Aleksanteri I

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Aleksanteri I (Venäjä))
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Venäjän keisaria. Muita samannimisiä hallitsijoita luetellaan täsmennyssivulla.
Aleksanteri I
Puolan kuningas
Suomen suuriruhtinas
Aleksanteri I. George Dawen maalaama muotokuva vuodelta 1826.
Venäjän keisari
Valtakausi 23. maaliskuuta 1801 –
1. joulukuuta 1825
Kruunajaiset 15. syyskuuta 1801
Edeltäjä Paavali I
Seuraaja Nikolai I
Syntynyt 23. joulukuuta (J: 12. joulukuuta) 1777
Talvipalatsi,Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1825 (47 vuotta)
Taganrog, Venäjän keisarikunta
Puoliso Elisabet Aleksejevna
Lapset Maria
Elisabet
Suku Romanov
Isä Paavali I
Äiti Maria Fjodorovna
Uskonto ortodoksisuus
Nimikirjoitus
Aleksanteri I vaakuna
Aleksanteri I:n keisarillinen monogrammi.
Aleksanteri I ratsailla Franz Krügerin maalaamassa muotokuvassa vuodelta 1837.
Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Jean-Louis Voille 1792
Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Vladimir Borovikovski 1800

Aleksanteri I (23. joulukuuta (J: 12. joulukuuta) 1777 Talvipalatsi, Pietari, Venäjän keisarikunta – 1. joulukuuta (J: 19. marraskuuta) 1825 Taganrog, Venäjän keisarikunta) oli Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas ja Puolanmaan kuningas.

Aleksanteri nousi keisariksi vuonna 1801 isänsä Paavali I:n murhan jälkeen. Hänet oli kasvatettu isoäitinsä Katariina II:n ohjeitten mukaisesti valistusajan hengessä, mutta hän oli myös taipuvainen romantismiin ja mystiikkaan, etenkin valtakautensa loppuvaiheissa. Aleksanterin valtakaudella Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja hän oli ensimmäinen Venäjän hallitsija, joka toimi Suomen suuriruhtinaana. Aleksanterin johtamalla Venäjällä oli Napoleonin sotien lopulla merkittävä rooli Napoleonin kukistamisessa, ja Napoleonin sotien päätyttyä hän solmi liiton Itävallan ja Preussin kanssa. Myös Puola liitettiin Venäjään 1815. Aleksanteri korvasi Pietari Suuren perustamat kollegiot ministeriöillä ja perusti Venäjän valtakunnanneuvoston, mutta menetti kiinnostuksensa suurempiin hallintouudistuksiin.

Suku ja koulutus, nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli keisari Paavali I:n ja Sofia Dorotean (Maria Fjodorovna) vanhin lapsi ja Katariina Suuren ja Pietari III:n pojanpoika. Aleksandrin kasvatuksesta vastasi hänen isoäitinsä keisarinna Katariina II, joka oli ottanut pojan ja hänen nuoremman veljensä Konstantinin vanhemmiltaan jo sylilapsena ja he olivat hyvin läheiset, kun taas Katariinan välit poikaansa Paavaliin olivat etäiset ja jopa vihamieliset. Katariinan kerrotaan jopa suunnitelleen Aleksandrin nimeämistä seuraajakseen Paavalin sijasta.

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katariina II:n hovin ja sveitsiläisen opettajansa, journalisti Frédéric-César de La Harpen (1754–1838) vapaa-ajattelun ilmapiiristä hän siirtyi Jean-Jacques Rousseaun ihmiskunnan evankeliumin periaatteisiin. Sotilastaitojen opettajaltaan, kenttämarsalkka Nikolai Ivanovitš Saltykovilta hän omaksui Venäjän itsevaltiuden perinteet, kun taas hänen isänsä oli inspiroinut häntä intohimollaan sotilasparaateihin ja opettanut häntä yhdistämään teoreettisen rakkauden ihmiskuntaa kohtaan ihmisten halveksumiseen käytäntöön.[1] Andrei Afanasjevitš Samborski, jonka keisarinna Katariina valitsi hänen uskonnolliseen opetukseensa, oli epätyypillinen, parraton ortodoksinen pappi. Samborski oli asunut pitkään Englannissa ja opetti Aleksandrille ja nuoremmalle veljelle Kontantinille englantia, mikä oli tuolloin hyvin harvinaista potentiaalisille venäläisille itsevaltiaille. Hänen opettajanaan vuosina 1784-1795 oli myös baltiansaksalainen diplomaatti, vapaaherra Andreas Eberhard von Budberg (1750–1812).

