Anna Bretagnelainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Anna Bretagnelainen

Anna Bretagnelainen (ransk. Anne de Bretagne, bretoniksi Anna Vreizh) (25. tammikuuta 1477 Nantes, Ranska9. tammikuuta 1514 Blois, Ranska) oli Bretagnen herttuatar, Itävallan arkkiherttuatar ja Pyhän roomalaisen valtakunnan kuningatar (1490–1491) sekä kahdesti Ranskan kuningatar (1491–1498 ja 1499–1514). Hän oli myös Sisilian ja Jerusalemin kuningatar sekä Milanon herttuatar.[1]

Anna oli Bretagnen herttuan François II:n (1435–1488) ja hänen toisen puolisonsa Navarran ruhtinattaren Margueriten tytär.

Annasta tuli Bretagnen herttuatar vuonna 1488 ja hän yritti kaikin tavoin estää Bretagnen liitämisen Ranskaan. Annan isä oli joutunut solmimaan ranskalaisten kanssa Vergerin sopimuksen, jonka mukaan Anna ei voinut avioitua ilman Ranskan kuninkaan lupaa. Kuitenkin avioliitolla ulkomaalaisen prinssin kanssa Anna koki voivansa paremmin säilyttää herttuakuntansa itsenäisyyden. Hän meni vuonna 1490 naimisiin Itävallan prinssi Maksimilianin kanssa. Tätä ranskalaiset eivät hyväksyneet ja hyökkäsivät Bretagneen pakottaen Annan eroamaan ja naimaan Ranskan kuninkaan Kaarle VIII:n. Yksikään heidän neljästä lapsesta ei jäänyt henkiin ja Kaarle kuoli huhtikuussa 1498.[2]

Naidessaan Kaarlen Annan oli täytynyt hyväksyä sopimus, joka määräsi hänet naimaan tarvittaessa Kaarlen seuraajan. Sama sopimus myös määräsi Bretagnen menevän Annan toiseksi vanhimmalle pojalle tai vanhimmalle tyttärelle.[2] Seuraava kuningas Ludvig XII oli kuitenkin jo naimisissa Ludvig XI:n tyttären kanssa. Ludvig sai paavin myöntämään avioeron ja hän nai Annan tammikuussa 1499. Anna oli älykäs ja toimi miehensä neuvonantajana ja sijaishallitsijana Ludvigin sotiessa ulkomailla. Heidän viidestä lapsesta kaksi selvisi aikuisikään, tyttäret Claude ja Renée.

Pojan ja perijän uupuminen uhkasi Bretagnen itsenäisyyttä. Anna tuki Clauden kihlaamista Itävallan prinssi Kaarlelle ja vastusti Clauden kihlausta tulevan kuningas Frans I:n kanssa. Anna ei sitä paitsi pitänyt Fransin äidistä Savoijin Louisesta. Ludvig suosi Fransia ja Annan ärtymykseksi laati testamentin, joka velvoitti Claudea naimaan Fransin. Claude nai Fransin vasta Annan kuoleman jälkeen vuonna 1514.[3]

Anna kuoli 36-vuotiaana vuonna 1514. Kuolemansa jälkeen Anna joutui keskipisteeksi taistelussa, jota käytiin vallan keskittämiseksi Bretagnen ja Ranskan välillä. Viimeisenä yrityksenä säilyttää Bretagnen itsenäisyys, Anna testamenttasi Bretagnen nuorimmalle tyttärelleen Renéelle. Ludvig kuitenkin määräsi Clauden olevan Bretagnen laillinen perijä. Tämä johti lopulta tämän itsenäisen herttuakunnan, viimeiseksi jääneenä, liittämiseen hallinnollisesti ja institutionaalisesti Ranskaan.[1][3]

Anna tuki taiteita ja hän tilasi yhden hienoimmista tuntien kirjoista, jota nykyään säilytetään Ranskan kansalliskirjastossa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Minois, Georges; Anne de Bretagne. Fayard, 1999.
  2. a b Anne Of Brittany Britannica.
  3. a b Anne Of Brittany encyclopedia.com.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]