Arleigh Burke -luokka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Arleigh Burke -luokka
Luokkaan kuuluvan USS Forrest Shermanin (DDG-98) profiili
Luokkaan kuuluvan USS Forrest Shermanin (DDG-98) profiili
US Naval Jack 48 stars.svg
Tekniset tiedot
Uppouma Flight I: 8 315 t
Flight II: 8 400 t
Flight IIA: 9 200 t
Flight III: 9 800 t
Pituus Flight I ja II:154 m
Flight IIA: 155 m
Leveys 20 m
Syväys 9,3 m
Koneteho 108 000 shp (81 MW)
Nopeus 30+ solmua
Miehistöä Flight I: 303
Flight IIA: 323
Aseistus
Meritorjunta RGM-84 Harpoon -merimaaliohjus
DDG-51 - DDG-80: 1 x 5"/62 Mk45 Mod1/2 -tykki
DDG-81 - : 1 x 5"/62 Mk45 Mod4 -tykki
DDG-51 - DDG-84: 2 x 20 mm Phalanx CIWS -järjestelmää
DDG-85 - : 1 x 20 mm Phalanx CIWS -järjestelmä
2 x 25 mm Mk242 Bushmaster -tykkiä
2 x Mk32 kolmois torpedoputkea
Flight IIA ja Flight III: 2 x MH-60R Seahawk LAMPS III -helikopteria
Ilmatorjunta Flight I: 90 siilon Mk 41 VLS -järjestelmä
Flight II ja IIA: 96 siilon Mk41 VLS -järjstelmä

Arleigh Burke -luokka on Yhdysvaltain laivaston vuonna 1991 käyttöön ottama ohjushävittäjäluokka ja vuoden 2005 jälkeen laivaston ainut palveluksessa oleva hävittäjäluokka. Se on ensimmäinen hävittäjäluokka, joka on valmistettu AEGIS-taistelujärjestelmän ja siihen kuuluvan SPY-1D-tutkan asettamilla ehdoilla.

Aluksen suunnittelussa on otettu oppia Falklandin sodan tapahtumista ja palattu osin perinteisiin ratkaisuihin. Erityisesti alumiinisista kansirakenteista on luovuttu vuoden 1975 USS Belknapin tulipalon ja Falklandin oppien perusteella, ja alukset ovat kokonaan teräsrakenteisia. Lisäksi tärkeitä alueita on panssaroitu kevlarilla. Kansirakennelmia on jaettu viistoihin osiin tutkaheijastusten vähentämiseksi. Aluksen taistelujärjestelmä perustuu AEGIS-tulenjohtoon ja monitoimiseen SPY-1D-tutkaan. Luokan alukset ovat myös ensimmäisiä Yhdysvaltain sota-aluksia, joissa on ilmastointijärjestelmä suojaamassa miehistöä kemiallisilta ja biologisilta aseilta sekä ydinlaskeumalta.[1]

Luokka tarkoitettiin halvemmaksi vaihtoehdoksi suuremmille Ticonderoga-luokan risteilijöille. Aluksen pituus on 153 metriä ja uppouma 9 000 tonnia. Neljä kaasuturbiinia antaa aluksille yli 30 solmun nopeuden.[1]

Suunnittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden aluksen suunnittelu alkoi 1980selvennä ja huhtikuussa 1985 Bath Iron Works sai sopimuksen USS Arleigh Burken rakentamisesta. Alus laskettiin vesille syyskuussa 1989 ja otettiin palveluskäyttöön 4. heinäkuuta 1991. Sen hinnaksi tuli 1,1 miljardia US$, josta asejärjestelmien osuudeksi tuli 778 miljoonaa. Ensimmäiseen 21:n aluksen sarjaan kuuluivat alukset DDG51–DDG71, joista viimeinen otettiin käyttöön 1996.

