Antoine François Prévost
| Antoine François Prévost abbé Prévost |
|
|---|---|
 Antoine François Prévost |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Antoine François Prévost d’Exiles |
| Syntynyt | 1. huhtikuuta 1697 Hesdin, Pas-de-Calais, Ranska |
| Kuollut | 25. marraskuuta 1763 (66 vuotta) Courteuil, Oise, Ranska |
| Kansalaisuus | Ranska |
| Ammatti | kirjailija |
| Kirjailija | |
| Äidinkieli | ranska |
| Tuotannon kieli | ranska |
| Pääteokset | Manon Lescaut |
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Antoine François Prévost d’Exiles eli abbé Prévost (1. huhtikuuta 1697 Hesdin, Pas-de-Calais, Ranska – 25. marraskuuta 1763 Courteuil, Oise, Ranska[1]) oli ranskalainen kirjailija ja jesuiittamunkki. Hänen elämänsä täyttyi seikkailuista, vaikka niistä karsisi ne monet tekaistut jutut, joita hänen ympärilleen on kehkeytynyt. Hänen myöhempi maineensa perustuu teokseen Histoire du chevalier des Grieux et Manon Lescaut[2] eli Manon Lescaut.
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prévost'n isä oli asianajaja Liévin Prévost ja äiti Marie Clay eli Duclay oli lähellä Hesdiniä asuvan varakkaan maanviljelijän tytär. Lisänimeä d'Exilés on selitetty eri tavoin, joista yksi on, että hän viittasi sillä maanpakolaisuuteensa. Isän samoin kuin samannimisen isoisän kerrotaan olleen kiivasluontoinen. Isä oli uhannut ampua pojan, jos tämä rikkoisi luostarilupauksen. Isänisä taas oli parjannut erästä virkamiestä varkaaksi ja sanonut tahtovansa antaa selkäsaunan koko hänen virkakunnalleen. Isä oli kuitenkin tarkkaan valvonut lastensa kasvatusta.[3]
Prévost sai alkuopetuksensa kotikaupunkinsa Hesdinin jesuiittakoulussa. Sen jälkeen hän jatkoi opintoja Pariisissa jesuiittakollegiumissa. 19-vuotiaana hän tuli yhtäkkiä toisiin ajatuksiin ja meni vapaaehtoiseen sotilaspalvelukseen. Pian hän kyllästyi sotilaselämään ja haki uudestaan pääsyä jesuiittojen joukkoon, mikä kuitenkin torjuttiin. Kun perhekin oli hänet hylännyt, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata armeijaan, mutta hän ei kestänyt sitä pitkään. Rakkausseikkailu sai Prévostin vaipumaan syvään melankoliaan, ja elämään kyllästyneenä hän hakeutui noviisiksi benediktiiniluostariin, jossa hän antoi 1721 munkkilupauksen. Kahdeksan vuotta hän eli siinä "haudassa", kuten hän myöhemmin asian ilmaisi, työskennellen tieteellisten ja kirjallisten tutkimusten parissa.[2]
Tyytymättömänä ankaraan kuriin ja munkkien alituiseen epäluuloiseen valvontaan Prévost anoi paavilta lupaa siirtyä sääntökunnan vähemmän ankaraan Cluny-haaraan. Anomukseen suostuttiin, mutta väärinkäsityksen vuoksi hän ehti lähteä luostarista ennen kuin kirje saapui perille. Siksi häntä etsittiin karkurina, ja hän pakeni Englantiin. Seikkailujen vaihtuessa hän oli milloin siellä, milloin täällä, välillä Hollannissakin, ja hankki elantonsa kirjoittamalla kustantajille romaaneja ja laatimalla kokoomateoksia. Rakkaussuhde huonomaineiseen naiseen aiheutti hänelle ongelmia ja pakotti hänet vielä kerran pakenemaan Englantiin.[2]
