Arpajaiskeskus
Arpajaiskeskus ry on Suomessa vuonna 1944 perustettu arpajaistoimistojen kattojärjestö, joka valvoi yleishyödyllisten jäsenjärjestöjensä järjestämiä tavara-arpajaisia niiden varainkeruun osana. Arpajaiskeskuksen toiminta jatkui tällaisena vuosikymmeniä, mutta sen asema ja merkitys pienentyivät vuosituhannen vaihteen jälkeen, eikä sillä vuonna 2017 Poliisihallituksen alaisuuteen organisoidussa uudessa arpajaishallinnossa ole ilmeisesti enää mitään roolia. Suomalaisten elintason noustua myös yleisön kiinnostus tavara-arpajaisiin on vähentynyt.
Arpajaiskeskus perustettiin maaliskuussa 1944 annetulla asetuksella niinsanotuksi viranomaisyhdistykseksi, jotta kyettäisiin valvomaan ja varmistamaan arpajaistoiminnan tuoton ohjautumista luvattuun yleishyödylliseen keräyskohteeseen. Sitä ennen arpajaisia olivat järjestäneet yksityiset arpajaistoimistot lieveilmiöineen, mutta nyt Arpajaiskeskus alkoi toimia alan valtionmonopolina.[1] Arpajaiskeskuksen kokouksissa olivat mukana poliisin lupalaitoksen edustajat.[2] Arpajaiskeskuksen kautta tuli järjestää kaikki arpajaiset, joiden arpojen yhteisarvo oli yli kaksi miljoonaa markkaa[1]. Tämä alaraja oli vuoteen 1954 mennessä nostettu kolmeen miljoonaan markkaan[3].
Arpajaiskeskuksen alaisuudessa toimi aluksi kolme arpajaistoimistoina toimivaa yhdistystä:[1]
- Suurarpa r.y, johon kuuluivat muun muassa Suomen Punainen Risti, maatalouskerholiitot, Marttayhdistykset ja Väestöliitto;
- Arpajaisyhdistys, johon kuuluivat Sotainvalidien Veljesliitto, Suomen Ilmailuliitto ja partiojärjestöt;
- Kansan pika-arpajaiset ry., johon kuului työväenliikkeen yhdistyksiä.
Myöhemmin mukaan liittyneitä arpajaistoimistoyhdistyksiä olivat Kultareuna ry, Tavara-arpa ry ja Varainhankintaosakeyhtiö Summa[2]. Jäsenyhdistyksen tehtäviin kuuluivat muun muassa voittoesineiden ja arpalippujen hankkiminen, arpojen myynnin organisointi, arvontatapahtumien järjestäminen, voittojen luovuttaminen ja arpajaisiin liittyvän rahaliikenteen hoito.[4][5][6]
Arpajaiskeskuksen toimintaa ohjasi nyrkkisääntö, että arpajaisten bruttotuotosta kolmannes tulisi käyttää voittoihin, kolmannes kuluihin ja kolmannes nettotulona edunsaajayhteisölle[3].
