Alumiinijodidi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alumiinijodidi
Jodid hlinitý.PNG
Aluminium-iodide-3D-balls.png
Tunnisteet
CAS-numero 7784-23-8
Ominaisuudet
Molekyylikaava II3
Moolimassa 407,68
Ulkomuoto Väritön kiteinen aine[1]
Sulamispiste 191 °C[1]
Kiehumispiste 360 °C[1]
Tiheys 3,98 g/cm3[1]
Liukoisuus veteen Reagoi veden kanssa

Alumiinijodidi (AlI3) on alumiinin ja jodin muodostama epäorgaaninen yhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää katalyyttinä ja reagenssina orgaanisen kemian synteeseissä.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa alumiinijodidi on väritöntä kiteistä ainetta. Usein yhdiste on ruskehtavaa vapaan jodin vuoksi. Kidevedettömän yhdisteen lisäksi tunnetaan myös kidevedelliset heksahydraatti (AlI3·6H2O) ja pentadekahydraatti (AlI3·15H2O). Alumiinijodidi reagoi veden kanssa. Aine liukenee muun muassa etanoliin, dietyylieetteriin ja hiilidisulfidiin. Alumiinijodidi esiintyy kiinteänä ja kaasumaisena dimeerisenä yhdisteenä.[1][2][3]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alumiinijodidia valmistetaan jodin ja alumiinin välisellä reaktiolla. Reaktion käynnistämiseksi seokseen lisätään pieni määrä vettä. Toinen tapa on metallisen alumiinin tai alumiinihydroksidin ja vetyjodidin välinen reaktio.[1][2]

2 Al + 3 I2 → 2 AlI3
2 Al + 6 HI → AlI3 + 3 H2

Alumiinijodidia voidaan käyttää katalyyttinä ja reagenssina orgaanisen kemian synteeseissä. Sitä käytetään muun muassa hapen ja typen tai rikin välisten sidosten hajottamiseen, epoksidien hajottamiseen, alkoholien jodaamiseen sekä tyydyttymättömien hiilivetyjen jodaamiseen.[1][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Karamäki, E. M.: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 259. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. a b G. W. Grams, B. Conley, T. Shaikh & D. A. Atwood: Aluminum Halides and Aluminum Nitrate, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 5.10.2017.
  3. a b Melinda Gugelchuk: Aluminum Iodide, e-EROS Encyclopedia of Reagents for Organic Synthesis, John Wiley & Sons, New York, 2001. Teoksen verkkoversio Viitattu 5.10.2017