Albert Puroma
Albert Aleksander Puroma ent. Bäckman (21. helmikuuta 1895 Tuusula – 8. huhtikuuta 1987 Helsinki)[1] oli suomalainen kenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari numero 96.[2] Hänelle se myönnettiin everstinä päivämäärällä 18. lokakuuta 1942, jolloin hän oli Jänkäjääkäreiden eli Jalkaväkirykmentti 12:n komentaja. Hyvin usein hänen nimensä kirjoitetaan muodossa A. A. Puroma. Hänestä on käytetty myös kutsumanimeä Pohjolan Rommel ja hänen omat miehensä jänkäjääkärit kutsuivat johtajaansa Reikärauta-Puromaksi[3].
Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroman vanhemmat olivat liikemies Magnus Bäckman ja Hanna Strömberg.[1] Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Rauha Elisabeth Pirilän kanssa. Hän kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Vaasan suomalaisessa lyseossa vuonna 1925. Hän kävi kapteenikurssin sotakorkeakoulussa vuonna 1926 ja Sotakorkeakoulun yleisen osaston vuosina 1930–1932.[4][5]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroma työskenteli merimiehenä ja joutui internoiduksi Saksaan, koska Saksa piti Suomea vihollismaanaan.[6] Hänen onnekseen hänelle avautui mahdollisuus vapauteen liittymällä vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 6. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[4][5] Pataljoonan palattua rintamalta, alkoi sillä monipuolinen koulutusjakso Libaussa 25. maaliskuuta 1917 alkaen. Tänä aikana Puroma toimi muun muassa lähettina Libaun ja Polangenissa erikoiskoulutusta saavien joukkojen välillä.[7]
Puroma muistelee jääkärikoulutustaan osin vanhanaikaiseksi, kunnes viimeisessä Libau-vaiheessa koulutus muuttui siinä määrin, että hän arvioi koulutuksen vastanneen siltä osin reservin upseerikoulutusta, tosin kaikilta kohdin ei sitäkään.[8]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroma astui Suomen armeijan palvelukseen vänrikiksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana.[4][5] Suomeen palattuaan jääkäreille järjestettiin hienot tanssiaiset ja päivälliset, joilla Puroma muistaa saaneen oikeata riisipuuroa.[9] Juhlinnan jälkeen hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa.[4][5]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroma jatkoi palvelustaan Tampereella sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä supistamalla muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, joka nimettiin 2. Jääkäripataljoonaksi, Pohjolan jääkäripataljoonaksi ja edelleen Kajaanin sissipataljoonaksi. Hänet määrättiin 20. marraskuuta 1918 alkaen 1. komppanian päälliköksi, josta hänet siirrettiin edelleen 2. tammikuuta 1922 alkaen Jääkäriprikaatin aliupseerikoulunjohtajaksi Laihian Hulmille.[4][5]
Puroma siirrettiin 28. huhtikuuta 1927 Jääkäriprikaatin esikuntaan, josta hänet komennettiin 15. kesäkuuta 1927 ja siirrettiin 23. joulukuuta 1927 alkaen Reserviupseerikouluun komppanianpäälliköksi. Hän toimi koulunjohtajan viransijaisena 1. syyskuuta – 31. joulukuuta 1928 ja 5. syyskuuta 1933 – 1. elokuuta 1934 väliset ajat, jonka jälkeen hän hoiti koulutusupseerin tehtäviä. Puroma nimitettiin 20. tammikuuta 1936 Kannaksen sotilaspiirin päälliköksi, josta tehtävästä hänet siirrettiin 24. maaliskuuta 1938 alkaen puolustusministeriön reservinkoulutustoimiston päälliköksi.[4][5]
Talvisota, jatkosota ja Lapin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroma osallistui talvisotaan kenraaliluutnantti Harald Öhquistin komentamassa II armeijakunnan alaisessa Viipurin suojeluskuntapiirissä sekä Kannaksen sotilaspiirin päällikkönä. Välirauhan aikana hänet komennettiin Mikkeliin maavoimien esikuntaan koulutusosaston päälliköksi. Maavoimien esikunnasta hänet siirrettiin heinäkuussa 1940 Päämajan henkilöosaston päälliköksi. Kesän jälkeen Puroma siirrettiin yleisesikunnan päällikön Erik Heinrichsin määräyksestä 12. prikaatin komentajaksi Lappiin.[10]
