Aurinkokunnan syntyteorioiden historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pierre Laplace
Protoplanetaarinen levy

Aurinkokunnan syntyteorioiden historia ulottuu varhaisiin aikoihin, jolloin uskottiin jumalan tai jumalien luoneet planeetat nykyisille paikoilleen.

Sumuteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden ajan murros loi esille vallankumouksen tieteessä, jonka myötä ilmiöiden synnylle alettiin etsiä syytä. 1700-luvulla esitettiin ensi kertaa ajatus, että Aurinko ja planeetat ovat syntyneet tähtienvälisestä kaasusta tiivistymällä. Tätä oletusta kutsutaan nebulaarihypoteesiksi eli sumuteoriaksi. Sen esitti ensimmäisenä ruotsalainen tutkija ja mystikko Emanuel Swedenborg. Saksalainen filosofi Immanuel Kant kehitti teoriaa edelleen, mutta tieteellisempi siitä tuli vasta ranskalaisen matemaatikon Pierre-Simon de Laplacen muokattua sitä. Laplacen teoriassa nopeasti pyörivästä auringosta olisi irtautunut sumunriekaleita, jotka olisivat tiivistyneet planeetoiksi oman painovoimansa ansiosta kutistumalla. Laplacen muotoilema teoria oli ristiriitainen eikä selittänyt tyydyttävästi Aurinkokunnan syntyä.[1] Teoria oli ristiriidassa muun muassa Auringon ja planeettojen havaitun liikemäärämomentin kanssa.[2]

Protoplaneetat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa T. C. Chamberlin ja F. R. Moulton väittivät, että planeetat olisivat syntyneet ohi kulkeneen tähden kiskaisemasta kaasukielekkeestä, joka pian tiivistyi kiinteiksi planetesimaaleiksi ja myöhemmin planeetoiksi. Teoriaa muuntelivat hieman muun muassa James Jeans ja Harold Jeffreys 1918. Tämäkään teoria ei selittänyt tyydyttävästi muun muassa Auringon pienen ja planeettojen suuren kulmamomentin syntyä. Niinpä monet tutkijat palasivat nebulaarihypoteesin pariin. Gerard Kuiper esitti ajatuksen protoplaneetoista. Harold Urey väitti planeettojen syntyneen alle 2200 C:ssä päätellen kemiallisesta koostumuksesta.[2]

Pyörre- ja kasautumisteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen Weizsäcker loi pyörreteoriansa, jonka mukaan Aurinkoa olisi alussa ympäröinyt kaasu- ja pölykiekko, jossa tapahtui pyörteilyä. Pyörteiden solmukohtaan olisi syntynyt planeettoja. Tämä teoria olisi selittänyt muun muassa sen, miksi planeettojen etäisyydet noudattavat niin sanottua Titiuksen-Boden lakia. Venäjällä tutkija Otto Schmidt muotoili omia syntyteorioitaan Maan ja Aurinkokunnan synnystä luoden kasautumisteorian, jossa planeetat syntyivät kaasusta ja pölystä niin, että pöly tiivistyi planeetoiksi. Teoriaa kehitti edelleen Viktor Safronov. Vuonna 1960 Fred Hoyle väitti magneettisten voimien työntäneen kaasurenkaan Auringosta, ja tästä renkaasta tiivistyneen planeettoja. Jo samana vuonna muut tutkijat esittivät vastaväitteitä teoriaa vastaan. Muissa maissa Schmidtin teoriaa tutkivat muun muassa Chushiro Hayashi, G. W. Wetherill ja muut.

Kiekkoinstabiilisuusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasautumisteorialle kilpailevan kiekkoinstabiilisuusteorian esittivät amerikkalaiset Alan P. Cameron ja A. G. W. Boss. Sen mukaan Aurinkoa alussa ympäröineeseen kaasukiekkoon syntyi häiriöitä, jotka kutistuivat kaasuplaneetoiksi oman painovoimansa ansioista. Sisäplaneettojen kaasuvaippa olisi haihtunut pois. 1980-luvulta alkaen kasautumisteoriaa ovat puoltaneet muun muassa amerikkalainen Jack Lissauer. Teoria on kehittynyt voimakkaasti eksoplaneettalöytöjen takia. On melko järkevää ajatella, että Aurinkokunta ja muut planeettakunnat ovat syntyneet samalla tavoin ainakin suureksi osaksi. Monet löydöt, muun muassa eksoplaneettalöydöt ja Kuiperin vyöhykkeen paljastuminen, tukevat kasautumisteoriaa, johon on lisätty ajatus planeettojen vaeltelusta niiden syntymisen jälkeen eli migraatioteoria.

Kiistely kiekkoepävakaisuusteorian ja kasautumisteorian välillä jatkuu, ja edelleen näyttää siltä, että kiekkoepävakaisuusteoria saattaisi selittää paremmin ainakin hyvin massiivisten eksoplaneettojen synnyn.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]