Armeliaisuusperiaate

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Armeliaisuusperiaate on argumentointiin liittyvä periaate, jonka mukaan väittämä on tulkittava sen vahvimmassa mahdollisessa muodossa. Vastapuolen ei tule katsoa syyllistyneen valehteluun, epäjohdonmukaisuuteen tai argumentointivirheeseen, jos myönteisempikin tulkinta on mahdollinen. Toisin sanoen vastapuolen oletetaan kykenevän ja pyrkivän loogisesti pätevien, asiasisällöltään paikkansapitävien perustelujen esittämiseen, jos ei ole erityistä syytä olettaa toisin. Armeliaisuusperiaatetta voidaan soveltaa sekä yksittäisiin argumentteihin että niiden esittäjiin.[1]

Armeliaisuusperiaatteen taustalla on sekä moraalisia että käytännöllisiä syitä. Sen noudattaminen auttaa ymmärtämään muiden näkemyksiä ja muodostamaan itse parempia vastineita. Pelkkä vastapuolen virheisiin takertuminen johtaa helposti siihen, ettei oma näkökanta saa kunnollisia perusteluja. Lisäksi armeliaisuusperiaatteessa pitäytyminen kannustaa muita osallistumaan keskusteluun, koska se osoittaa hyväntahtoisuutta ja kiinnostusta. Tällaista keskustelijaa todennäköisesti myös kuunnellaan mieluummin.[1]

Kaikissa tapauksissa armeliaisuusperiaate ei päde: jotkin argumentit todella ovat virheellisiä. On myös mahdollista, että armeliaisuusperiaatetta noudattava henkilö ei itse tunne asiaa kunnolla, ja arvioi siksi väärin, mikä tulkinta on kaikkein vahvin. Lisäksi joihinkin kysymyksiin ei ole löydettävissä yksiselitteistä vastausta, vaan erilaiset tulkinnat ja mielipiteet on hyväksyttävä yhtä pätevinä.[1]

Armeliaisuusperiaatteen vastakohta on olkinukke, jossa vastapuolen näkemystä vääristellään niin, että sitä vastaan on helpompi hyökätä.[1] Periaatteen erityistapauksena voidaana pitää Sturgeonin lakia, jonka mukaan ilmiötä ei pidä tuomita sen heikoimpien edustajien perusteella. Esimerkiksi erilaiset taiteen- ja tieteenalat kannattaa määritellä niiden arvostetuimpien ja suosituimpien edustajien kautta. Tällöin myös esitetty kritiikki on rakentavampaa.[2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka armeliaisuusperiaate määriteltiin tarkasti vasta 1900-luvulla, samantapaisia ajatuksia on esitetty jo tuhansia vuosia sitten. 200-luvulla eläneen Rabbi Meirin väitetään huomauttaneen, että ”ihmiset eivät sano asioita turhanpäiten.”[1]

Armeliaisuusperiaatteen esitti ensimmäisenä N. L. Wilson artikkelissaan Substances without Substrata (The Review of Metaphysics, kesäkuu 1959, ss. 521–539). Hän antoi esimerkkinä Charles-nimisen henkilön, joka esittäisi seuraavat väittämät:[1]

  1. Caesar valloitti Gallian.
  2. Caesar ylitti Rubikonin.
  3. Caesar murhattiin maaliskuun iduksena.
  4. Caesar käytti pakonomaisesti ablatiivin absolutiivia.
  5. Caesar avioitui Boadicean kanssa.

Kaikki edellä mainitut väitteet eivät pidä paikkansa. Rooman diktaattori Julius Caesar teki kohdissa 1–4 mainitut teot, mutta Boadicean aviomies oli nimeltään Prasutagus. Lukijalle jää siksi kaksi mahdollista tulkintaa siitä, kenestä Charles oikeastaan puhuu. Jos oletetaan, että hän puhuu Rooman diktaattorista, hän on kuitenkin suurimmalta osalta oikeassa ja erehtyy vain kohdassa 5. Wilsonin esimerkki havainnollistaa armeliaisuusperiaatteen vaistomaista käyttöä luonnollisen kielen tulkinnassa. Esimerkiksi ”perhosia vatsassa” -tyyppiset ilmaukset tulkitaan automaattisesti kielikuviksi sen sijaan että puhujan oletettaisiin tarkoittavan sanomaansa kirjaimellisesti.[1]

Historioitsija David Hackett Fischer huomautti vuonna 1970 teoksessaan Historians’ Fallacies: Toward a Logic of Historical Thought, että kaikki laajat historialliset tai filosofiset argumentit sisältävät väistämättä joitakin virheitä. Kaikki virheet eivät kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta tuhoisia, sillä eri argumentit muodostavat toisiaan tukevan verkoston. Yksittäiset virheet ovat ratkaisevia vain, jos koko argumentti riippuu niistä.[1]

Filosofi Daniel Dennett suositteli vuonna 2013 julkaistussa kirjassaan Intuition Pumps and Other Tools for Thinking, että väittelijät yrittäisivät muotoilla vastustajansa argumentin siten, että vastustaja itsekin huomauttaisi muotoilun olevan omaansa parempi. Tämän jälkeen väittelijän tulee luetteloida kohdat, joissa on samaa mieltä ja kertoa, mikäli hän oppi väittelykumppaniltaan jotakin uutta. Vasta tämän jälkeen tulee esittää varsinainen kritiikki, sikäli kuin sitä on.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i The Principle of Charity: Assume the Best Interpretation of People’s Arguments Effectiviology. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)
  2. Sturgeon’s Law: Ninety Percent of Everything Is Crap Effectiviology. Viitattu 5.4.2020. (englanniksi)