Algerian sota
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Lähteistetty pieneltä osin |
| Algerian itsenäisyyssota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Algerian sota (arab. لثورة الجزائرية, Ath-thawra al-jazā’iriyya, ’algerialainen vallankumous’; ransk. Guerre d’Algérie) oli vuosina 1954–1962 käyty Ranskan siirtomaavallan hajoamiseen liittyvä siirtomaasota, jota Ranska kävi hallitsemassaan Algeriassa sikäläistä itsenäisyysliikettä vastaan. Sodan seurauksena Algeria itsenäistyi. Algerian sota oli siirtomaasodista verisimpiä. Sotatoimissa, terrorissa ja vainoissa kuolleiden lukumäärä on arvioitu jopa puoleksi miljoonaksi.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranska oli tehnyt Algeriasta siirtomaansa 1830-luvulla, mutta 1920- ja 1930-luvuilla maassa oli alkanut muodostua itsenäisyyttä tavoitteleva kansallismielinen liike. Maan suuren enemmistön eli islamilaisen arabi- ja berberiväestön keskuudessa Ranskan siirtomaavallalla oli sekä kannattajia että vastustajia. Maassa asui kantaväestön ohella yli miljoona eurooppalaisperäistä ihmistä, joista käytettiin yleisesti nimitystä pied-noirs ’mustajalat’. He olivat taustaltaan etupäässä ranskalaisia, espanjalaisia, italialaisia, maltalaisia ja muita eteläeurooppalaisia. He muodostivat Algerian etuoikeutetun eliitin, ja heidän keskuudessaan Ranskan siirtomaavallan kannatus oli vahva. Muslimeista noin 75 prosenttia oli luku- ja kirjoitustaidottomia, ja vain pienellä osalla heistä oli Ranskan kansalaisuus. Ranskan tappio Saksalle vuonna 1940 riisui ranskalaisilta voittamattomuuden sädekehän monien algerialaisten silmissä.
Ensimmäinen raju selkkaus Ranskan ja algerialaisten muslimien välillä oli toukokuussa 1945 tapahtunut Sétifin verilöyly, jossa arviolta 6 000 muslimia sai surmansa armeijan tukahduttaessa ranskalaisvastaisia mellakoita. Pied-noir-kuolonuhreja oli toista sataa.
Sodan syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranska oli toisessa maailmansodassa joutunut Saksan miehittämäksi. Miehityksestä vapautumiseen se oli tarvinnut vahvaa liittoutuneiden apua, mutta myös sen omien siirtomaiden asukkailla oli ollut roolinsa niin suorassa taistelussa Saksaa ja sen liittolaisia vastaan kuin myös aineellisen ja muun avun antamisessa. On arvioitu, että Ranskan vapauttamiseen osallistui taistelijoina lähes 70 000 algerialaista.
Siirtomaiden valistuneimmat asukkaat olivat saaneet vaikutteita yleisestä kansainvälisestä poliittisesta tilanteesta, jossa vähitellen pääsivät esiin kansojen vapautta korostavat periaatteet. Lisäksi kotiin palanneet sotaan Euroopassa osallistuneet sotilaat olivat päteviä organisoimaan taisteluita ja tiukkaa sotilaallista vastarintaa.
Ensimmäiset vaikeutensa Ranska kohtasikin Indokiinassa, jossa sen siirtomaat olivat sodan aikana olleet japanilaisten miehittämiä. Sikäläisten liikkeiden esikuva kiihdytti vastaavaa kehitystä myös muualla.
Ranska oli menettänyt Indokiinan siirtomaansa hävittyään sodan sikäläistä itsenäisyysliikettä vastaan vuonna 1954. Tämä rohkaisi siirtomaaherruuden vastustajia Algeriassa, jossa Ranskan keskeisin vastustaja oli Kansallinen vapautusrintama (FLN). Vapautusrintaman sotilaallinen siipi ALN (Kansallinen vapautusarmeija) käynnisti sissisodan marraskuussa 1954. Ranska vastasi iskuihin laajoilla sotilastoimilla. Samoihin aikoihin ranskalaisvastainen toiminta käynnistyi myös Ranskan Marokossa ja Tunisiassa. Ne eivät olleet siirtomaita vaan Ranskan protektoraatteja, joiden asema oli kansainvälisten sopimusten säätelemä. Ranska ei pitänyt näitä alueita kovin tärkeinä, ja ne saivat täyden itsenäisyytensä jo vuonna 1956. Algerianranskalaisten suuren lukumäärän ja Algerian kansantaloudellisen merkityksen takia Ranskan hallitus ei kuitenkaan katsonut Algerian itsenäisyyttä mahdolliseksi.
