Apuverbi

Apuverbi on verbi, joka esiintyy verbiliitossa finiittisenä (eli tyypillisissä verbin taivutuskategorioissa kuten persoonassa ja aikamuodossa taipuvana) osapuolena yhdessä pääverbin kanssa. Pääverbi on näissä verbiliitoissa tyypillisesti jossakin infiniittisessä muodossa.

Apuverbin ominaisuudet

Apuverbit eroavat ns. leksikaalisista verbeistä monin tavoin. Niiden merkitys ei yleensä ole leksikaalinen (johonkin toimintaan tai asiaintilaan viittaava) vaan enemmänkin kieliopillinen, pääverbin merkityssuhteisiin liittyvä: apuverbeillä voidaan ilmaista esimerkiksi modusta, aspektia tai pääluokkaa. Suomessa ja useimmissa sukukielissä esiintyvä kieltoverbi luetaan myös apuverbeihin.

Apuverbejä on kielessä yleensä suppea määrä, ja niiden käyttäytyminen voi poiketa leksikaalisista verbeistä. Esimerkiksi englannin kielessä apuverbeillä on erityiset kieltomuodot (isn’t ’ei ole’, can’t ’ei voi’), jollaisia leksikaalisilla verbeillä ei ole, ja niiden yhteydessä kysymys voidaan muodostaa sanajärjestystä kääntämällä (he can walk ’hän voi kävellä’ – can he walk? ’voiko hän kävellä?’), kun leksikaalisilla verbeillä tähän tarvitaan apuverbi do (he walks ’hän kävelee’ – does he walk? ’käveleekö hän?’). Suomen kieltoverbillä ei ole tempus- eikä modustaivutusta, ei myöskään nominaalimuotoja, se taipuu vain persoonassa.

Apuverbien ja leksikaalisten verbien raja ei aina ole selvä. Esimerkiksi suomen tulla-verbillä on sekä leksikaalista (hän tuli kotiin) että apuverbimäistä käyttöä (meidän tuli tehtyä se). Englannin verbeillä dare ’uskaltaa’ ja need ’tarvita’ on sekä apuverbin että leksikaalisen verbin ominaisuuksia.

Esimerkkejä apuverbeistä eri kielissä

Suomi

Suomen kielessä apuverbeiksi voidaan katsoa kieltoverbi ei sekä olla-verbi, jolla muodostetaan liittomuotoja (perfekti: on tehnyt, pluskvamperfekti: oli tehnyt) tai verbiliittoja (esimerkiksi: on tehtävä, on tehtävissä, on tekevinään, on tekemättä).

Ruotsi

Ruotsissa tavallisin apuverbi on ha, jonka avulla muodostetaan verbien perfekti ja pluskvamperfekti. Perfektissä apuverbi on preesensissä (har), pluskvamperfektissa taas imperfektissä (hade). Pääverbi on tällöin supiinimuodossa.

Verbi skola merkitsee varsinaisesti ’aikoa’, mutta preesensmuodossa (skall tai ska) sitä käytetään myös futuurin, imperfektimuodossa (skulle) taas konjunktiivin apuverbinä. Ruotsin oppikirjoissa apuverbeinä mainitaan tyypillisesti myös muun muassa måste ('täytyy'), få (preesensissä får, imperfektissä fick, ’saada’), ’’vilja’’ (preesensissä ’’vill’’, imperfektissä ’’ville’’, ’haluta’) ja ’’kunna’’ (preesensissä ’’kan’’, imperfektissä ’’kunde’’, ’osata’, ’voida’). Näiden yhteydessä pääverbi on infinitiivissä: ska göra ’aikoo tehdä, tulee tekemään’, måste göra ’täytyy tehdä’. Verbejä få, vilja ja kunna toimivat myös leksikaalisina verbeinä, joilla on normaali verbintaivutus.

Englanti

Englannissa tärkeimmät apuverbit ovat do ’tehdä’, jota käytetään esimerkiksi kysymysten muodostamiseen (does she know? ’tietääkö hän?’), be ’olla’, jolla muodostetaan esimerkiksi progressiivinen preesens (she is leaving ’hän lähtee, hän on lähtemässä’), ja have ’omata’, jolla muodostetaan esimerkiksi perfektimuotoja (she has taken ’hän on ottanut’). Lisäksi englannissa on modaaliapuverbejä, joihin kuuluvat esimerkiksi can (could) ’voida, osata’, may (might) ’saada, saattaa’, will (futuurin ilmaisin), would (muodostaa konditionaalia vastaavia rakenteita), must ’täytyä’, ought to ’pitäisi’ tai used to ’piti tapanaan, (teki) tavallisesti’.

Saksa

Myös saksassa perfekti ja pluskvamperfekti ovat liittomuotoja, jotka muodostuvat apuverbistä ja pääverbin partisiippimuodosta. Apuverbi on yleensä haben. Muutamien intransitiiviverbien yhteydessä, joista useimmat tarkoittavat liikkumista tai olotilan muutosta, apuverbinä on kuitenkin sein. Perfektin muodostavat apuverbin preesens ja pääverbin partisiippi, pluskvamperfektin taas apuverbin imperfekti ja pääverbin partisiippi.