Tämä on lupaava artikkeli.

Arabian lakko

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Arabian lakko oli syksyllä 1948 Arabian Posliinituotetehtaalla Helsingin Toukolassa järjestetty korpilakko. Lakko sai voimakkaan poliittisia sävyjä, sillä sen katsottiin kytkeytyvän Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) kampanjaan Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen kaatamiseksi. Tehtaan ammattiosasto oli kommunistijohtoinen. Sosiaalidemokraattien johtama Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) vastusti lakkoa, sillä se piti tärkeämpänä hallituksen tukemista, ja päätyi siten samalle puolelle työnantajan kanssa. Lakko muistetaan varsinkin sen yhteydessä tehtaan porteilla 22. lokakuuta 1948 tapahtuneesta mellakasta, jossa ratsupoliisit hajottivat väkivaltaisesti lakkolaisten mielenosoituksen. Lakko päättyi työnantajan täydelliseen voittoon.

Lakkoon johtanut kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattiyhdistystoiminta Arabian tehtaalla oli alkanut 1945, kun 400 Helsingin työväentalolle kokoontunutta Arabian työntekijää perusti 28. huhtikuuta Helsingin posliinityöntekijäin ammattiosaston (HPT). Samassa kokouksessa hyväksyttiin alalle ensimmäinen Arabian Helsingin ja Turun tehtaita koskeva työehtosopimus.[1]

Ensimmäinen laittomista ylitöistä aiheutunut lakko tehtaalla oli jo helmikuussa 1945. Työ tehtaalla oli raskasta ja kiireistä, ja kun työtahtia lisättiin ilman että palkat olisivat nousseet vastaavasti, järjestettiin tehtaalla istumalakko lokakuussa 1946. Lakko päättyi, kun Suomen hallitus asetti komitean tutkimaan tehtaan työoloja.[1]

Komitean esitykset työoloista kuitenkin ohitettiin. Wärtsilä-yhtymä hankki Arabian omistukseensa syksyllä 1947, ja konsernin pääjohtaja Wilhelm Wahlforss nimitti tehtaan uudeksi toimitusjohtajaksi insinööri Gunnar Ståhlen. Hän pyrki rationalisoimaan työntekoa, minkä erityisesti uuniosaston työntekijät katsoivat merkitsevän työtahdin kiristämistä.[2] Tehtaanjohto erotti jo keväällä 1948 muutamia oma-aloitteisesti protestiksi töistä poisjääneitä uuniosaston työntekijöitä, mutta SKP:läinen pääluottamusmies Arvo Hautala sai koko ammattiosaston asettumaan heidän tuekseen. Johto vastasi erottamalla elokuun alussa satoja työntekijöitä, jotka kuitenkin oli pakko palkata jo seuraavana aamuna takaisin.[3] Riita jäi kytemään ammattiosaston vaatiessa korotuksia urakkapalkkoihin ja työolojen parantamista. Osaston painostuksesta sosiaalidemokraattijohtoinen Lasi- ja Posliinityöväen Liitto pyysi 7. syyskuuta SAK:lta Arabialle lakkolupaa. Sosiaalidemokraattien yhden äänen enemmistöllä SAK:n johto kuitenkin epäsi luvan kahdessakin käsittelyssä (18. ja 21.9.) ja antoi vain suosituksen työolojen tutkimisesta.[4] Tämä kanta tuntui työntekijöistä pilkanteolta, koska aiemmat työolojen tutkimukset eivät olleet johtaneet mihinkään parannuksiin.[1]

Työnantajapuoli pysyi täysin taipumattomana; Ståhle vieläpä toimeenpani pakkolomautuksia ja alensi urakkapalkkoja.[5] SKP:n johto oli aluksi kieltänyt korpilakon, jonka pelättiin johtavan kommunistien aseman heikkenemiseen SAK:ssa, mutta lopulta paineet tehtaalla olivat niin suuret, että lupa oli annettava.[6] Päätös lakosta syntyi suurella enemmistöllä ensin ammattiosaston (24.9.) ja sitten kaikkien tehtaalaisten kokouksessa (27.9.) SAK:n ja posliiniliiton vastustuksesta huolimatta.[7] Niinpä Arabian ammattiosasto aloitti lakon ja 2 500:n työntekijän tehdas pysähtyi 29. syyskuuta[1] 1948.

Arabian mellakka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalidemokraattien edustajat irtautuivat jo ensimmäisenä päivänä lakkokomiteasta, sillä oli syntynyt vastakkainasettelu, jossa olivat yhdellä puolella työnantaja, maan hallitus, SAK ja ammattiliitto sekä toisella lakkolaiset ja SKP.[8] Lakko sujui ensimmäiset kaksi viikkoa rauhallisesti; SKP:n johto halusi kehittää sen tueksi muuta liikehdintää, mutta päätöksiä ei saatu tehtyä.[9] SAK:n puheenjohtaja Emil Huunosen aloitteesta keskusjärjestön työvaliokunta julisti 16. lokakuuta yllättäen lakon laittomaksi ja asettui näin lopullisesti työnantajan puolelle. Samalla ilmoitettiin Arabian tehtaan olevan ”lakosta vapaa”, millä siunattiin rikkurityövoiman käyttö tehtaalla. Pian osa lakkolaisista palasikin työhön, mikä ärsytti lakkoa jatkaneita.[10] SKP:n ammatillinen jaosto määräsi asettamaan 20. lokakuuta alkaen lisää lakkovahteja tehtaan porteille ylipuhumaan rikkureita ”estävällä selvitystyöllä”, missä kuitenkin epäonnistuttiin surkeasti.[11]