Ensimmäisen lastenhoitajansa rouva Gesslerin hoivissa suuriruhtinas oppi ensimmäisenä kielenään englantia. Varsinaisesti hän opiskeli ranskaksi, etenkin yleissivistäviä aineita, historiaa ja valtiotietoa, ja sotilaskasvatuksen kautta hän oppi venäjän ja saksan. Aleksanteri oli lapsena päivittäin isoäitinsä kanssa, joka itse kirjoitti pojanpoikiaan varten aapisen ja Venäjän historian oppikirjan. Sekä henkisesti että ruumiillisesti hyvin ja varhain kehittynyt Aleksanteri sai kuusivuotiaana veljensä kanssa opettajakseen kenraali Nikolai Saltykovin ja samaan aikaan ranskanopettajaksi sveitsiläisen, paroni Melchior Grimmin suositteleman Frédéric-César de La Harpen (1754–1838), josta pian tuli suuriruhtinaiden pääopettaja.[2]

Aleksanteri kiintyi opettajaansa syvästi ja todisti usein myöhemminkin, että kaikki minkä hän osasi ja kaikki minkä arvoinen hän ehkä oli, oli La Harpen ansiota. La Harpen kasvatusohjelma keskittyi laajaan yleissivistykseen ja historian kautta opetettuun moraaliin ja valtio-oppiin roomalais-tasavaltalaisessa hengessä, mielivaltaa, yksinvaltaa ja maaorjuutta vastaan rehellisyyden ja oikeamielisyyden puolesta. Käytännössä tämä ohjelma suuntautui privilegioyhteiskuntaa ja siten etenkin aatelin erioikeuksia vastaan, ja näin ollen myös La Harpen myöhempi vaikutus tuli tärkeäksi. [2]

Suhde isään ja isoäitiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri joutui hankalaan tilanteeseen dominoivan isoäitinsä ja omien vanhempiensa välissä; vanhemmat saivat aluksi tavata poikiaan vain kerran viikossa. Myöhemmin Aleksanteri sai tasapainoilla Pietarissa asuvan isoäitinsä ja Hatsinan palatsissa oleskelevan kruununperillis-suuriruhtinasparin vastakkaisten mielipiteiden välillä; tämän on arveltu vaikuttaneen kielteisesti hänen luonteeseensa, vaikka se tietysti myös opetti häntä. Ikätoveriensa kanssa hän tuli hyvin toimeen fyysisen ja henkisen kehityksen jatkuessa harvinaisen suotuisasti. "Minä ennustan, että hänellä tulee olemaan yksi suuri vaara, nimittäin naiset, he tulevat ahdistamaan häntä, sillä hänellä on ulkonäkö, joka saa kaikkiin liikettä", keisarinna Katariina kirjoitti 12-13-vuotiaasta Aleksandrista.[2]

Aleksandr alkoi tuntea enemmän myötätuntoa isäänsä kohtaan, ja näki vierailun isänsä tiluksilla Hatsinan palatsissa helpotuksena keisarinna Katriinan loisteliaalle hoville. He käyttivät yksinkertaisia ​​preussilaisia ​​armeijan univormuja hovissa suosittujen räikeiden ranskalaisten vaatteiden sijaan, joita heidän piti käyttää Katariinan luona. Vierailut tsarevitsin luona eivät sujuneet ilman vaivaa. Paavali oletti vieraittensa suorittavan sotilasharjoituksia, joita hän tyrkytti myös pojilleen Aleksandrille ja Konstantinille. Hän sai usein raivokohtauksia, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaisesti.[3]

