Aarne Juutilainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aarne Juutilainen
Aarne juutilainen1939.jpg
Henkilötiedot
Muut nimet ”Marokon kauhu”
Syntynyt18. lokakuuta 1904
Sortavala, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut28. lokakuuta 1976 (72 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus Suomi, Ranska
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Ranskan muukalaislegioona 1930–1935
myöhemmin Suomi
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo kapteeni
Kunniamerkit 3. ja 4. luokan Vapaudenristi
Aiheesta muualla

Aarne Edward Juutilainen (18. lokakuuta 1904 Sortavala, Suomen suuriruhtinaskunta28. lokakuuta 1976 Helsinki, Suomi) oli talvi- ja jatko­sodassa sekä Lapin sodassa palvellut suomalainen upseeri, joka nousi rintamalla taistelu­henkensä ansiosta legendaariseksi hahmoksi.[1] Juutilainen oli palvellut aiemmin viisi vuotta Ranskan muukalaislegioonassa, mistä hyvästä hän sai lempinimen ”Marokon kauhu”.

Perhetausta ja nuoruusaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Juutilainen syntyi Sortavalassa rauta­tie­virkailija Tuomas ja Helmi Sofia Juutilaisen (o.s. Kauppisen) perheeseen vuonna 1904. Koulunsa Juutilainen kävi Sortavalassa, jossa hän luki seitsemän luokkaa Sortavalan lyseossa.[2] Nuorena poikana hän osallistui Suomen sisällissotaan lataamalla kone­kivääri­vöitä valkoisten puolella. Sodan jälkeen vielä ala­ikäinen Juutilainen pyrki vapaa­ehtoisena Aunuksen retkelle, mutta värvärit huomasivat Juutilaisen väärentäneen vanhempiensa suostumuksen sota­retkelle.[3]

Juutilainen harrasti pesä­palloa ja kuului ainakin vuonna 1924 Sortavalan Virityksen pesä­pallo­joukkueeseen.

Aarne Juutilaisen nuorempi veli oli Suomen menestyksekkäin hävittäjä­lentäjä ja kaksin­kertainen Mannerheim-ristin ritari lentomestari Ilmari Juutilainen. Ilmari Juutilaisen kertomuksen mukaan Aarne Juutilainen antoi hänelle aikanaan lahjaksi Punaisen paronin Manfred von Richthofenin muistelmat, jotka herättivät ajatuksen tulla lentäjäksi.

Aarne Juutilainen valitsi ammatikseen sotilas­uran. Hän kävi Reserviupseerikoulun vuonna 1925 ja jatkoi upseerin­opintoja Kadettikoulussa vuosina 1926–1927, mutta joutui keskeyttämään koulun aktiivi­upseerille sopimattomien elämän­tapojen vuoksi ja erosi Suomen armeijasta vuonna 1928.[2]

Muukalaislegioonassa 1930–1935[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesä­kuussa 1930 Juutilainen pestautui Ranskan muukalaislegioonaan, jossa hän palveli seuraavat viisi vuotta. Juutilainen matkusti Pariisiin ja ilmoittautui Ranskan muukalais­legioonan värväys­toimistoon. Sitä kautta hän siirtyi legioonan vanhaan Fort St. Nicolas -linnoitukseen, joka on Etelä-Ranskassa, Marseillessa. Sieltä hän siirtyi Oraniin, Algeriaan, joka oli lähellä legioonan huomattavinta silloista Pohjois-Afrikan keskusta Sidi-bel-Abbesia, jonka läheisyydessä hän sai sotilas­koulutuksensa.[4]

Koulutuksensa jälkeen hän siirtyi ”JR 3”:n keskus­paikkaan Feziin Marokon Atlas-vuoristoon ja taistelu­tehtäviin Ranskan miehitystä vastustavia kapinallisia vastaan.[5] Taistelut Marokon Atlas-vuoristossa jatkuivat vuodesta toiseen. Berberien vasta­rinta oli sitkeää ja vasta keväällä 1935, jolloin Aarne Juutilaisen sitoumus­aika loppui, koko Marokko alistettiin Ranskan valtaan. Juutilainen palveli muukalais­legioonassa täydet viisi vuotta ja sai palkkioksi Legioonan Ristin ja Ranskan kansalaisuuden.

Juutilainen palasi Suomeen vuonna 1935, palveli Puolustus­voimissa nuorempana upseerina vuosina 1935–1937 ja vuonna 1938 Oulun suojelus­kuntapiirissä alue­päällikkönä. Legioonalais­taustastaan hän sai lempinimen ”Marokon kauhu”. Suomessa Juutilaisen työ­ura katkeili hänen runsaan alkoholin­käyttönsä vuoksi.[2] Syksyllä 1939 Juutilainen oli aikeissa palata muukalais­legioonaan ja suunnitteli siellä upseerin uraa, mutta Suomessa alkoi yleinen liike­kannalle­pano eli ylimääräiset harjoitukset kuten asia virallisesti ilmaistiin.

