johdosta, joissa omistussuhteiltaan tai rekisteröinniltään epäselviä tai kiistanalaisia maa-alueita etenkin Bratislavan ympäristössä on takavarikoitu valtiolle vedoten Benešin dekreetteihin, koska aiemmat maanomistajat ovat olleet unkarilaisia. Joulukuussa 2025 Slovakiassa Robert Ficon hallitus hyväksyi lain, jolla Beneš-dekreettien kyseenalaistamisesta voidaan rangaista jopa kuuden kuukauden vankeudella.