Katariinan kuolema marraskuussa 1796, ennen kuin hän ehti nimittää Aleksandrin seuraajakseen, toi hänen isänsä Paavalin valtaistuimelle. Aleksandr piti hänestä keisarina jopa vähemmän kuin isoäidistään. Hän kirjoitti, että Venäjästä oli tullut "hullujen leikkikalu" ja että "absoluuttinen valta häiritsee kaikkea". On todennäköistä, että kahden itsevaltaista valtaansa väärinkäyttävän hallitsijan toiminnan näkeminen teki hänestä yhden edistyksellisimmistä keisareista 1800- ja 1900-luvuilla. Muualla maassa Paavali oli laajalti epäsuosittu. Hän syytti vaimoaan keisarinna Maria Fjodorovnaa salaliitosta tullakseen itsevaltiaaksi keisarinnaksi ja kaapatakseen vallan itselleen, kuten hänen oma äitinsä teki hänen isälleen Pietari III:lle. Hän myös epäili Aleksandria salaliitosta itseään vastaan, vaikka poika oli kieltäytynyt kaappaamasta valtaa Paavalilta.[3]

Katariina II:n kuoltua vuonna 1796 Paavali I:sta tuli keisari, mutta hän kuoli pian salaliiton uhrina vuonna 1801, jossa myös Aleksandr oli osallisena.

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousu valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksandrista tuli keisari 23. maaliskuuta 1801 isänsä Paavali I:n kuoltua, ja hänet kruunattiin keisariksi Moskovassa Uspenskin katedraalissa 15. syyskuuta samana vuonna. Hänen keisarinnansa Elisabet Aleksejevna otti kruunun vastaan mieheltään seisallaan, eikä polvistuneena, mikä oli uutta. Aleksanteri katui osallisuuttaan isänsä kuolemaan koko loppuelämänsä, vaikkei suorasti osallistunutkaan murhaan. Omien sanojensa mukaan hän oli mukana isänsä vastaisessa salaliitossa, muttei ollut tietoinen aikeesta murhata keisari, vaan kuvitteli tulevansa sijais- tai kanssahallitsijaksi isänsä rinnalle.

Sodat ja suhteet ulkovaltoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan Kremlin Katedraaliaukio juhlavalaistuksessa Aleksanteri I:n kruunajaisten kunniaksi syyskuussa 1801, taustalla vas. kruunajaiskirkko Uspenskin katedraali

Aleksanterin valtakaudella Napoleonin kasvava valta oli Euroopan maiden pääasiallisena huolenaiheena, ja Venäjä liittyi jälleen Britannian ja Itävallan rinnalle Napoleonia vastaan. Napoleon löi koalition Austerlitzin taistelussa 1805 ja voitti venäläiset uudelleen Friedlandin taistelussa 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian-vastaiseen saartoon hän valloitti Suomen Suomen sodassa 1809 ja hyökkäsi vielä 1812 osmanien valtakuntaa vastaan vallaten Bessarabian.

Venäjän–Ranskan-liitto alkoi rakoilla Napoleonin suhtautuessa epäluuloisesti Venäjän aikeisiin Bosporinsalmen ja Dardanellien suhteen, ja Aleksanteri epäili Napoleonin uudelleen perustaman puolalaisen Varsovan suuriruhtinaskunnan tarkoitusta. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia eikä inhimillisiä etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen Grande Arméen kanssa. Joukot marssivat Moskovaan asti, mutteivät saavuttaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli jäljellä enää 30 000 miestä.

Liittolaisten kanssa ranskalaiset ajettiin takaisin Pariisiin, ja Napoleon syöstiin vallasta. Liittolaisten voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä vuonna 1815 pidetyssä Wienin kongressissa, jossa Euroopan rajat piirrettiin uudelleen.

Wienin kongressin jälkeen Aleksanteri perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden johtajien kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa. Allianssin takaisi Aleksanterin mukaan monarkkien kristillinen ja veljellinen yhteiselo. Samalla maat turvasivat selustansa Ranskan suuresta vallankumouksesta lähtöisin olevia huolestuttavia yksinvaltaa vastustavia ja vapautta vaativia arvoja vastaan. Liitosta tuli neliliitto Britannian myötä ja viisiliitto Ranskan liittyessä siihen 1818.[4]

