Alexander von Wulffert
| Alexander von Wulffert | |
|---|---|
 Alexander von Wulffert tuntemattoman taiteilijan muotokuvassa. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 19. kesäkuuta 1790 Viipuri |
| Kuollut | 9. joulukuuta 1855 (65 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | virkamies, kielenkääntäjä, toimittaja |
| Arvonimi | todellinen valtioneuvos |
| Puoliso | Antoinette Gustava Lovisa von Schantz (1834–) |
Alexander von Wulffert (19. kesäkuuta 1790 Viipuri – 9. joulukuuta 1855 Helsinki[1]) oli suomalainen opettaja ja sanomalehtimies, joka toimi Postihallituksen pääjohtajana eli ”postitirehtöörinä” vuosina 1833–1855. Hänet tunnettiin myös kielenkääntäjänä ja runoilijana.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isänsä puolelta viipurinsaksalaiseen sukuun kuulunut Wulffert opiskeli Viipurin lukiossa ja vuodesta 1808 Tarton yliopistossa. Hän työskenteli opettajana Lappeenrannassa 1809–1811 ja Viipurissa vuosina 1811–1813. Turun Akatemiassa Wulffert opiskeli 1816–1820 ja toimi samaan aikaan kieltenopettajana. Ennen postitirehtööriksi nimittämistään hän työskenteli muun muassa virkamiehenä Suomen valtiosihteerinvirastossa[1] ja Pietarissa ilmestyneen saksankielisen St. Petersburgische Zeitung -sanomalehden toimittajana 1826–1833.[2] Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi ollut myös Viron- ja Liivinmaan oikeuskollegion notaari.[3]
Postihallituksen johtajana Wulffert jatkoi edeltäjänsä Gustaf Wilhelm Ladaun aloittamaa kirjesensuuria, joka herätti runsaasti arvostelua.[4] Heidän aikakaudellaan käytännössä kaikki posti tutkittiin ja epäilyttävät lähetykset ilmoitettiin Suomen kenraalikuvernöörille.[3] Krimin sodan aikana venäläismielinen Wulffert toimi alullepanijana niin sanotussa ”Tamelanderin jutussa”. Sen yhteydessä paljastettiin Ruotsista käsin toimineita venäläisvastaisia suomalaisia, joista tunnetuin oli runoilija Emil von Qvanten.[5] Hänen johtajakaudellaan luovuttiin jo Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla luodusta postitalonpoikajärjestelmästä ja aloitettiin siirtyminen kohti nykymuotoista postinkulkua.[6] Wulffert teki myös aloitteen Suomen ensimmäistä postimerkeistä, jotka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1856.[7]
Valtioneuvoksen arvonimi Wulffertille myönnettiin 1836 ja todellisen valtioneuvoksen arvonimi 1854.[1] Hänet aateloitiin hieman ennen kuolemaansa heinäkuussa 1855.[8] Wulffert kuoli sydänkohtaukseen kotonaan Helsingissä vielä saman vuoden joulukuussa.[9] Toimintansa takia Wulffert oli suomenmielisten ja ruotsinkielisten skandinavistien vihaama. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana toiminut Sven Gabriel Elmgren kutsui hänen kuolemaansa ”ilouutiseksi”.[3]
Kääntäjä ja kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pietarin vuosinaan kolmikielinen Wulffert käänsi saksaksi runsaasti venäjän- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, kuten Vasili Žukovskin, Aleksandr Puškinin, Aleksei Homjakovin ja Ivan Krylovin tuotantoa.[2] Wulffert oli ensimmäinen Puškinin merkittävimpiä teoksia saksaksi kääntänyt. Vuonna 1820 ilmestyi hänen ruotsiksi kääntämänsä saksalaisen kirjailijan Fanny von Tarnowin Pietaria käsittelevä matkakertomus Bref öfver St. Petersburg. Turussa painettu kirja oli ensimmäinen Suomessa julkaistu teos, joka kertoi uudesta valtakunnanpääkaupungista.[3]
Lukuisten käännösten lisäksi Wulffert kirjoitti itse muun muassa romantiikkaa edustaneita runoja. Niitä julkaistiin enimmäkseen St. Petersburgische Zeitung -sanomalehdessä, mutta vuonna 1822 ilmestyi Riiassa Wulffertin ja baltiansaksalaisen professorin Otto von Huhnin yhteinen yli 200-sivuinen runokokoelma. Vuonna 1828 Wulffert kirjoitti tekstin kantaatteihin, jotka kertoivat keisarinna Maria Fjodorovnan kuolemasta ja Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkon 100-vuotisjuhlasta.[3]
Suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš Romanovin kuoltua vuonna 1831 Helsingin yliopisto sai Wulffertin ja Romanovin viipurilaislähtöisen kirjastonhoitajan Nikolaj Schmidtin ansiosta lahjoituksena hänen laajan kirjakokoelmansa.[3]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alexander Wulffert avioitui vuonna 1834 Antoinette Gustava Lovisa von Schantzin (1814–1911) kanssa. Heidän poikansa oli kenraalimajuri Mikael von Wulffert,[10] jonka kuoltua 1894 Wulffertin miespuolinen suku sammui.[8] Tytär Natalia (1815–1881) oli amiraali Fredrik Nikolai Nordmannin puoliso.[11] Kenraalimajuri Johannes Wulffert oli Alexander von Wulffertin veli.[12]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Gedichte: Herausgegeben zum Besten des Jakobstädtischen Frauenvereins, Otto von Huhnin kanssa, Riika, 1822.
- Trauer-Cantate anlässlich des Todestages Marija Fedorovnas, Pietari, 1828.
- Festcantate zur Feier des 100jährigen Jubiläums der St. Petri-Kirche, Pietari, 1828.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Kotivuori, Yrjö: Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander von Wulffert Helsingin yliopisto. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ a b Wulffert, Alexander Universität Potsdam. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ a b c d e f Knapas, Rainer: Ett fägnande dödsfall 1855: Något om wiborgaren Alexander Wulffert 7.1.2013. Wiborgs Nyheter. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ Schweitzer, Robert: Artikkeli "Saksalainen Viipuri", teoksessa Paavolainen, Pentti & Supponen, Sanna (toim.): Monikulttuurisuuden aika Viipurissa, s. 28. ISSN 1236-4304. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2012. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Tamelanderska affären Uppslagsverket Finland. Arkistoitu 6.3.2016. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ Postihistorian lähteet 21.12.2015. Arkistojen portti. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ Asunta, Matti: Suomen postimerkit autonomian aikana 1/2012. Reitti. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ a b von Wulffert. Suvut ja vaakunat, Suomen Ritarihuone. Viitattu =23.2.2016.
- ↑ Dödsfall. Helsingfors Tidningar, 12.12.1855, nro 97, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ von Wulffert, Mikael Gustaf Konstantin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansallisbiografia. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ Nordmann (Nordman), Fredrik Nikolai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansallisbiografia. Viitattu 23.2.2016.
- ↑ Osmo Jussila: "Keisarikunnan moraalilääkärit: Poliittinen santarmivalvonta Suomessa 1800-luvulla", s. 33 teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 1994 (toim. Mikko Majander). Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja. Tutkijaliitto, Helsinki 1993.
| ||||||||||||||