Arpajaistoimistot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arpajaiskeskuksen jäsenjärjestöjä kutsutaan arpajaistoimistoiksi, sillä ne olivat päävastuussa kulloistenkin arvontojensa organisoinnista. Näistä oli 1980-luvun keskivaiheilla Arpajaisyhdistys suurin, Suurarpa nimestään huolimatta pienin. Ne olivat molemmat lähellä porvaripuolueita ja porvarillisia järjestöjä, kun taas Kultareuna oli sosialidemokraattisten ja Tavara-arpa kansandemokraattisten järjestöjen perustama ja hallitsema. Kukin näistä järjesti 1980-luvulla vuosittain muutamia kymmeniä arpajaisia omille yhteistyöjärjestöilleen. Pääsäännön mukaan arpajaisia sai yksi edunsaajajärjestö järjestää vain joka toinen vuosi, mutta joillakin järjestöillä oli erityislupa järjestää joka vuosi myytyjen arpojen yhteishinnaltaan enintään 200 000 markan, vuoden 1987 alusta enintään 300 000 markan suuruiset arpajaiset.[7]
Arvanmyyjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arpajaistoimistojen värväämät arpojen myyjät käyttivät työssään monenlaisia keinoja, kuten kiertämistä ovelta ovelle tai ympäri maata järjestettävillä markkinoilla. Näkyvimpiä myyntitapoja olivat kaupunkien keskeisille jalankulkuväylille ja toreille pysäköidyt arvanmyyntiautot mainosjulisteineen. Auton konepellille saattoi olla levitettynä pieniä pikavoittotavaroita.[8][9]
Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1966 valtiontalouden tarkastusvirasto kiinnitti huomiota siihen, että Arpajaiskeskuksen hallitukseen kuului jäseniä kahdesta yhdistyksestä, jotka olivat myös arpajaisten järjestäjiä ja siis esteellisiä toimimaan itsensä valvojina.[10]
Vuonna 2000 Kilpailuneuvosto kielsi kartellisäännösten nojalla Arpajaiskeskuksen jäsenyhdistyksiä jatkamasta 17 vuotta aiemmin, jo ennen kilpailun rajoittamista estävien lakien säätämistä sopimiensa yhdenmukaisten toimistokulu- ja palkkioprosenttien perimistä sekä arpojen minimihinnoittelua[11].
Vuonna 2005 Länsi-Suomen läänin poliisijohtaja Mikko Paatero nosti Arpajaiskeskuksen yhdeksi esimerkiksi poliisihallinnon turhista, kustannuksia lisäävistä ja tiedonkulkua haittaavista erillisyksiköistä Poliisin tietohallintokeskuksen, Hätäkeskuslaitoksen ja Asehallintokeskuksen rinnalla.[12]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Valtion arpajaismonopooli päässyt alkuvaikeuksista. Helsingin Sanomat, 18.8.1945, s. 3. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ a b 25 tarinaa. Tavara-arpa ry:n 25 toiminnan vuotta 1985–2010, sivu 25. Tavara-arpa ry 2010.
- ↑ a b 15 suurarpajaiset viime vuoden aikana. Arpajaiskeskus ry. toiminut kymmenen vuotta. Helsingin Sanomat, 20.5.1954, s. 7. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Hallituksen esitys Eduskunnalle arpajaislaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi, HE 197/1999, Finlex.fi. Viitattu 16.5.2016.
- ↑ Arpajaiskeskuksen hintakartelli kiellettiin, Kuluttajavirasto 24.4.2003, Kilpailu- ja kuluttajavirasto. Viitattu 16.5.2016.
- ↑ Arpajaismainos, Yle Elävä arkisto. Viitattu 16.5.2016.
- ↑ ”Ihmiset luulevat, ettei päävoittoa ole olemassa”. Helsingin Sanomat, 10.6.1986, s. 6. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Vauhkinen, Jouni: ”Ellu voitti pyykkipoikia”. Rouva Fortuna näyttäytyi asemahallissa ja Hakaniemessä. Helsingin Sanomat, 10.6.1986, s. 6. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Atomia ja vetyä Lappeenrannan torilla. Helsingin Sanomat, 9.6.1983, s. 16. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Arpajaisten toimeenpano ja valvonta samoissa käsissä. Helsingin Sanomat, 12.03.1966, s. 12. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Määttä, Kalle & Reimavuom Seppo: [https://www.kkv.fi/uploads/sites/2/2021/11/2015-kkv-selvityksia-4-2015-kilpailuvirasto-kilpailupolitiikan-suunnannayttajana.pdf Kilpailuvirasto kilpailupolitiikan suunnannäyttäjänä], s. 66. Kilpailu- ja kuluttajavirasto 2015. ISBN 978-952-6684-16-1.
- ↑ Julkisen hallinnon rakenteita on purettava. (Aliokirjoitus.) Turun Sanomat, 12.03.1966, s. 12. Artikkelin verkkoversio.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lakineito ja neliapila, viranomaisvalvottua arpajaistoimintaa ja Arpajaiskeskusta esittelevä lyhytelokuva vuodelta 1948. Video 5 min, Yle Elävä arkisto.