USS Winston S. Churchill (DDG 81), Flight IIA

Alusluokan tärkein aseistus ovat Tomahawk-risteilyohjukset, jotka on sijoitettu MK-41 Vertical Launching System -järjestelmän siiloihin kannen alle. Siiloja on ensimmäisessä sarjassa 90 ja niihin voi sijoittaa myös Lockheed Martin RUM-139 VL-ASROC -ohjuksen, joka kantaa mukanaan kevyen Mark 46 -torpedon sukellusveneitä vastaan tai AEGISin ilmatorjuntaohjuksena käyttämän RIM-66 Standard -ohjuksen, jota on ajan myötä päivitetty myös pintamaaleja vastaan ja ballististen ohjusten torjuntaan. Lisäksi aluksissa on 8 kappaletta Harpoon-meritorjuntaohjusta omissa säiliöissään, keulassa yksi 5" (127 mm) tykki, kaksi kolmen torpedon laukaisinta sukellusveneitä vastaan ja myöhemmissä aluksissa kaksi 20 mm Phalanx CIWS -ilmatorjuntatykkiä.[1]

Flight IA[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barry (DDG-52) määritettiin Fligh IA:n alukseksi, kun siihen ja sitä seuranneisiin aluksiin paranneltiin helikopterien laskeutumisaluetta. Tästä eteenpäin helikopterit voitiin varustaa alueella torpedoin tai keilaimin.[2]

Flight II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain laivaston operaatiopäällikkö hyväksyi 31. lokakuuta 1986 suunnitellun Flight II tyypin, jossa olisi paranneltu elektroniikka. Tähän sisältyivät uusi JTIDS-datalinkki (Link 16), aikaisemman passiivisen omasuojajärjestelmän täydennykseksi SLQ-32(V)3 häirintäjärjestelmä, vastaanotin maalien määrittämiseksi horisontin taakse Tomahawkin TADOXS-B version käyttämiseksi, radiosuunnin ohjusten maalien määrittämiseksi (Combat DF) sekä päivitetty Aegis-järjestelmä. Alusten hankkiminen sisällytettäisiin FY90-91 hankintoihin. Osaa järjestelmistä testattiin jo USS Sullivanissa (DDG-72), mutta ensimmäinen varsinainen Flight II:n alus oli Mahan (DDG-72).[3]

Flight IIA[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavat parannukset olivat seurausta kylmän sodan päättymisestä sekä Persianlahdella saaduista kokemuksista. Avomerellä tapahtuvaa sukellusveneidentorjuntaa laivasto-osastojen mukana ei pidetty enää hävittäjien tärkeimpänä tehtävänä, vaan alusten piti kyetä toimimaan avomerellä yksinään. Siten helikopterien merkitys alusten toiminnassa kasvoi. Tämän toteuttamiseksi aluksille rakennettiin kaksi hangaaria SH-60 Seahawk -helikoptereille. Tämän seurauksena vanhemmissa aluksissa keskilaivassa kansirakenteiden sisällä olleet kaksi torpedosettiä siirrettiin taaemmas ja kansirakenteen katolle. Helikoptereiden laskeutumisaluetta kasvatettiin pidentämällä alusta perästä 1,52 metriä. Kaksinkertainen lisäys olisi mahdollistanut alusten hydrodynamiikkaa, mutta samalla heikentänyt vaurionkestoa. Lisäksi aluksille piti luoda kyky miinojen torjuntaan, mikä toteutettiin asentamalla aluksille Kingfisher-miinantunnistusjärjestelmä.[4]

Mk 41 VLS -järjestelmästä poistettiin nosturit, jolloin saatiin aluksille kuusi ohjussiiloa lisää. Lisäksi alusten vaurioista selviämiskykyä pyrittiin parantamaan. Aluksen keskilaivaan asennettiin viisi räjähdykseltä suojaavaa laipiota, joista neljä on konehuoneiden ympärillä. Aluksen LM2500 turbiinimoottoria päivitettiin ja sähköjärjestelmän vikasietoisuutta parannettiin.[5]

Muut parannukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksille lisättiin ESSM SeaSparrow-ilmatorjuntaohjuksen käyttömahdollisuus. Erilliset Harpoon-laukaisimet jätettiin pois. Kaikkiaan aluksia suunniteltiin rakennettavaksi 62 ennen seuraavaa DDG 1000 -ohjelmaa, joka kuitenkin peruutettiin kolmen valmistuneen aluksen jälkeen.

