Antet

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Näkemys slaavien asuttamasta alueesta 500-luvulla kartalla.

Antet (monikko lat. Antae, kreik. Áνται) olivat todennäköisesti alun perin iranilainen ja myöhemmin slaavilaistunut valtio tai eri heimojen liittouma, joka vaikutti nykyisen Ukrainan alueella ajanlaskun alulta 500-luvun loppupuoliskolle. Antet on joskus nähty ensimmäisen slaavilaisen valtion perustajina. Ukrainaan alun perin alaanien mukana ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen saapuneet antet nousivat goottien tilalle oman alueensa voimatekijäksi hunnien saapumisen jälkeen 300-luvun loppupuolella. Heidät mainitaan esimerkiksi historioitsijoiden Jordanesin ja Prokopioksen kirjoituksista. Antet katosivat avaarien saapumisen jälkeen ja viimeinen maininta heistä historiallisissa lähteissä on vuodelta 602.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antet tunnetaan esimerkiksi goottitaustaisen hisorioitsija Jordanesin ja itäroomalaisen Prokopioksen kirjoituksista. Molemmat historioitsijat kirjoittivat anteista osittain ristiriitaisesti.[1]

Antejen alkuperää ei tunneta vartmasti historiallisten lähteiden epäselvyyksien ja arkeologisten todisteiden puutteen takia. Ilmeisesti antet olivat yksi nykyisen Ukrainan seudulle ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jälkeen ajanlaskun alun saapuneista iranilaisien alaanien alaheimoista. 300-luvulla antet asettivat aluetta Prut-joen ja Tonavan alajuoksun välillä. Heidän valtakeskuksensa liikkui sittemmin kohti pohjoista samalla, kun heimoon ilmeisesti sulautui paikallisia slaavilaisia heimoja. Slaaveista muodostui ilmeisesti ajan myötä antejen sotilasyläluokka, joka peri kuitenkin nimensä iranilaisilta edeltäjiltään. Esimerkiksi Jordanes kuvaili 500-luvulla anteja yhdeksi useista mainitsemistaan slaavilaisista ryhmistä. Prokopios kirjoitti anteista Jordaneksesta poiketen slaaveista erillisenä ryhmänä. Jordanes mainitsee edelleen antejen olevan Mustanmeren alueen kansoista "rohkeimpia" ja että antejen hallitsema alue käsitti maat Dneprin ja Dnestrin välillä.[1]

Gootit olivat siirtyneet vuoden 250 jälkeen Etelä-Ukrainaan ja Krimin niemimaalle. Antet sotivat gootteja vastaan ja näihin yhteenottoihin liittyen tunnetaan nimeltä joitakin antejen johtajista, kuten 300-luvulla elänyt antejen kuningas Boz. Antet tekivät myös useita yöstöretkiä Bysantin valtakuntaan. Gootit heikkenivät merkittävästi hunnien saapuessa 300-luvun loppupuolella. Goottien heikkeneminen jätti heidän alueilleen valtatyhjiön, jonka antet täyttivät. Heidän valtakeskuksensa liikkui saman vuosisadan aikana Etelä-Bugin yläjuoksulle ja parin seuraavan vuosisadan aikana Volyniaan ja lopulta Dneprin keskijuoksulle. Antet heikkenivät merkittävästi avaarien saapuessa alueelle 500-luvun loppupuoliskolla. Viimeinen maininta anteista historiallisissa lähteissä on vuodelta 602.[1]

Yhteiskunta ja kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Germaanien kultainen solki Unkarista. Soljen alapuolen kreikankielinen kaiverrus ANTIKOY viittaa antejen kukistajaan.

Antejen yhteiskunnallisesta rakenteesta ei ole yhteisymmärrystä. Jotkin tutkijat ovat esittäneet antejen luoneen oman valtiorakenteensa, kun taas muualla on esitetty heidän edustavan enneminkin hajanaisempaa eri heimojen liittoumaa. Ukrainalaiset historioitsijat ovat esittäneet antet eräänlaisena Ukrainan valtion esimuotona ja ensimmäisenä slaavilaisena valtiona. Joskus on esitetty antejen myös mudostaneet huomattavan laajan slaavilaisen valtakunnan, joka olisi käsittänyt alueet Oderilta lännessä aina Donets-joelle itään. Suurin osa tutkijoista on käsittänyt antejen vaikutusalueen ulottuneen kuitenkin vain itä-slaaven asuinalueille.[1]

Antet rakennuttivat linnavuoria, jotka Ukrainassa tunnetaan nimellä horody tai horodyštša. Linnavuorten yhteydestä on löydetty metalliesineitä ja keramiikkaa, jotka on tavallisesti yhdistetty Tšernjah’ivin ja Penkivkan kulttuureihin. Yksi antejen tärkeistä keskuksista sijaitsi nykyisen Kiovan alueella. Antet kävivät paikalta kauppaa esimerkiksi Bysantin valtakuntaan.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Paul Robert Magocsi: A history of Ukraine : the land and its peoples, s. 42-45. 2. painos. University of Toronto Press, 2010. ISBN 978–1–4426–1021–7. (englanniksi)