Ahmadou Ahidjo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ahmadou Ahidjo
Ahidjo työvierailulla Ronald Reaganin luona vuonna 1982.
Ahidjo työvierailulla Ronald Reaganin luona vuonna 1982.
Kamerunin 1. presidentti
Seuraaja Paul Biya
Henkilötiedot
Syntynyt24. elokuuta 1924
Garoua
Kuollut30. marraskuuta 1989 (65 vuotta)
Dakar
Puoliso Germaine Ahidjo
Tiedot
Puolue Union camerounaise
Union nationale camerounaise
Uskonto islam

Ahmadou Babatoura Ahidjo (24. elokuuta 1924 Garoua[1]30. marraskuuta 1989 Dakar[2]) oli kamerunilainen poliitikko ja maansa ensimmäinen presidentti vuosina 1960–1982.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahmadou Ahidjo syntyi muslimiperheeseen Ranskan Kamerunin pohjoisosassa. Hänen isänsä oli fulbepäällikkö ja äitinsä orjatar. Ahmadou kävi koraanikoulun, Garouan alakoulun ja valmistui Yaoundén yläkoulusta vuonna 1941. Hän työskenteli posti- ja lennätinlaitoksen radistina eri puolilla Kamerunia vuoteen 1946 saakka.[1][3][4]

Tie valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahidjo valittiin Ranskan Kamerunin edustajainkokouksen jäseneksi vuonna 1947. Hän tuli tunnetuksi maan pohjoisosan etujen puolustajana, ja vuonna 1953 hänet lähetettiin Ranskan unionin yleiskokouksen edustajaksi. Ahidjo liittyi yleiskokouksessa Indépendants d’outre-mer -ryhmään ja tutustui Pariisissa moniin afrikkalaispoliitikkoin kuten Léopold Sédar Senghoriin.[1][3]

Kamerunissa Ahidjo valittiin vuonna 1952 uuteen aluekokoukseen ja hän liittyi Louis-Paul Aujoulatin Bloc démocratique camerounais -puolueeseen. Vuonna 1955 hänestä tuli aluekokouksen varapuheenjohtaja. Vuoden 1957 alussa Ahidjo valittiin autonomisen Kamerunin parlamentin puheenjohtajaksi ja toukokuussa hänet nimitettiin André-Marie Mbidan koalitiohallituksen varapuheenjohtajaksi ja sisäministeriksi. Ahidjo perusti pohjoisen heimopäällikköjä sekä maan etelä- ja keskiosien poliitikkoja yhdistäneen Union camerounaise -puolueen, ja Mbidan jouduttua eroamaan hänestä tuli helmikuussa 1958 pääministeri.[1][3]

Ahidjo neuvotteli Kamerunin itsenäistymisestä ranskalaisten kanssa, jotka auttoivat häntä murskaamaan Union des populations du Cameroun (UPC) -liikkeen sissijoukot maan rannikkoseudulla. Ranskan Kamerun julistettiin itsenäiseksi Kamerunin tasavallaksi vuoden 1960 alussa ja saman vuoden toukokuussa Ahidjo valittiin sen ensimmäiseksi presidentiksi. Lokakuussa 1961 tasavaltaan liittyi entisen Brittiläisen Kamerunin eteläosa, ja Ahidjosta tuli Kamerunin liittotasavallan presidentti.[1][3]

Kamerunin yksinvaltias[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kamerunin itsenäistyttyä ja yhdistyttyä Ahidjo ryhtyi rakentamaan keskitettyä yksipuoluejärjestelmää. Itä-Kamerunissa kilpailijat joutuivat väistymään vuoden 1964 parlamenttivaaleihin mennessä, ja Länsi-Kamerunin puolueiden kanssa muodostettiin vuonna 1966 maan ainoa sallittu puolue Union nationale camerounaise. UPC:n vastarinta kukistettiin lopullisesti 1970-luvun vaihteessa, jolloin sen johtaja Ernest Ouandié vangittiin ja teloitettiin.[1][3]

Ahidjo valittiin uudelleen presidentiksi yleisten vaalien ainoana ehdokkaana vuosina 1965, 1970, 1975 ja 1980. Vuonna 1969 hänestä tuli myös valtapuolueen puheenjohtaja. Vuoden 1972 perustuslaki lakkautti Länsi-Kamerunin autonomian ja laajensi entisestään yhtenäisvaltion presidentin valtaoikeuksia.[1][3]

Muodoltaan demokraattisista instituutioistaan huolimatta Kamerunista kehittyi presidentin ja hänen lähipiirinsä tiukasti valvoma valtio. Etnisten ja paikallisten eliittien uskollisuus ostettiin virkanimityksillä, joiden seurauksena maahan kehittyi laaja korruptoitunut byrokratia. Taloudessa toteutettiin ”suunniteltua liberalismia”, mikä käytännössä tarkoitti yksityisyrittäjyyden valvontaa ja tehottomia valtionyhtiöitä. Kamerunin taloudellinen tila säilyi kahvin, kaakaon ja puuvillan korkeiden maailmanmarkkinahintojen ansiosta pitkään hyvänä, ja 1970-luvun lopulla alkanut öljyesiintymien hyödyntäminen johti ennennäkemättömään talouskasvuun. Elintason nousu korvasi kansalaisvapauksien puuttumisen ja piti maan väestön melko tyytyväisenä.[1]

Ahidjo ylläpiti läheisiä suhteita Ranskaan, joka osallistui monin tavoin maan taloudelliseen, poliittiseen ja yhteiskuntaelämään. Samaan aikaan hän arvosteli sitä uuskolonialismista ja kehitti yhteyksiä Britanniaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kamerunilla oli kauppasuhteet myös Neuvostoliittoon, ja se osallistui aktiivisesti Afrikan maiden taloudelliseen ja poliittiseen yhteistyöhön.[1]

Vallasta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1982 Ahidjo ilmoitti yllättäen eroavansa presidentin tehtävästä ja luovuttavansa sen vuodesta 1975 lähtien pääministerinä toimineelle Paul Biyalle. Hän halusi kuitenkin pitää itsellään valtapuolueen puheenjohtajuuden, mikä johti miesten väliseen valtataisteluun ja Ahidjon maanpakoon heinäkuussa 1983. Ahidjoa syytettiin elokuussa vallankaappausyrityksestä ja helmikuussa 1984 hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Biya kumosi sittemmin tuomion, mutta Ahidjoa syytettiin jälleen huhtikuussa 1984 epäonnistuneesta vallankaappausyrityksestä.[1][3][4]

Ranskaan paennut Ahidjo asettui asumaan Senegaliin, eikä hän koskaan palannut takaisin Kameruniin. Hänen luomansa keskitetty presidenttivaltainen järjestelmä on säilynyt Paul Biyan aikana pitkälle yli 2000-luvun vaihteen.[1][3] Maan valtapuolue sai kuitenkin vuonna 1985 uuden nimen Rassemblement démocratique du peuple camerounais[4].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Istorija Afriki v biografijah, s. 420–424. Moskva: Rossijski gosudarstvennyi gumanitarnyi universitet, 2012. ISBN 978-5-7281-1358-4. Teoksen verkkoversio.
  2. Ahmadou Ahidjo Encyclopedia Britannica. Viitattu 26.10.2013.
  3. a b c d e f g h Dictionary of African Biography, s. 120–121. New York: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-538207-5.
  4. a b c DeLancey, Mark Dike et al.: Historical Dictionary of the Republic of Cameroon, s. 26–30. Lanham: Scarecrow Press, 2010. ISBN 978-0-8108-5824-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]