Myöhemmin laivasto aloitti modernisointiohjelman alusten tykkiaseistuksen parantamiseksi Iowa-luokan poistumisen myötä, alkuperäisenä tavoitteena ulottaa tykin kantomatka ERGM-erikoisammuksilla 74 km:iin sisämaahan. Ohjelma kuitenkin peruttiin. DDG-81:sta (2001) lähtien aluksissa on kuitenkin pitempiputkinen 5"/62 -tykki.

Vuoden 2008 loppuun mennessä viisitoista alusta on päivitetty vuonna 2004 esitellyn Raytheon Standard SM-3 -ohjuksen käyttöön, jolla voi torjua myös ballistisia ohjuksia.

Alukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arleigh Burke -luokan hävittäjät[6]
Nimi Telakka Kölinlasku Vesille Valmis Huom
Flight I
USS Arleigh Burke Bath Iron Works 6. joulukuuta 1988 16. syyskuuta 1989 4. heinäkuuta 1991
Flight IA
USS Barry Ingalls Shipbuilding 26. helmikuuta 1990 8. kesäkuuta 1991 12. joulukuuta 1992
USS John Paul Jones Bath Iron Works 8. elokuuta 1990 26. lokakuuta 1991 18. joulukuuta 1993
USS Curtis Wilbur Bath Iron Works 12. maaliskuuta 1991 16. toukokuuta 1992 19. maaliskuuta 1994
USS Stout Ingalls Shipbuilding 8. elokuuta 1991 16. lokakuuta 1992 13. elokuuta 1994
USS John S. McCain Bath Iron Works 3. syyskuuta 1991 26. syyskuuta 1992 2. heinäkuuta 1994
USS Mitscher Ingalls Shipbuilding 12. helmikuuta 1992 7. toukokuuta 1993 10. joulukuuta 1994
USS Laboon Bath Iron Works 23. maaliskuuta 1992 20. helmikuuta 1993 18. maaliskuuta 1995
USS Russell Ingalls Shipbuilding 24. heinäkuuta 1992 20. lokakuuta 1993 20. toukokuuta 1995
USS Paul Hamilton Bath Iron Works 24. elokuuta 1992 24. heinäkuuta 1993 27. toukokuuta 1995
USS Ramage Ingalls Shipbuilding 4. tammikuuta 1993 11. helmikuuta 1994 22. heinäkuuta 1995
USS Fitzgerald Bath Iron Works 9. helmikuuta 1993 29. tammikuuta 1994 14. lokakuuta 1995
USS Stethem Ingalls Shipbuilding 11. toukokuuta 1993 17. kesäkuuta 1994 21. lokakuuta 1995
USS Carney Bath Iron Works 3. elokuuta 1993 23. heinäkuuta 1994 13. huhtikuuta 1996 SeaRAM modifikaatio 2016
USS Benfold Ingalls Shipbuilding 27. syyskuuta 1993 9. marraskuuta 1994 30. maaliskuuta 1996
USS Gonzalez Bath Iron Works 3. helmikuuta 1994 18. helmikuuta 1995 12. lokakuuta 1996
USS Cole Ingalls Shipbuilding 28. helmikuuta 1994 10. helmikuuta 1995 8. kesäkuuta 1996
USS The Sullivans Bath Iron Works 27. heinäkuuta 1994 12. elokuuta 1995 19. huhtikuuta 1997 aluksella kokeiltiin Flight II:n muutoksia
USS Milius Ingalls Shipbuilding 8. elokuuta 1994 1. elokuuta 1995 23. marraskuuta 1996
USS Hopper Bath Iron Works 23. helmikuuta 1995 6. tammikuuta 1996 6. syyskuuta 1997
USS Ross Ingalls Shipbuilding 10. huhtikuuta 1995 22. maaliskuuta 1996 28. kesäkuuta 1997 SeaRAM modifikaatio 2016
Flight II