Aleksanterin perustelut hankkeelle herättivät kummastusta ja jopa pilkkaa. Niitä pidettiin mystiikkaan perustuvana hölynpölynä. Britannian lähettiläs Castlereagh jopa tiedotti hallitukselleen epäilevänsä tsaarin henkistä terveyttä. Osin tämän vuoksi Britannia pysyi paljolti syrjässä toiminnasta, mutta mannermaiset jäsenet kukistivat menestyksekkäästi perustuslaillisten kapinat Italiassa 1821 ja Espanjassa 1823.[4]

Venäjä jatkoi laajenemistaan länteen. Wienin kongressi perusti uudelleen Puolan kuningaskunnan, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Hänestä tuli Venäjän itsevaltaisen keisarin ja Suomen suuriruhtinaan (1809) aseman lisäksi myös Puolan perustuslaillinen monarkki. Aleksanteri oli järjestänyt Suomessa Porvoon valtiopäivät vuonna 1809. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Kaukasiassa Persialta, ja Alaskakin oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.

Aleksanteri I, Stepan Semjonovitš Štšukin 1806

Speranskin suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilsitin rauhan sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1807 Aleksanteri oli antanut Mihail Speranskille tehtäväksi laatia uudistussuunnitelman Venäjän yhteiskunnan täydelliseksi muuttamiseksi. Lokakuussa 1809 Speranski esitteli suunnitelmansa, jonka mukaan poliittiset oikeudet ja kansalaisoikeudet riippuivat säätyyn kuulumisesta. Molemmat oikeudet kuuluivat vain aatelistolle. Kauppiaiden, porvareiden ja kruununtalonpoikien poliittiset oikeudet olivat tulojen mukaiset. Työläisille ja maaorjille kuuluivat vain kansalaisoikeudet. Lainsäädäntö- , toimeenpano- ja tuomiovalta tuli erottaa toisistaan Montesquieun periaatteiden mukaisesti. Ylin poliittinen laitos oli valtioneuvosto, jonka jäsenet asetti keisari. Keisari myös hyväksyi kaikki päätökset ja lakiehdotukset.[5]

Aleksanterin mielestä suunnitelma oli "tyydyttävä" ja "käyttökelpoinen", mutta ministerit ja muut korkea-arvoiset virkamiehet vastustivat sitä liian radikaalina. Aleksanterin sisaren, suuriruhtinatar Jekaterina Pavlovnan ympärille kerääntyi henkilöitä, jotka suhtautuivat hyvin skeptisesti keisarin ja Speranskin kunnianhimoisiin uudistuksiin. Mihail Speranski erotettiin maaliskuussa 1812, ja Napoleonin hyökkäys Venäjälle syrjäytti kaikki uudistusajatukset.[5]

Aleksanteri I, Stepan Semjonovitš Štšukin 1808

Luopuminen uudistuksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanterin hallitsijakauden kymmenelle viimeiselle vuodelle oli ominaista jatkuva uskonnollinen mietiskely. Muutaman vuoden ajan sivistymättömällä munkki Fotiuksella, jota pidettiin ihmeidentekijänä, oli suuri vaikutusvalta keisariin. Sisäpolitiikassaan Aleksanteri muuttui konservatiiviseksi: maanomistajat saivat jälleen oikeuden lähettää kapinoivia maaorjia Siperiaan, sotilaita valvova salainen poliisi perustettiin, vapaamuurariloosit ja muut ei-ortodoksiset yhteisöt kiellettiin, kirjojen maahantuontikielto tuli taas voimaan, epämieluisia professoreita erotettiin yliopistosta ja yliopiston kirjastosta poistettiin kirjat, jotka edustivat vahingollista suuntausta. Keisarin ensisijainen neuvonantaja oli kenraali Aleksei Araktšejev.[6]

Tyytymättömät alamaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I, Stepan Semjonovitš Štšukin

Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ajatukset ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja kansanvallasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Jyrkimmät olivat jopa valmiit itsevaltiuden väkivaltaiseen päättämiseen vallankumouksella. Etenkin se herätti kummastusta, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, joka oli vastuullinen vain Puolan varakuninkaalle, kun taas Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja. Tilanne herätti tyytymättömyyttä ja useat ryhmät olivat jo valmistautumassa kapinaan, kun Aleksanteri kuoli yllättäen vuonna 1825. Hänen veljensä Konstantin, joka oli perimysjärjestyksessä seuraavana, kieltäytyi kruunusta ja valtaistuimelle nousi hänen nuorin veljensä Nikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3 000 miehen joukot, kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaati sen sijaan perustuslakia. Kapinan ajankohdan mukaan sitä kutsutaan dekabristikapinaksi. Dekabristit esiintyivät Konstantinin liittolaisina ja vaativat hänen ympärilleen muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa, mutta heidän joukossaan oli myös tasavaltalaisia. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.