Jatkosodan puhjettua hän siirtyi 12. prikaatista muodostetun 6. divisioonan Jalkaväkirykmentti 12:n (jänkäjääkärit) komentajaksi. Hänen johtamansa rykmentti oli osin asevelvollisia ja osin talvisodan veteraaneja niin sanottuja Lapin jätkiä.[11] Hän osallistui sen komentajana taisteluihin Sallassa. Hän johti ensimmäistä hyökkäystä Sallassa tulen alla joukkojensa edestä, jolloin hänen molemmat lähettiupseerinsa kaatuivat.[12] Myöhemmin hän osallistui rykmentin ympärille muodostetun Osasto Puroman komentajana läpimurtotaisteluun Kiestingissä ja valtaustaisteluun Louhivaarassa.[13] Puroma marssitti keväällä vuonna 1943 komentamansa Jalkaväkirykmentti 12:sta Karhumäkeen, missä hän osallistui sotatoimiin Karhumäki–Stalinin kanava -akselilla. Viimeisenä jatkosotavuonna hänet siirrettiin panssaridivisioonan Jääkäriprikaatin komentajaksi.[5] Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuun 9. päivänä 1944, Puroma sai komentoonsa panssarintorjuntaan pikakoulutetun taisteluosasto Puroman, joka käsitti 3 100 miestä. Osasto oli taisteluvalmis 14. kesäkuuta ja osallistui Kuuterselän VT-aseman takaisin valtaukseen kenraalimajuri Aaro Pajarin komentaman 3. divisioonan apuna. Taistelu oli verisin koskaan suomalaisten käymä taistelu.[14] Puroma osallistui vielä taisteluosastosta ja rajajääkäreistä koostuvan Jääkäriprikaatin (Taisteluryhmä Puroma) kanssa Vuosalmella 11. heinäkuuta 1944 käytyyn vastahyökkäykseen, joka pysäytti vihollisen sodan loppuun saakka.[15]
Puroman sota ei päättynyt jatkosotaan, vaan hänet nimitettiin vuoden 1944 elokuussa 6. divisioonan komentajaksi ja hän hyökkäsi panssaridivisioonan tukemana entisen aseveljen kimppuun Puolangan ja Ranuan kautta Rovaniemelle. Marraskuusta 1944 alkaen Puroma toimi Lapin sodassa Ryhmä Puroman komentajana.[15]
Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotien jälkeen Puroma siirtyi Taistelukoulun väliaikaiseksi johtajaksi, josta hänet siirrettiin vuonna 1946 Puolustusvoimain Pääesikunnan komentoesikunnan päälliköksi. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1949 saakka. Vuonna 1949 hänet nimitettiin Rajavartiostojen päälliköksi. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta säädetyn eroamisiän perusteella 29. helmikuuta 1956.[5]
Puroma osallistui marsalkka Mannerheimin ruumiin saattamiseen Sveitsistä Suomeen yhdessä silloisen jalkaväen tarkastajan, Mannerheim-ristin ritarin kenraalimajuri, K. A. Tapolan kanssa 31. tammikuuta 1951.[16]
Puroma kuoli 8. huhtikuuta 1987 ja hänet on haudattu Kaartin hautausmaalle Helsinkiin.[17]
Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puroma toimi Harjoitusohjesääntökomitean jäsenenä vuosina 1919–1920 ja Reserviupseerikoulun kunnianeuvoston puheenjohtajana vuosina 1930 ja 1933 sekä 3. divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1933. Hän toimi Upseeriliiton puheenjohtajana vuosina 1947–1953.[4][5]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
               |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Brantberg, Robert: Sotaupseerit, Jyväskylä: Gummerus 1999 ISBN 952-5170-08-X.
- Hurmerinta, Ilmari; Viitanen, Jukka (toim.): Suomen puolesta - Mannerheim-ristin ritarit 1941–1945, 4. painos. Helsinki: Ajatus kirjat, 2004. ISBN 951-20-6224-0.
- Onttonen, Markku: Jääkärikirja. Helsinki: Ajatus kirjat, 2005. ISBN 951-20-6232-1.
- Raunio, Ari; Kilin, Juri: Itsenäisyyden puolustajat – Sodan taisteluja 2: jatkosota. Espoo: Weilin+Göös, 2005. ISBN 951-593-927-5.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Tapola, Päivi: Ajan paino - Jalkaväenkenraali K. A. Tapolan elämä. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-3037-1.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Onttonen 2005: 213.
- ↑ Hurmerinta, Viitanen 2004: 335.
- ↑ Ahtiainen, Arvi: Jalkaväkirykmentti 12:n vaiheet jatkosodan alkaessa Uusikaupunki: Pentti Ahtiainen. Viitattu 23.3.2010.
- ↑ a b c d e f g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g h i Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Brantberg 1999: 256.
- ↑ Onttonen 2005: 120-121.
- ↑ Onttonen 2005: 162-163.
- ↑ Onttonen 2005: 160-161.
- ↑ Brantberg 1999: 257.
- ↑ Brantberg 1999: 258.
- ↑ Brantberg 1999: 255.
- ↑ Brantberg 1999: 259.
- ↑ Brantberg 1999: 261.
- ↑ a b Brantberg 1999: 262.
- ↑ Tapola 2004.
- ↑ Brantberg 1999: 263.
| ||||||||||
