Alttarikutsu
| Osa artikkelisarjaa |
| Evankelikalismi |
|---|
 |
Alttarikutsu on kristillisissä kirkoissa harjoitettu käytäntö, joka viitataan saarnaajan tai pastorin esittämään vetoomukseen jumalanpalveukseen osallistuville, jotta he toisivat esiin päätöksensä antaa elämänsä Jeesukselle.[1] Herätyskristillisessä perinteessä alttarikutsu on saarnaa seuraava ajanjakso, jolloin kuulijoita kehotetaan vastaamaan julkisesti tulemalla ennalta määrättyyn paikkaan, tavallisesti seurakunnan etuosaan.[2] Alttarikutsu voidaan esittää myös muodossa, jossa saarnaaja rohkaisee ihmisiä tulemaan rukoiltavaksi.[3]
Alttarikutsun käsite yhdistää kaksi sanaa, joilla on pitkä historia kristillisessä liikkeessä. ”Alttari” esiintyy Vanhassa testamentissa ja se korostaa oman uskon pyhää uhrausta. Käsite ”kutsu” sisältää haasteen sitoutumiseen, joka esiintyy Vanhassa ja Uudessa testamentissa sekä kristillisten liikkeiden historiassa. Molemmat termit korostavat päätöstä ja sitoumusta, joka haastaa yksilön toimimaan.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joidenkin historioitsijoiden mukaan ”alttarikutsun” yhteiskäsitteen juuret ovat Yhdysvaltain toisen suuren herätyksen aikaisissa leirikokouksissa, joita pidettiin 1800-luvun alussa. Vaikka tämä saattaa olla juuri tämän käsitteen alkuperä, on vastaavaa käytäntöä kutsuttu myös monilla muillakin käsitteillä kuten ahdistuneen istuin, kutsu, verkon vetäminen, sitoumuksen tekeminen, surijan penkki tai julkinen lupaus. Käytännöstä on tehty useita historiallisia viittauksia, raamatullisia selityksiä ja käytännön ehdotuksia siitä, kuinka alttarikutsu tulisi esittää.[4]
Käytäntö yleistyi 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kehittyen etelärajan leirikokouksista ja pitkään jatkuneista kokouksista sekä Länsi-New Yorkin "burned-over district" -alueella. Käytäntö, jossa etsijät "vetäytyivät metsään", liittyi kertomuksiin moraalittomuudesta, ja herätysjohtajat rakensivat "aitauksia" hengellisessä kamppailussa oleville.[2]
Kalvinismin ja arminiolaisuuden välinen jännite herätyskristillisyydessä vaikutti osaltaan alttarikutsun kehittymiseen. Aluksi alttarikutsua ei yhdistetty kääntymiskokemukseen, vaan se oli tilaisuus kyselylle ja rukoukselle. Kuitenkin 1800-luvun kuluessa alttarikutsu institutionalisoitui yhä enemmän ja siitä tuli käytännössä kääntymiskokemuksen veroinen. Monet kirkot, jotka nykyään edustavat herätyskristillistä perinnettä, säilyttävät alttarikutsun usein toistuvana, ellei jopa viikoittaisena, käytäntönä.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Dictionary: Altar Call Merriam-Webster. Viitattu 22.10.2024.
- 1 2 3 Bell, M. G.: Altar Call Teoksessa Dictionary of Christianity in America, s. 39. InterVarsity Press, 1990. ISBN 0-8308-1776-X (englanniksi)
- ↑ Helluntailaisuus Uskonnot Suomessa. 15.2.2007. Viitattu 22.10.2024.
- 1 2 Hopkins, Jerry: Altar Call, s. 54. (Teoksessa Encyclopedia of Christianity in the United States) New York: Rowman & Littlefield, 2016. ISBN 9781442244313