Keisarinna Elisabet Aleksejevna, Jean-Laurent Mosnier 1807
Ruhtinatar Marija Naryškina, Josef Grassi 1807

Perhe ja naissuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri meni naimisiin vuonna 1793 Elisabet Aleksejevnan - alkujaan Badenin prinsessa Louise - kanssa, jonka isoäiti Katariina II valitsi hänelle puolisoksi. Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli 15-vuotias avioituessaan 14-vuotiaan Elisabetin kanssa. He saivat kaksi tytärtä, jotka molemmat kuolivat lapsina.

  • suuriruhtinatar Maria Aleksandrovna (toukokuu 1799 – heinäkuu 1800)
  • suuriruhtinatar Jelisaveta Aleksandrovna (marraskuu 1806 – toukokuu 1808)

Katariina rakennutti Aleksanterin palatsin (ven. Александровский дворец, alunperin Uusi palatsi) kesäpalatsiksi pariskunnalle vuosina 1792-1796 Tsarskoje Seloon, lähelle Katariinan palatsia. Tämä ei auttanut yhtään heidän suhdettaan, sillä Katariina II teki parhaansa viihdyttääkseen heitä tanssiaisilla ja juhlilla, mikä ärsytti Elisabetia. Palatsissa asuminen painosti Aleksandria myös esiintymään aviomiehenä, vaikka hän tunsikin vain veljellistä rakkautta suuriruhtinattareen.[3] Myöhemmin hän kertoi ystävälleen Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III:lle, että avioliitto, hänen isoäitinsä Katariina II Suuren suunnittelema poliittinen naimakauppa, osoittautui valitettavasti onnettomuudeksi hänelle ja hänen puolisolleen.[1] Kun Aleksanteri tuli vuonna 1801 keisariksi, pariskunta asui kesäisin Katariinan palatsissa ja nuorempi veli Nikolai sai Aleksanterin palatsin.

Keisari Aleksanteri I:lla oli myös pitkäaikainen yli 15 vuotta pitkä suhde naimisissa olevaan, puolalaissyntyisen ruhtinatar Marija Naryškinaan vuosina 1803–1818. Heillä oli kolme lasta,[2] jotka kuitenkin saivat aviomiehen sukunimen. Kun Naryškinan tytär Sofia Dmitrjeva Naryškina (1805-1824) kuoli 18-vuotiaana keuhkotautiin häittensä kynnyksellä vuonna 1824, keisarin on sanottu olleen lohduton surusta.

Aleksanteri I, Thomas Lawrence 1814-1818

Kuolema ja legenda erakosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I koki Napoleonia vastaan käymänsä pitkät sodat paitsi ruumiillisesti, myös henkisesti erittäin raskaina. Hän alkoi kiinnostua uskonnosta ja luki paljon Raamattua. Kun hänen nuorin veljensä, tuleva keisari Nikolai I vuonna 1818 sai pojan (tuleva Aleksanteri II), Aleksanteri I kävi onnittelemassa veljeään. Hän totesi vierailulla useaan otteeseen, että on tyytyväinen tapaan, jolla Nikolai hoitaa velvollisuuksiaan ja että tämän pitää valmistautua nousemaan pian valtaistuimelle. Aleksanteri I jatkoi, että aikoo luopua tehtävistään ja vetäytyä maailmasta. Nikolai oli luonnollisesti järkyttynyt ilmoituksesta.[7]

Marraskuun alussa 1825 Nevajoki tulvi aiheuttaen Pietarissa paljon vahinkoa. Keisari johti pelastustöitä henkilökohtaisesti pysymällä valveilla pitkiä aikoja. Samaan aikaan hänen aviovaimonsa keisarinna Elisabet Aleksejevna sairastui. Akuuteimman tulvakriisin mentyä ohi, Aleksanteri I päätti lähteä puolisoineen etelään Taganrogiin lepäämään ja hoitamaan terveyttään. Mukana seurasi poikkeuksellisen pieni seurue, vain kolme henkilöä. Myös oleskeluun varattu huvila oli tavanomaista vaatimattomampi.[8]

