Australiantorakka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Australiantorakka
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Alaluokka: Siipikantaiset Pterygota
Osaluokka: Uussiipiset Neoptera
Ylälahko: Polyneoptera
Lahko: Torakat Blattodea
Yläheimo: Blaberoidea
Heimo: Blattidae
Alaheimo: Blattinae
Suku: Periplaneta
Laji: australasiae
Kaksiosainen nimi

Periplaneta australasiae
(Fabricius, 1775)

Synonyymit
  • Blatta australasiae
Katso myös

  Australiantorakka Wikispeciesissä
  Australiantorakka Commonsissa

Australiantorakka (Periplaneta australasiae) on kookas, 30-35 millimetriä pitkä, tummanruskea torakkalaji. Se on levinneisyydeltään kosmopoliitti[1]. Suomessa yksittäisiä yksilöitä tavataan satunnaisesti ulkomailta saapuneiden kuljetusten mukana kantautuneena. Australiantorakka kuuluu Suomen kansallisen vieraslajistrategian lajeihin[2].

Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2019 australiantorakka katsottiin arviointiin soveltumattomaksi (NA), sillä lajia tavataan vain satunnaisesti ja se esiintyy ainoastaan sisätiloissa.[3]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australiantorakka on kookas laji, ruumiin pituus on 24–35 mm. Aikuisena molemmilla sukupuolilla on siivet, jotka ulottuvat takaruumiin kärkeä pitemmälle. Siiven etureunan ensimmäinen kolmannes on vaalean kellertävä. Mustanruskean keskiruumiin selkäpuolella on silmukkamainen, vaalea kuvio.[1]

Toukat eli nymfit muistuttavat aikuista, mutta ovat siivettömiä ja väriltään mustanruskeita. Nuorilla toukilla on keskiruumiissa vaalea poikkivyö ja takaruumiin etuosassa vaaleat laikut. Vanhemmilla toukilla sekä keski- että takaruumiin jaokkeiden reunoissa on vaaleat täplät. Toukan tuntosarven kärkiosa on vaalea.[1]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Australiantorakalta ei tunneta lainkaan luonnonvaraisia populaatioita, vaan se on kaikkialla ihmisen seuralaislaji. Lajin nimi viittaa sen kuvaamishetkellä, 1770-luvulla, tunnettuun esiintymisalueeseen, mutta se lienee alkujaan peräisin trooppisesta Afrikasta[1].

Australiantorakka muistuttaa elintavoiltaan lähisukulaistaan amerikantorakkaa, mutta vaatii sitä selvästi korkeampaa lämpötilaa ja ilmankosteutta. Australiantorakka onkin kosmopoliittisesta levinneisyydestään huolimatta tyypillisesti trooppisten ja subtrooppisten alueiden laji. Näillä alueilla sitä tavataan myös ulkona, missä se viihtyy kostean karikkeen joukossa. Jo lauhkean ilmaston maissa sen elinympäristöt rajoittuvat pelkästään lämpimiin sisätiloihin.[1]

Naaras munii noin 24 munaa mustanruskeaan munakoteloon eli oothecaan, jota se kuljettaa takaruumiinsa kärjessä noin vuorokauden ajan ennen kuin jättää sen sopivaksi katomaansa paikkaan. Usein naaras kiinnittää munakotelon jollekin pinnalle suustaan erittyvällä tahmealla eritteellä. Naaras saattaa myös jyrsiä kolon, johon se munakotelon työntää. Toukat kuoriutuvat noin 40 vuorokauden kuluttua. Toukkavaiheita on 9–12 ja toukan kehitys aikuiseksi kestää olosuhteista riippuen 6–12 kuukautta. Ryhmissä elävät toukat kehittyvät huomattavasti nopeammin kuin yksinelävät ja koirastoukat naaraita nopeammin.[1]

Aikuistunut torakka on sukukypsä noin 5 vuorokauden kuluttua. Molemmat sukupuolet parittelevat useita kertoja elämänsä aikana. Aikuinen australiantorakka elää yleensä noin vuoden, mutta sen tiedetään saavuttaneen jopa kahden vuoden iän.[1]


Se on erittäin nopealiikkeinen yöeläjä, minkä vuoksi niitä on vaikea nähdälähde?. Ne havaitaan helpoiten mustasta murumaisesta ulosteesta. Se muistuttaa kahvinpuruja ja sitä kertyy uudelleen samaan paikkaan siivouksen jälkeen. Niiden tuhoamiseen tarvitaan erityisasiantuntijuutta ja se vaatii useita myrkytyskertoja, jotta kaikki kehitysvaiheet pystytään tuhoamaan.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g William H. Robinson: ”Blattellidae”, Urban Insects and Arachnids: A Handbook of Urban Entomology, s. 54–55. Cambridge University Press, 2005. ISBN 9780511542718. (englanniksi)
  2. Australiantorakka – vieraslajit.fi (viitattu 17.12.2023)
  3. Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): ”Suorasiipiset, pihtihäntäiset ja torakat”, Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 362–365. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3. Teoksen verkkoversio (viitattu 19.11.2023).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]