USS Mahan Bath Iron Works 17. elokuuta 1995 29. kesäkuuta 1996 14. helmikuuta 1998
USS Decatur Bath Iron Works 11. tammikuuta 1996 10. marraskuuta 1996 29. elokuuta 1998
USS McFaul Ingalls Shipbuilding 26. tammikuuta 1996 18. tammikuuta 1997 25. huhtikuuta 1998
USS Donald Cook Bath Iron Works 9. heinäkuuta 1996 3. toukokuuta 1997 4. joulukuuta 1998 SeaRAM modifikaatio 2016
USS Higgins Bath Iron Works 14. marraskuuta 1996 4. lokakuuta 1997 24. huhtikuuta 1999
USS O'Kane Bath Iron Works 8. toukokuuta 1997 28. maaliskuuta 1998 23. lokakuuta 1999
USS Porter Ingalls Shipbuilding 2. joulukuuta 1996 12. marraskuuta 1997 20. maaliskuuta 1999 SeaRAM modifikaatio 2016
Flight IIA
USS Oscar Austin Bath Iron Works 9. lokakuuta 1997 7. marraskuuta 1998 19. elokuuta 2000 2 × CIWS
USS Roosevelt Ingalls Shipbuilding 15. joulukuuta 1997 10. tammikuuta 1999 14. lokakuuta 2000 2 × CIWS
USS Winston S. Churchill Bath Iron Works 7. toukokuuta 1998 17. huhtikuuta 1999 10. maaliskuuta 2001 2 × CIWS
ensimmäinen alus, jossa Mk 45 Mod 4 5"/62 -tykki
USS Lassen Ingalls Shipbuilding 24. elokuuta 1998 16. lokakuuta 1999 21. huhtikuuta 2001 2 × CIWS
USS Howard Bath Iron Works 9. joulukuuta 1998 20. marraskuuta 1999 20. lokakuuta 2001 2 × CIWS
USS Bulkeley Ingalls Shipbuilding 10. toukokuuta 1999 21. kesäkuuta 2000 8. joulukuuta 2001 2 × CIWS
USS McCampbell Bath Iron Works 15. heinäkuuta 1999 2. heinäkuuta 2000 17. elokuuta 2002 tästä eteenpäin 1 × CIWS
USS Shoup Ingalls Shipbuilding 13. joulukuuta 1999 22. marraskuuta 2000 22. kesäkuuta 2002
USS Mason Bath Iron Works 20. tammikuuta 2000 23. kesäkuuta 2001 12. huhtikuuta 2003
USS Preble Ingalls Shipbuilding 22. kesäkuuta 2000 1. kesäkuuta 2001 9. marraskuuta 2002
USS Mustin Ingalls Shipbuilding 15. tammikuuta 2001 12. joulukuuta 2001 26. heinäkuuta 2003 savuhormien hatut jäävät pois
USS Chafee Bath Iron Works 12. huhtikuuta 2001 2. marraskuuta 2002 18. lokakuuta 2003
USS Pinckeny Ingalls Shipbuilding 16. heinäkuuta 2001 26. kesäkuuta 2002 29. toukokuuta 2004 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS Momsen Bath Iron Works 16. marraskuuta 2001 19. heinäkuuta 2003 28. elokuuta 2004 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS Chung-Hoon Ingalls Shipbuilding 14. tammikuuta 2002 15. joulukuuta 2002 18. syyskuuta 2004 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS Nitze Bath Iron Works 17. syyskuuta 2002 3. huhtikuuta 2004 5. maaliskuuta 2005 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS James E. Williams Ingalls Shipbuilding 15. heinäkuuta 2002 25. kesäkuuta 2003 11. joulukuuta 2004 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS Bainbridge Bath Iron Works 7. toukokuuta 2003 30. lokakuuta 2004 12. marraskuuta 2005 tilat WLD-1 MCM lennokille