Prévost sai 1734 luvan palata Ranskaan. Hän pääsi sovintoon benediktiinien kanssa ja sai Contin ruhtinaan luona nimellisen viran rippi-isänä. Välillä hänellä oli taloudellisia vaikeuksia, ja saatuaan kutsun 1740 hän suunnitteli hankkivansa toimeentulonsa Preussin Fredrik II:n luona. Suunnitelma ei toteutunut, kun hän ei saanut hankituksi matkarahoja.[2][4] Hän joutui kuitenkin olemaan pakosalla Ranskasta lähes vuoden eräässä skandaalilehdessä julkaistun artikkelin vuoksi, joka herätti vallanpitäjien tyytymättömyyden. Hän palasi Ranskaan vuonna 1742. Viimeiset 20 vuottaan hän vietti rauhaisaa elämää. Hänestä tuli 1755 toimittaja Journal étrangeriin, joka perustettiin laajentamaan vierasmaalaisen kirjallisuuden tuntemusta, mutta lehti pysyi pystyssä vain muutamia kuukausia. Hän sai 1754 prebendan, ja 1763 hän vetäytyi Saint Firminiin, jossa hän kuoli.[2]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seikkailukkaan elämänsä aikana Prévost oli levoton työskentelijä. Hän kirjoitti ja kokosi yli sata nidettä matkakuvauksia, historiallisia kirjoituksia, käännöksiä, lehtikirjoituksia ja romaaneja. Monessa suhteessa hän on edelläkävijä. Hän on ensimmäisiä ranskalaisia kirjailijoita, jotka elivät yksinomaan kirjoittamalla, ei varakkaiden suojelijoiden tuella. Hänen oleskelullaan Englannissa oli myös merkitystä, sillä hän oppi englannin kieltä ja tutustui englantilaiseen kirjallisuuteen. Sveitsiläisen Béat Louis de Muraltin, Montesquieun ja Voltairen tavoin hän on yksi niistä merkittävistä kirjailijoista, jotka näinä aikoina tutustuttivat maanmiehiään merkittävään Englannin kirjallisuuteen, jonka vaikutuksesta ranskalainen kirjallisuus muuttui täysin 1700-luvun jälkipuolella.[2]
Prévost julkaisi 1733–1740 aikakauskirjaa Pour et contre, joka sisälsi englantilaista kirjallisuutta käsittelevien kriittisten artikkelien käännöksiä. Juuri hänen käännöstensä ansiosta Ranskan lukeva yleisö tutustui Samuel Richardsonin romaaneihin, David Humeen ja muihin. Lisäksi hän käänsi Conyers Middletonin Histoire de Cicéronin (1743), Jacques Auguste de Thoun latinankielisen kronikan (1733) ja muokkasi John Greenin teoksen Histoire générale des voyages (1746 alkaen). Hän on kirjoittanut runsaasti myös romaaneja, joista tunnetuimpia ovat Mémoires et aventures d’un homme de qualité (1728–1732), Histoire de M. Cleveland (1731–1739), Le doyen de Killerine (1735–1740) ja Histoire d’une grecque moderne (1740).[2]
Prévost’n romaaneille on ominaista tietyssä määrin synkkyys, suoranainen pessimistinen elämänasenne, mikä oli tuohon aikaan uutta ja varmaankin suora ilmaus kirjailijan omasta, sangvinistisen nautinnonhalun ja melankolisen kyllästymisen välillä häilyvästä temperamentista. Hänen sankarinsa ovat joissakin elämänsä vaiheessa ihmisvihaajia, jotka vetäytyvät syrjään muista ihmisistä. Täysin oikeutetusti on Clevelandissa ja muissa hänen sankareissaan tunnistettu Étienne Pivert de Senancourin Obermanin ja François-René de Chateaubriandn Renén vanhempi sisarus. Prévost esittää romaanissa Jean Racinen käsityksen rakkaudesta vastustamattomana kärsimyksenä, ja hänen sankarinsa ja sankarittarensa rakastavat aina kuolemaan asti. Tapahtumat ovat aina jännittäviä, hirveitä ja verisiä ja muistuttavat niitä tapahtumia, joita vuosisata myöhemmin esiintyy Ann Radcliffen romaaneissa. Itse kerrontatapa on realistinen, saanut selvästi vaikutteita englantilaisesta esikuvasta, etenkin Daniel Defoelta. Prévost oli lisäksi tunteellinen, asetti jossain määrin sivilisaation ja luonnon vastakkain ja on siinä ja muissakin suhteissa tyypillinen Rousseaun edeltäjä.[2]
Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prévost oli omana aikanaan luetuimpia ja pidetyimpiä romaanikirjailijoita. Hänen laajasta tuotannostaan on jäänyt elämään vain Manon Lescaut, joka ilmestyi 1731. Ranskassa se tuli tunnetuksi vasta 1733, jolloin se takavarikoitiin. Sittemmin siitä on ilmestynyt lukuisia painoksia. Kertomus perustuu Prévostin nuoruudenkokemukseen. Se kuvaa uskottavasti ja liikuttavasti ilotytön ja nuoren miehen rakkaussuhdetta. Nuorukainen ei kaikista tytön hairahduksista huolimatta hylkää tätä, ja samoin tyttö kaikkien eksymystensäkin keskellä rakastaa nuorukaista. Tätä kertomusta on sittemmin pidetty arvossa ja klassikkona, mutta aikalaiset arvostivat sitä vähemmän kuin kirjailijan muita romaaneja.[2][5][6][7][8]
Vasta romantiikka on antanut teokselle täyden arvon. Sen jälkeen siitä on saanut inspiraatioita monen myöhemmän kirjailijan kirja, kuten Chateaubriandin Atala, Victor Hugon Marion de Lorme, Alexandre Dumas nuoremman Kamelianainen. Théodore Barrière ja Marc Fournier ovat käsitelleet aihetta näytelmässä, Jules Massenet ja Giacomo Puccini oopperassa, ja samaa aihetta käsittelee Carl Jonas Love Almqvistin Colombine.[2][9]
Suomennettu teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Abbé Prévost: Manon Lescaut: romaani, suom. Jalmari Hahl. Hämeenlinna: Karisto 1916.
- Abbé Prévost: Manon Lescaut (Histoire du Chevalier des Grieux et de Manon Lescaut), suom. J. A. Hollo. Helsinki: Tammi 1954. Sarja: Elävä maailmankirjallisuus, 5.
- Abbé Prévost: Manon Lescaut (Histoire du Chevalier des Grieux et de Manon Lescaut), suom. Ulla Summala. Helsinki: Kirjayhtymä 1968. Sarja: Maailmankirjallisuuden mestareita. – 2. p. 1983 Helsinki: Kirjayhtymä 1983. Sarja: Maailmankirjallisuuden mestareita ISBN 951-26-2500-8
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Prévost, Antoine François, BnF, viitattu 7.9.2020 (ranskaksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Prévost d’Exiles, Antoine François Nordisk familjebok, 1915 (ruotsiksi)
- ↑ Jalmari Hahl, Elämäkerrallinen luonnos. teoksessa: Abbé Prévost, Manon Lescaut, Karisto, 196 (projekt Gutenberg)
- ↑ Jean Sgard, Prévost, Dictionnaire des journalistes, viitattu 9.9.2020 (ranskaksi)
- ↑ Prévost d’Exiles, Antoine-François, Facta 2001, osa 13. WSOY 1985 ISBN 951-0-10234-2
- ↑ Aubrey Rosenberg, L'Abbé Prévost, University of Toronto Quarterly Winter 1987/88, viitattu 8.9.2020 (englanniksi)
- ↑ William B. Parrill, European Silent Films on Video: A Critical Guide (Google Books), viitattu 8.9.2020 (englanniksi)
- ↑ Antoine-François, Abbé Prévost d'Exiles, Britannica.com, viitattu 8.9.2020 (englanniksi)
- ↑ Puccini: Manon Lescaut, Metropolitan. Viitattu 9.9.2020 (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Antoine François Prévost Wikimedia Commonsissa
Lisää luettavaa aiheesta Antoine François Prévost on Wikiaineistossa (ranskaksi)- Abbé Prévost, Manon Lescaut, suom. Jalmari Hahl Arvi A. Karisto, 1916. (Project Gutenberg)
| ||||||||||||||||||||||