Tilanne Arabian tehtaan porteilla rikkureiden ja lakkovahtien välillä kiristyi, ja paikalle lähetettiin poliiseja suojelemaan ensin mainittuja. Lokakuun 22. päivän aamuna paikalle saapui nuorisoliittolaisten mielenosoitus arvostelemaan rikkurien toimintaa. Kun tehdasta Hämeentietä pitkin lähestyneet mielenosoittajat eivät noudattaneet ratsupoliisien pysähtymiskehotusta, nämä alkoivat silmittömästi pamputtaa ja suomia ratsupiiskoillaan kaikkia paikalla olleita ja vastaan tulleita sekä pidättää vastaan kamppailleita. Hämeentiellä ollut ihmisjoukko pakeni paikalta muun muassa läheisten talojen pihojen kautta. Myöhemmin kymmenen mellakkaan osallistunutta tuomittiin ehdolliseen vankeuteen. Vielä seuraavanakin päivänä samalla paikalla oli levottomuuksia ja eräs poliisi loukkaantui päähänsä osuneesta mielenosoittajan heittämästä kivestä.[12] Päätöksen poliisivoiman käytöstä oli tehnyt Fagerholmin hallitus, joka yhdessä presidentti Paasikiven kanssa tähtäsi lakon murtamiseen.[13] Myös joitain armeijan osastoja oli pidetty valmiustilassa, mutta niiden käyttöön ei tarvinnut turvautua.[14] Poliisien toiminnasta viime kädessä vastuussa ollut sisäministeri Aarre Simonen sai loppuiäkseen lempinimen ”Sapeli-Simonen”, sillä eräässä Vapaan Sanan kirjoituksessa poliisien väitettiin hyökänneen ”paljastetuin sapelein”.[15]

Väkivaltainen mellakka kiristi voimakkaasti poliittisten leirien välisiä suhteita Suomessa: SKDL:n lehdet nimittivät ratsupoliisia ”Fagerholmin gestapoksi” ja maalaisliiton Lalli-lehdessä vaadittiin mellakoiden kukistamista sotaväen tai tarvittaessa ”talonpoikaismarssin” avulla.[16]

Lakon päättyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP pyrki mellakan jälkeen organisoimaan tukilakkoja eri puolille maata ja SKDL teki asiasta kaksi eduskuntakyselyä[17], mutta Arabian työtaistelu päättyi työntekijöiden tappioon. Fagerholmin hallitus antoi 27. lokakuuta julistuksen, jossa vaadittiin neuvotteluita ja lakon päättämistä, mutta sopua ei vieläkään saatu aikaan.[18] Toimitusjohtaja Ståhle ilmoitti nyt, että ne työntekijät, jotka eivät palaisi töihin 3. marraskuuta mennessä, menettäisivät työpaikkansa, eläke-etunsa ja tehtaanasuntonsa. Tämä taittoi lakkolaisten taistelutahdon, ja monet palasivat työhön.[19] Viimeiset lakkolaiset ja ”lakkokenraali” Hautala luovuttivat 14. marraskuuta ja tekivät päätöksen lakon lopettamisesta.[20]

Työnantaja piti yli kuudensadan työntekijän irtisanomiset voimassa ja aloitti heidän häätämisensä tehtaan työsuhdeasunnoista.[1] Kommunistit menettivät hallitsevan asemansa ammattiosastossa ja myös pääluottamusmies Hautala erotettiin.[21] Irtisanotuista lakkolaisista tehtiin ”mustia listoja”, joilla pyrittiin estämään heitä saamasta työtä muualta.[1]

SAK:n ja Fagerholmin hallituksen asennetta selittää se, että lakko nähtiin kommunistien ja sosiaalidemokraattien välisenä valtataisteluna. Vuotta myöhemmin asetelma toistui Kemissä, tuloksena niin sanottu Kemin veritorstai.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Markku Kuusela: Kruunun tekijät. Helsingin posliinityöntekijäin ammattiosaston historiaa vuosilta 1945–2005 (2005).
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon; Kommunistit Helsingissä 1944–1951. Kansan Sivistystyön Liitto, Helsinki 1994.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Helin, Jyrki: Arabian tapahtumat – työntekijänäkökulma Työväentutkimus. Viitattu 30.7.2011.
  2. Leppänen 1994, s. 526–528
  3. Leppänen 1994, s. 527–529.
  4. Leppänen 1994, s. 535–536.
  5. Leppänen 1994, s. 536.
  6. Leppänen 1994, s. 532, 539.
  7. Leppänen 1994, s. 540–541.
  8. Leppänen 1994, s. 541.
  9. Leppänen 1994, s. 545–550.
  10. Leppänen 1994, s. 551–552.
  11. Leppänen 1994, s. 554–555.
  12. Leppänen 1994, s. 560–564, 566.
  13. Leppänen 1994, s. 565–566, 568–570, 581–582.
  14. Leppänen 1994, s. 587–590.
  15. Leppänen 1994, s. 566.
  16. Leppänen 1994, s. 575.
  17. Leppänen 1994, s. 569–570, 575.
  18. Leppänen 1994, s. 575–576.
  19. Leppänen 1994, s. 576–577.
  20. Leppänen 1994, s. 580.
  21. Leppänen 1994, s. 581.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]