USS Halsey Ingalls Shipbuilding 5. helmikuuta 2003 9. tammikuuta 2004 30. heinäkuuta 2005
USS Forrest Sherman Ingalls Shipbuilding 12. elokuuta 2003 30. kesäkuuta 2004 28. tammikuuta 2006
USS Farragut Bath Iron Works 7. tammikuuta 2004 9. heinäkuuta 2005 10. kesäkuuta 2006
USS Kidd Ingalls Shipbuilding 1. maaliskuuta 2004 15. joulukuuta 2004 9. kesäkuuta 2007
USS Gridley Bath Iron Works 30. heinäkuuta 2004 28. joulukuuta 2005 10. helmikuuta 2007
USS Sampson Bath Iron Works 14. maaliskuuta 2005 17. syyskuuta 2006 3. marraskuuta 2007
USS Truxtun Ingalls Shipbuilding 11. huhtikuuta 2005 17. huhtikuuta 2007 25. huhtikuuta 2009
USS Sterett Bath Iron Works 17. marraskuuta 2005 20. toukokuuta 2007 9. elokuuta 2008
USS Dewey Ingalls Shipbuilding 4. lokakuuta 2006 18. tammikuuta 2008 6. maaliskuuta 2010
USS Stockdale Bath Iron Works 10. elokuuta 2006 24. helmikuuta 2008 18. huhtikuuta 2009
USS Gravely Ingalls Shipbuilding 26. marraskuuta 2007 30. maaliskuuta 2009 20. marraskuuta 2010
USS Wayne E. Meyer Bath Iron Works 17. toukokuuta 2007 19. lokakuuta 2008 10. lokakuuta 2009
USS Jason Dunham Bath Iron Works 11. huhtikuuta 2008 2. elokuuta 2009 13. marraskuuta 2010
USS William P. Lawrence Ingalls Shipbuilding 16. syyskuuta 2008 15. joulukuuta 2009 19. toukokuuta 2011
USS Spruance Bath Iron Works 14. toukokuuta 2009 6. kesäkuuta 2010 1. syyskuuta 2011
USS Michael Murphy Bath Iron Works 12. kesäkuuta 2010 8. toukokuuta 2011 5. syyskuuta 2012
Restart Flight IIA täydennystilaukset FY2010->
USS John Finn[7] Huntington Ingalls Industries, Pascagoula, Mississippi 4. marraskuuta 2013 28. maaliskuuta 2015 15. heinäkuuta 2017
USS Ralph Johnson[8] HII 23. syyskuuta 2014 12. joulukuuta 2015 24. maaliskuuta 2018
USS Rafael Peralta[9] General Dynamics - Bath Iron Works, Bath, Maine 30. lokakuuta 2014 1. marraskuuta 2015 29. heinäkuuta 2017
USS Thomas Hudner[10] BiW 16. helmikuuta 2015 1. huhtikuuta 2017 2018?
USS Paul Ignatius Huntington Ingalls Industries 12. marraskuuta 2016
USS Daniel Inoye Bath Iron Works
USS Delbert D. Black Ingalls Shipbuilding
USS Carl M- Levin Bath Iron Works
USS Frank E. Petersen Ingalls Shipbuilding
USS John Basilone Bath Iron Works
USS Lenah H. Sutcliffe Higbee Ingalls Shipbuilding
USS Harvey C. Barnum Jr. Bath Iron Works
Flight III (FY2017)
USS Jack H. Lucas Ingalls Shipbuilding
USS Louis H. Wilson Jr Bath Iron Works


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Gardiner, Robert s. 592
  2. Friedman, Norman s. 106
  3. Friedman, Norman s. 107
  4. Friedman, Norman s. 107-108
  5. Friedman, Norman s. 108
  6. Friedman, Norman s. 110-111
  7. DDG-113
  8. DDG-114
  9. DDG-115
  10. DDG-116