Osapuolten vahvuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan alkaessa Ranskan armeijan algerialaisissa varuskunnissa oli 60 000 miestä. Kapinaa kukistamaan lähetettiin emämaasta sekä ammattisotilaita, mukaan lukien Muukalaislegioonan joukkoja, että varusmiehiä ja reserviläisiä. Vuonna 1956 ranskalaisjoukkojen vahvuus Algeriassa kasvoi 400 000 mieheen, millä tasolla se pysyi sodan loppuun asti.[2] Varuskuntapalvelusta ja vartiointitehtäviä suorittavien asevelvollisjoukkojen varustus ja moraali olivat usein puutteellisia. ”Etsi ja tuhoa” -tehtäviin käytetyt liikkuvat valiojoukot olivat laskuvarjojääkäreitä, jotka usein siirrettiin taistelupaikalle helikoptereilla.
Myös algerialaisilla oli pitkät sotilasperinteet Ranskan armeijassa palvelemisessa, ja Algerian sodan aikana yhteensä jopa 130 000 muslimia palveli erilaisissa ranskalaisissa joukko-osastoissa (kevyessä tirailleurs-jalkaväessä, motorisoidussa spahi-ratsuväessä tai harki-apujoukoissa). Myös monet ALN:n komentajat olivat sotakokemusta omaavia Ranskan armeijan veteraaneja.
Sodan alkaessa ALN:n riveissä oli vain muutamia satoja aktiivisia taistelijoita. Raskaista miestappioistaan huolimatta ALN onnistui sodan loppuun mennessä kasvattamaan miesvahvuutensa 35 000 vakinaiseen taistelijaan ja moninkertaiseen määrään ”osa-aikasissejä” ja avustajia.
Sodan tuhot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodasta tuli erittäin verinen, ja molemmat osapuolet syyllistyivät toistuvasti hirmutekoihin. Taisteluissa kaatui tai tapaturmaisesti kuoli 25 000 ranskalaista sotilasta ja 3 000 Ranskan armeijan algerialaissotilasta. Terrori-iskuissa sai surmansa tai katosi 3 600 eurooppalaisperäistä henkilöä. Ranskan armeijan arvellaan surmanneen vähintään 155 000 ALN:n sissiä, mutta haavoihinsa kuolleet mukaan lukien määrä saattaa olla moninkertainen. Muslimisiviilejä kuoli sotaan liittyvistä syistä vähintään 50 000.[1] Siviiliuhreista monet saivat surmansa FLN:n vainotessa Ranskan yhteistoimintahenkilöiksi epäilemiään algerialaisia. Kuolonuhreja vaativat myös FLN:n sisäiset vainot ja valtataistelut, FLN:n ja sen kanssa kilpailleiden algerialaisjärjestöjen (kuten MNA:n) kamppailut, ranskalaisen OAS-järjestön terroritoiminta sekä Ranskan toimeenpanemat kuolemanrangaistukset.
Sotatapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota alkoi 1. marraskuuta 1954 FLN:n käynnistämillä iskuilla Algerian sotilas- ja siviilikohteita vastaan. Ranskan pääministeri Pierre Mendès France totesi kansalliskokouksessa 12. marraskuuta pitämässään puheessa ”ranskalaisten pysyvän vielä pitkään Algeriassa”. Elokuussa 1955 tapahtui Philippevillen verilöyly, jossa FLN ja sen kannattajat tappoivat 123 ihmistä, joukossa 71 ranskalaista, joista osa oli vanhoja naisia ja lapsia.
Ranskalaiset käyttivät ensimmäistä kertaa sodankäynnin historiassa helikoptereita nopeisiin maataistelujoukkojen kuljetuksiin. Myöhemmin yhdysvaltalaiset joukot käyttivät samaa helikopteritaktiikkaa Vietnamin sodassa. Lokakuussa 1956 Ranskan ilmavoimat pakottivat Tunisiaan matkalla olleen marokkolaisen DC-3-lentokoneen laskeutumaan Algiersiin. Lentokoneessa matkustivat mukana Ahmed Ben Bella, Mohammed Boudiaf, Mohammed Kehider ja Hocine Ait Ahmed.
Ranskan sisäiset levottomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota oli Ranskalle vaikea, koska sen voimat eivät riittäneet sodan voittamiseen. Samasta syystä sen oli pitänyt vuonna 1954 vetäytyä Indokiinan sodasta ja vuoden 1956 Suezin kriisi päättyi Ranskan ja Britannian tappioon. Ranskan hallitukset olivat heikkoja monipuoluehallituksia. Algerian sota kiihtyi algerianranskalaisten hyökätessä 13. toukokuuta 1958 Algiersissa Ranskan valtion rakennuksiin. Samalla perustettiin järjestö, jonka johdossa toimi Jacques Massu. Ranskan joukkojen komentaja Raul Salan ilmoitti armeijan ottaneen vastuun Algerian tulevaisuudesta.