Keisari vilustui melko pian saavuttuaan Taganrogiin ja kuume vaivasi häntä pitkään. Marraskuun 14. päivänä Aleksanteri I pyörtyi kesken aamutoimiensa. Paikalle saapui lääkäri, joka totesi että aikaa ei ole paljoakaan jäljellä. Kuolema seurasi viisi päivää myöhemmin 19. marraskuuta vuonna 1825. Keisari oli kuollessaan 47-vuotias.[9] Hänen aviovaimonsa keisarinna Elisabet Aleksejevna kuoli 4. toukokuuta 1826, puoli vuotta aviomiehensä jälkeen 47-vuotiaana.

Keisari Aleksanteri I, George Dawe 1826

Kuoleman jälkeen Britannian suurlähettiläs ilmoitti, että keisari oli lähtenyt laivalla Englantiin. Tämä tieto jäi kuitenkin vahvistamattomaksi. Venäjällä jäi sitkeästi elämään legenda, jonka mukaan Aleksanteri I ei kuollutkaan, vaan vetäytyi uskonnolliseen mietiskelyyn. Legendaa vahvistivat tiedot siitä, että Aleksanteri I oli kuollut syrjäseudulla ja että perinteisiä keisarin kuolemaan liittyneitä hoviseremonioita ei suoritettu. Lääkärit yrittivät palsamoida vainajan, mutta heillä ei ollut käytössään kaikkia vaadittavia aineita. Keisarin ruumis alkoi nopeasti mädäntyä ja kasvot muuttuivat tunnistamattomiksi.[9]

Vuonna 1838 Permin kaupungin poliisi pidätti erään pyhänä miehenä pidetyn vanhuksen. Hänen nimensä oli Fjodor Kusmitš. Hän oli suurin piirtein saman ikäinen kuin keisari olisi ollut, myöskin sinisilmäinen ja myös hänen toinen korvansa oli kuuro, kuten Aleksanterinkin oli ollut. Hän osasi ranskaa ja tiesi kertoa hovista asioita, joita vain siellä ollut voi tietää. Poliisi pahoinpiteli häntä, mutta edes kidutettuna hän ei suostunut kertomaan mitään menneisyydestään. Tapauksen jälkeen Kusmitš jatkoi elämäänsä maata kiertävänä erakkona, joka opetti kansalle Raamattua. Hän kuoli vuonna 1864 ja monet uskoivat, että hän oli keisari Aleksanteri I.[10][9]

Tarina sopii venäläiseen kulttuuriympäristöön täydellisesti. Siinä on kertomuksia pyhästä tsaarista, joka pakenee hovin pahoja aristokraatteja ja ryhtyy tekemään hyviä töitä. Tapaus kiinnosti myös keisari Aleksanteri III:ta. Hän määräsi Aleksanteri I:n haudan avattavaksi ja hauta paljastui tyhjäksi.[9]

Aleksanteri I:n kuolemaan liittyy piirteitä, joiden perusteella on arveltu, ettei hän olisikaan kuollut vaan paennut sairautensa varjolla ja elänyt loppuelämänsä munkkina. Keisari oli joskus viitannut mahdollisuuteen saada elää tuntemattomana kansan joukossa, ja oli ilmeistä, että Aleksanteri I oli politiikassaan todellisessa ratkaisemattomassa ongelmatilanteessa. Pietarista lähtiessään hän oli puhunut historioitsija Nikolai Karamzinin kanssa perustuslain antamisesta, ja Karamzin oli edellyttänyt häneltä vielä pitkää hallituskautta reformien takia. Raportit tulevien dekabristien toiminnasta askarruttivat Aleksanteria, ja hän myönsi niiden olevan sopusoinnussa hänen vanhojen ja häntä edelleen velvoittavien periaatteittensa kanssa. Toisaalta sitoutuminen vallankumouksen vastaiseen rintamaan koko Euroopassa, epäilykset (väistämättä aatelisvaltaiseen) parlamentaariseen järjestelmään siirtymisestä sekä konservatiivien tyytymättömyys syvällisiin reformeihin estivät häntä ryhtymästä toteuttamaan uudistushankkeita. Ristiriita ei tulisi ratkeamaan vaan säilyisi hänen ongelmanaan. Myös uskonnollinen ja mystillinen viehtymys puhuivat vetäytymisen puolesta.[2]

