Mosku
| Mosku | |
|---|---|
| Aleksanteri Hihnavaara | |
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 21. marraskuuta 1882 Savukoski |
| Kuollut | 9. tammikuuta 1938 (55 vuotta) Sodankylä |
| Ammatti | poronomistaja, kauppias |
| Vanhemmat | Johan Petter (Pekka) Lakela ja Maria Matilda Kuosku |
| Puoliso |
I Maria Aliina Köngäs II Edla Maria Tanhua |
Mosku eli Aleksi (Aleksanteri) Hihnavaara (21. marraskuuta 1882 Savukoski – 9. tammikuuta 1938 Korvanen, Sodankylä)[1] oli savukoskelainen poronomistaja Koilliskairassa, Sompiossa.[2] Moskusta tuli kiistelty hahmo Lapin historiassa, kun hän osallistui Itä-Lapissa vuoden 1918 sisällissodan aikaisiin ja jälkeisiin "rauhoitustoimiin". Tässä yhteydessä Mosku ystävystyi Lapin rajavartioston komentajaksi nousseen jääkärikapteeni Kurt Martti Walleniuksen kanssa. Wallenius kuvasi sittemmin Moskua kirjassaan Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933).
Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hihnavaara vietti lapsuutensa isänsä Pekka Lakelan uudistilalla Savukosken Hihnavaarassa. Nuoruudessaan hän metsästi paljon ja toimi muun muassa poropaimenena ja metsätyömiehenä. Luku- ja laskutaitoisena hänet laitettiin pitämään metsätyömaan kanttiinia. Tästä sai alkunsa kauppiastoiminta, jota hän harjoitti elämänsä loppuun asti. Ennen maailmansotaa Mosku toimi myös väliaikaisena poliisikonstaapelina Sodankylässä. Lisänimensä hän peri äidinisältään, joka oli vauras tilallinen Sodankylän Moskuvaarassa: nuoremmasta Moskusta tuli aikaa myöten kuitenkin paljon tunnetumpi. Myöhempinä aikoina, kun tarinat Hihnavaaran häikäilemättömyydestä alkoivat kiertää, lisänimi muuttui muotoon "Paha-Mosku".[3]
Väkivaltaiset porokahakat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksi osa "rauhoitustoimia" oli punaisten vastarintamiesten toiminnan estäminen. Toimiin liittyi myös Suomen puolella asuneiden poromiesten ja Neuvosto-Venäjällä asuneiden kolttasaamelaisten välisten poroja koskevien omistusriitojen tai porovarkauksien ratkominen. Mosku toimi oppaana kapteeni K. M. Walleniuksen yli 10-miehiselle sotilasosastolle vuonna 1919, kun se teki kostoretken Suonikylän koltta-alueelle. Retken aikana kolttia kidutettiin ja heiltä vietiin poroja. Asiakirjojen, silminnäkijäkuvausten ja oman kertomansa perusteella Mosku surmasi porokahakoiden yhteydessä ainakin neljä ihmistä: kolme punaista porovarasta vuonna 1918 sekä Hirvas-Mitriksi kutsutun koltan vuonna 1919. Myöhempinä vuosinaan Mosku väitti tappaneensa yhteensä kuusi porovarasta. Kansanperinteen mukaan hän tappoi tuntemattomaksi jääneen koltan Kemihaarassa Walleniuksen ja Moskun kolttaretken jälkeen 1919, mutta mahdollisesta kuudennesta kuolonuhrista on vain ylimalkaisia tarinoita.
Porovarkauksien luonteesta on esitetty erilaisia tulkintoja. Sakari Kännön Mosku-elämäkerrassa (1992) annetaan kuva, jonka mukaan nimenomaan kolttasaamelaiset olivat porovarkaita. Veli-Pekka Lehtolan Wallenius-elämäkerrassa omistuskiista tulkitaan molemminpuoleiseksi varasteluksi. Kolttien puolelta se liittyi vakiintumattomaan käsitykseen yksityisesta omistusoikeudesta. Irrallaan kulkevat porot koettiin eräänlaiseksi metsänriistaksi, jota saattoi "lainailla". Lisäksi ennen paliskuntajärjestelmää ja poroaitojen rakentamista porot saattoivat kulkea vieraille maille omia aikojaankin, eivätkä kaikki olleet kovin tarkkoja niiden palauttamisessa. Lainausriidat hoidettiin lainaamalla takaisin, eikä virkavaltaa ollut sopivaa sotkea asiaan. Lehtolan mukaan voidaan puhua suoranaisesta porovarkausinstituutiosta. Myös Moskua syytettiin porovarkaaksi, koska hänellä oli ns. valtamerkki poromerkkinä. Valtamerkki tarkoittaa merkkiä, joka on muutettavissa toisesta merkistä tai toiseksi merkiksi. Lisäksi Mosku muista suomalaisista poromiehistä poiketen vietti myös kesällä ja syksyllä pitkiä aikoja metsässä poroja vahtimassa. Nämä salamyhkäiset retket olivat omiaan nostattamaan pahansuopia huhuja Moskun toimista.