Ranskalaiset sotilaat käynnistivät toukokuussa 1958 vallankaappauksen, jolla haluttiin estää Algeriasta vetäytyminen. Kun kapina oli leviämässä Algeriasta Pariisiin, hallitus pyysi avukseen kansallissankarina pidetyn kenraali Charles de Gaullen. Hän suostui pääministeriksi sillä ehdolla, että saisi hallita puoli vuotta ilman kansalliskokousta ja muuttaa Ranskan perustuslakia mieleisekseen. De Gaullea tukivat sekä algerialaiset että Ranskan upseerit.[3]
De Gaullen toiminta ja rauhansopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
De Gaullesta tuli Ranskan pääministeri 1. kesäkuuta 1958. Hän matkusti 4. kesäkuuta 1958 Algeriaan tapaamaan algerianranskalaisia. Algeriassa alkoi 24. tammikuuta 1960 ”barrikadiviikko”, jonka yhteydessä algerianranskalaiset joukot saartoivat siirtomaan pääkaupungin Algiersin. Sittemmin äärioikeistolaisena poliitikkona tunnetuksi tullut ranskalainen sotilas Jean-Marie Le Pen lausui, että barrikadeja pitäisi laajentaa Pariisiin[4]. Presidentiksi noussut de Gaulle vetosi 29. tammikuuta 1960 televisiossa armeijan uskollisuuteen ja vaati Algeria-politiikkansa hyväksymistä: ”Algerialaisilla tulee olla vapaus valita kohtalonsa.”
De Gaulle kehitti Ranskan hallitusjärjestelmää niin, että syntyi käsite viides tasavalta. Hän julisti vuonna 1959, että Algeria tulee saamaan itsehallinnon.[3] Sota jatkui edelleen, vaikka vastustettiin varsinkin ranskalaisen vasemmiston piirissä. Ajan henki oli siirtomaavallan vastainen, ja Ranskan turvallisuusviranomaisten ja armeijan raakuudet järjestelmällisine kidutuksineen ja joukkomurhineenkin herättivät tyrmistystä.
Myös presidentti de Gaulle katsoi lopulta Algerian itsenäistymisen olevan vääjäämätöntä, mikä aiheutti vuonna 1961 uuden ranskalaisten upseerien kapinan, jota kutsutaan Algerin vallankaappaukseksi. 22. huhtikuuta 1961 Algeriassa tapahtui upseerien vallankaappaus. Maurice Challen, Raoul Salanin ja Yves Saint-Marcin upseerijuntta otti vallan. Algeriassa olevien ilmavoimien komentaja, kenraali Michel Fourquet, kuitenkin kieltäytyi Challen komennosta. Presidentti de Gaulle puhui radiossa ja televisiossa 23. huhtikuuta vaatien ranskalaisjoukkoja tottelemaan maan hallitusta. Kapina saatiin loppumaan.[5]. OAS jatkoi kapinointia tapahtuman jälkeen. Kapina kuitenkin raukesi pian, ja Ranska solmi maaliskuussa 1962 FLN:n kanssa Evianin rauhansopimuksen. Rauhansopimusta vastustanut ranskalaisten sotilashenkilöiden salainen järjestö Organisation de l’armée secrète (OAS) teki terrori-iskuja sekä Algeriassa että de Gaullen hallintoa vastaan Ranskassa.
Rauhansopimuksen astuttua voimaan Algeriassa järjestettiin kansanäänestys, jonka lopputuloksen mukaisesti maasta tuli vielä samana vuonna itsenäinen valtio. Sodan päätyttyä noin 1 200 000 eurooppalaisperäistä siirtolaista muutti pois maasta peläten kantaväestön kostotoimenpiteitä. Ranskaa kannattaneet algerialaiset muslimit joutuivat kotimaassaan vainon kohteeksi: 91 000 pakeni Ranskaan ja ainakin 50 000:n arvellaan tulleen surmatuiksi.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Windrow, Martin & Chappell, Mike: The Algerian War 1954–62. Reed Books Ltd, 1997.
- Clerc, Louis: Demokratia sodassa : Ranskan yhteiskunta ja Algerian sota. Ajankohta : poliittisen historian vuosikirja, 2005, s. 66–90. Helsinki: Helsingin yliopisto. ISSN 1236-9039.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Windrow & Chappell, s. 3.
- ↑ Windrow & Chappell, s. 17.
- ↑ a b Ole Kristian Grimnes: ”Länsi”, Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 168–169. Helsinki: Otava, 1986.
- ↑ 8701.html Voltaire Network, viitattu 10.9.2001 (Arkistoitu – Internet Archive)(ranskaksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Grimberg, Erik: Kansojen historia, osa 23, s. 293–294.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Horne, Alistair: A Savage War of Peace: Algeria 1954–1962. Lontoo: Macmillan, 1977. Uusi painos The New York Review of Books, 2006. ISBN 1590172183.
- Santavuori, Heli & Sarlin-Lappeteläinen, Jaakko: Kallista hiekkaa: Suomalainen muukalaislegioonalainen Algerian sodassa 1954–59. BoD, 2016. ISBN 9789523304826.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Algerian sota Wikimedia Commonsissa