Kaksi seikkaa on vahvistanut hypoteesia Aleksanterin luopumisesta: yhtäältä se, että Taganrogista Pietariin tuotu ja siellä haudattu arkku osoittautui myöhemmin tyhjäksi, toisaalta se, että Siperiassa kuoli 1860-luvulla munkki Fjodor Kuzmin, jonka puheista ilmeni, että hän tunsi läheisesti vuosisadan alkupuolen hallitsijoita ja valtiomiehiä ja jonka tavat osoittivat hänen olleen peräisin ylhäisöpiireistä. Munkki olisi ikänsä ja ulkonäkönsä puolesta voinut olla Aleksanteri I. Jos vetäytyminen todella tapahtui, on selvää, ettei sitä ole voitu tai saatu mainita missään asiakirjoissa tai muissa lähteissä. N. K. Schilder, joka on kirjoittanut perusteellisimman elämäkerran Aleksanteri I:stä, on kallistunut vetäytymishypoteesin kannalle, mutta muut tutkijat ovat epäilleet sitä. Ainakaan keisarinna tai kukaan muukaan viimeisten päivien läheinen ei viittaa mihinkään sellaiseen. Keisarinnan kirjeet ja henkilääkäri Wylien päiväkirja ovatkin vahvimpia todisteita todellisen kuoleman puolesta.[2]

Vallanperimys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I:tä seurasi valtaistuimelle hänen veljensä, Nikolai I. Aleksanterilla ei ollut poikaa, joten vallanperimyksestä oli päätettävä veljesten kesken. Vuoden 1821 alkuvuodesta Aleksanteri I:n veli suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš ilmoitti, että ei ole kiinnostunut ryhtymään hallitsijaksi ja luopuu perintöoikeudestaan. Elokuun 16. päivänä vuonna 1823 Aleksanteri I antoi manifestin, jossa Nikolai julistettiin vallanperijäksi. Aleksanteri I vain vihjaili asiasta veljelleen, sillä manifestia ei julkistettu. Tämä aiheutti vallansiirron yhteydessä ongelmia.[11]

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Aleksanteri I :n rintakuva Yliopiston kirjaston pihalla. Kuvanveistäjä Ivan Martos, 1814. Vuosina 1814-1832 Turun akatemiatalon juhlasalissa, Helsingin yliopiston juhlasalissa 1832-1932. Yliopiston kirjaston pihalla vuosina 1957-2013. Vuonna 2013 veistos konservoitiin ja siitä tehtiin vuonna 2014 kopio Turun akatemialle.

Aleksanteri I:n mukaan on nimetty Eteläisellä jäämerellä sijaitseva Aleksanterinsaari, jonka venäläinen tutkimusmatkailija Fabian Gottlieb von Bellingshausen löysi vuonna 1821.[12]

Keisari Aleksanteri I kielsi monumenttien pystyttämisen itselleen ja useimmat muut henkilökohtaiset huomionosoitukset elinaikanaan. Poikkeuksena hän salli kolossaalirintakuvansa teettämisen Keisarilliselle Turun Yliopistolle. Veistoksen teki kuvanveistäjä Ivan Martos vuonna 1814, ja se asetettiin yliopiston uuteen juhlasaliin Turussa, ja tuotiin yliopiston mukana Helsinkiin vuonna 1832.[2] Aleksanteri I:n rintakuva, joka vuosina 1957-2013 sijaitsi Kansalliskirjaston pihapuistikossa, on siirretty Helsingin yliopistomuseon kokoelmiin. Vuonna 2023 konservoitu patsas siirrettiin remontoidun yliopiston päärakennuksen katetulle sisäpihalle.