Vuonna 1920 Mosku osallistui oppaana Walleniuksen retkikuntaan Petsamon valtaamiseksi. Retken tappiollisia loppuvaiheita hän ei ollut todistamassa, sillä hän oli jo palannut Sompioon hoitamaan porotokkaansa.
Myöhemmät vaiheet ja jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Olojen rauhoituttua Mosku vaurastui ja nousi porojen suuromistajaksi. Vuonna 1929 hänellä oli jo 300 poroa, ja 1930-luvun puolivälissä poroluku nousi yli tuhannen. Tämä teki Moskusta yhden alueen suurimmista poronomistajista.
Mosku eli avoliitossa Mari Tanhuan (1900–1985) kanssa. Mosku ei elänyt metsäläiselämää, vaan hankki Chevrolet-auton, tietosanakirjoja ja puhelimen. Hän teki myös ulkomaanmatkoja. Huonot välit kolttiin parantuivat normaalin liiketoiminnan tasolle. Moskulla oli kuitenkin vihamiehiä, mistä syystä hän kulki usein aseistettuna. Moskun elämän loppuvaihetta synkensi alkoholismi. Talvella 1936 Mosku sairastui pahasti kaupantekoretkellä Koltanmaalle ja alkoi kärsiä sydämen vajaatoiminnasta. Tämän seurauksena hän ryhtyi myymään porokarjaansa vähemmäksi ja muutti Savukoskelle. Hän kuitenkin kuoli sydänvikaan 55-vuotiaana.
Moskun toiminta on herättänyt ristiriitaisia tunteita vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeenkin. Tiedotusvälineissä, fiktiossa ja perimätiedoissa Moskua on kuvattu sekä sankarihahmona että pahantekijänä. Mosku oli luonteeltaan omapäinen, mitä kuvastaa muun muassa taksiautoilija Vallivaaran kanssa käyty oikeudenkäynti. Mosku oli särkenyt sivuikkunan Vallivaaran pirssistä ja suostunut korvaamaan vahingon vaatien kuitenkin lasin kappaleita itselleen. Kun Vallivaara ei toimittanut niitä hänelle, Mosku haastoi hänet käräjille. Mosku voitti oikeudessa, mutta korvaussumma oli vain murto-osa oikeudenkäyntikuluista.
Moskun ja Mari Tanhuan vuonna 1935 syntynyt poika Lauri Hihnavaara on kirjoittanut myönteisiä arvosteluita keränneen romaanin Luiron laulu (2002).
Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moskusta on vuonna 2003 julkaistu Sakari Kännön edellä mainittuun kirjaan pohjautuva elokuva Mosku – lajinsa viimeinen. Elokuvan on ohjannut Tapio Suominen ja sen pääosassa esiintyy Kai Lehtinen. Elokuva käsittelee Moskun elämää tavalla, jota on luonnehdittu ihannoivaksi ja romantisoivaksi. Elokuva nosti Moskun yleiseen tietoisuuteen. Se herätti myös kommentteja, joiden mukaan Mosku oli varsinkin kolttien näkökulmasta katsottuna brutaali ja väkivaltainen hahmo.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kännö, Sakari: Mosku: kertomus poromies Aleksanteri Hihnavaarasta ja Lapin kenraali Kurt Matti Walleniuksesta vuosina 1900-1938. Porvoo: WSOY, 1992. ISBN 951-0-18156-0.
- Lehtola, Veli-Pekka: Wallenius: kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto. Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-198-0.
- Wallenius K. M.: Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä. Helsinki: Otava, 1933.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Moskun kuolinilmoitus, Helsingin Sanomat, 13.01.1938, nro 11, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ Poronomistaja Aleksi Hihnavaara, Lapin Kansa, 11.01.1938, nro 3, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- ↑ Kännö Sakari: Mosku: kertomus poromies Aleksanteri Hihnavaarasta ja Lapin kenraali Kurt Matti Walleniuksesta vuosina 1900-1938, s. 21–38. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 978-951-0-35631-9.
- ↑ Rita Aihonen: Villi pohjoinen - kiistelty Mosku film-o-holic.com. Viitattu 23. 12. 2009.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ala-Ponku, Moskun asuinpaikka
- Alaponkun erämaatalo, Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Museovirasto
- Ala-Ponkun asuinkenttä, Sodankylä, Museovirasto restauroi
- Lapin muisteluksia II. "Moskun" matkassa Petsamossa, Hakku : pioneeripataljoonan asevelvollisten lehti, 20.03.1927, nro 3, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Kolttain mailta, Kansan kuvalehti, 03.03.1934, nro 9, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Moskun muistolle, Poromies : Suomen poronjalostusyhdistyksen ja porotalousväeston äänenkannattaja, 01.01.1938, nro 1, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- A. E. Järvinen : Mosku - suuren erämiehen poismentyä, Helsingin Sanomat, 04.03.1938, nro 61, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
|