  • Heisingin yliopiston päärakennuksen otsikossa oli monogrammi A I vielä 1920-luvun puoliväliin, jolloin radikaalinationalistiset ylioppilaat häpäisivät sen tervaamalla.
  • Yliopistolla on myös François de Gérardin n. 1814-1815 tekemä Aleksanteri I:n muotokuva, joka riippui konsistorinsalissa uudisrakentamiseen vuoteen 1936 saakka ja on sen jälkeen ollut varastoituna tai museoituna. Senaatin muotokuvatoisinto siirrettiin vuonna 1918 Kansallismuseoon.
  • Emil Wikströmin vuonna 1903 veistämän Säätytalon fasadin päätykolmion aiheena on Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät 1809.
  • Porvoon valtiopäivien 100-vuotismuistoksi 1909 Porvoon tuomiokirkkoon pystytettiin Walter Runebergin veistämä pronssipatsas. Se seisoo (vuonna 2000) samoilla jalansijoilla kuin Aleksanteri I seisoi vuonna 1809. Porvoon kaupunginvaltuuston salissa oli 1990-luvulla patsaasta jäljennös.[2]

Suomen keisarillinen yliopisto nimettiin vuonna 1828 uusien statuuttien antamisen yhteydessä Keisarilliseksi Aleksanterin-Yliopistoksi Suomessa. Nimi säilyi virallisesti vuoteen 1919 ja epävirallisesti senkin jälkeen. Aleksanteri I:n mukaan on Suomessa nimitetty myös katuja Helsingissä ja Porvoossa sekä kirkko Tampereella.[2]

Aleksanterinkatu Helsingissä, Lahdessa, Oulussa, Tampereella ja Porvoossa on nimetty keisarin kuoleman jälkeen.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Phillips, Walter Alison: "Alexander I." Teoksessa: Chisholm, Hugh (toim). Encyclopædia Britannica. Vol. 1 (11th ed.). Cambridge University Press, 1911. ss. 556–559.
  2. ↑ a b c d e f g h i Klinge, Matti: Aleksanteri I (1777 - 1825) Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas (Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003108 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 24.7.2023). 23.6.2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ a b c Sebag-Montefiore, Simon: The Romanovs: 1613–1918. Knopf Doubleday Publishing Group, 2016. Ss. 354-357, 384
  4. ↑ a b Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 415
  5. ↑ a b Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 43-44. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2.
  6. ↑ Jangfeldt, Bengt: Venäjä. Aatteet ja ideat Pietari Suuresta Putiniin, s. 48-49. Siltala, 2022. ISBN 978-952-388-137-2.
  7. ↑ Sebag-Montefiore, Simon.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 423
  8. ↑ Sebag-Montefiore, Simon.: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 425–426
  9. ↑ a b c d Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 428
  10. ↑ The Emperor and the Hermit: Tsar Alexander & Feodor Kuzmich Hermitary & Meng-hu
  11. ↑ Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit, 1613–1918, 2016, s. 423–424
  12. ↑ Alexander Island (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.10.2019.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ekman, Torsten: Aleksanteri I: Keisari ja isänmaa. (Kejsare och fosterland, 2011). Helsinki: Schildts & Söderströms, 2013. ISBN 978-951-52-3032-4.
  • Аммон Ф. Г. В фаворе у кесаря: Александр I и Аракчеев
  • Sebag-Montefiore, Simon: The Romanovs: 1613–1918. Knopf Doubleday Publishing Group, 2016.
  • Sebag-Montefiore, Simon: Romanovit: 1613–1918. Suomentanut Seppo Raudaskoski. WSOY 2017, 2018. IBSN 9789510438800 (Jättipokkari), ISBN 9789510429006 (E-kirja / ePub 2), ISBN 9789510425503
  • Troyat, Henri: Aleksanteri I. WSOY Profiili 1981. ISBN 951010812x
  • Schilder. N. K.: Imperator Aleksandr Pervyi, evo zhisn i tsarstvovanie I - IV. 1904-1905.
  • Schilder Nikolai Karlovitš: Emperor Alexander the First. His life and reign. In 4 volumes: vol. 1: Before accession to the throne; vol. 2: 1801-1810; vol. 3: 1810-1816; vol. 4:1816-1825. "New time" A. S. Suvorinin kirjapaino , Pietari 1897. [ru]

Aiheesta lisää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Paavali I 		Venäjän keisari
1801–1825 		Seuraaja:
Nikolai I
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksanteri_I&oldid=22132717”