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Talvisota
Aarne Juutilainen tähyää Kollaan maan­tiellä 1939.

Talvi­sodassa Juutilainen toimi luutnanttina Jalka­väki­rykmentti 34:n komppanian päällikkönä ja kapteenina II/JR 34 pataljoonan komentajana muun muassa Kollaan­joen taistelussa. Hän kunnostautui rohkeutensa ja persoonallisen johtamis­tapansa ansiosta.[2] Juutilaisen yksikössä taisteli muun muassa Suomen kuuluisin tarkka-ampuja Simo Häyhä, joka oli majoitettuna Juutilaisen komento­telttaan Kollaan­joella.

JR 34:n komentaja eversti­luutnantti Wilhelm Teittinen piti Juutilaista suuressa arvossa. Teittinen arvosti erityisesti Juutilaisen kylmä­päisyyttä, ja hänen tapaansa valaa rohkeutta miehistöön esimerkillään ja taistelu­hengellään.

70-vuotis­syntymä­päivänään vuonna 1974 Aarne Juutilainen kertoi Ilta-Sanomille, ettei palvelu legioonassa, eikä Saharan autio­maassa Marokon sodassa ollut yhtään mitään verrattuna Suomen talvi­sotaan, joka oli äärimmäisen epä­inhimillinen päivästä toiseen. Kollaalla käytiin yhdessä Karjalan­kannaksen kanssa talvi­sodan kovimmat taistelut ja pelkästään maalis­kuun 2. päivänä neuvosto­armeijan arvioidaan ampuneen 30 000–40 000 tykistön laukausta Kollaan pää­linjalle.

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jatkosota

Jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Juutilainen toimi komppanian­päällikkönä ja pataljoonan komentajana Jalka­väki­rykmentti 9:ssä.[2] Syvärillä hän toimi Jalka­väki­rykmentti 3:n taistelu­osasto Juutilaisen komentajana. Taistelu­osastossa palveli yhtenä komppanian päällikkönä myös tuleva Puolustus­voimain komentaja Yrjö Keinonen.

Jatko­sodan ankarimpien taistelujen jälkeen Gorassa 1942 Juutilainen siirrettiin JR 9:n varus­kunnan komendantiksi, jossa asemassa hän palveli asema­sota­vaiheessa. Rykmentin komendanttina hän ehti olla runsaan vuoden, kunnes hänet siirrettiin edelleen 7. divisioonan komendantiksi. Divisioonan komendanttina hän toimi vuoden. Sen jälkeen, ennen kenttä­armeijaan paluutaan, Juutilainen toimi toukokuusta 1944 alkaen 31. Sota­vanki­komppanian päällikkönä. Siirto joukko-osastoon johtui 7. divisioonan upseerien rangaistus­päivä­kirjan mukaan ”jatketuista juopumuksista ja huhti­kuussa 1944 tapahtuneesta käskyn­alaisen pahoin­pitelystä”. Kesän 1944 torjunta­taisteluihin Juutilainen osallistui jälleen kerran komppanian päällikkönä Loimolan suunnassa, ja siellä hän oli myös, kun aselepo solmittiin ja astui voimaan syys­kuun alussa 1944.

Lapin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lapin sota

Lapin sotaan Aarne Juutilainen otti osaa kapteenina saksalaisen XX vuoristo­armeijan perääntymisen seurannan alku­vaiheeseen yhdessä rykmenttinsä kanssa, mistä reserviläiset olivat jo kotiutettu. Alku­vaiheen vale­sota tunnettiin niin sanottuna syys­manööverina. Marsalkka Mannerheim komensi Rova­niemelle muun esikunnan poistuttua U.S. Haahden neuvottelemaan XX vuoristo­armeijan komentajan kenraali­eversti Lothar Rendulicin kanssa sopimuksen rauhallisesta vetäytymisestä. Suomalainen rintama­miehistö ei tiennyt yli­johdon sopimuksista, mutta esi­merkiksi miinat, jotka oli saatettu merkitä näkyvästi kyltillä, saivat sotilaat ajattelemaan ettei kysymyksessä ollut sota sanan varsinaisessa merkityksessä. Varsinaiset taistelut alkoivat vasta 1. loka­kuuta suomalaisten suorittaman Tornion maihin­nousun yhteydessä; sen jälkeen sota­tila oli kaikille osa­puolille selvä.

Juutilaisen pataljoona seurasi taistelellen vetäytyviä saksalaisia Kaaresuvantoon ja vielä Lätäsenolle, hän sai ilmoituksen, että hän joutuu anomaan muodollisesti eroa puolustus­voimista.

Kunniamerkit ja haavoittumiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien 1939–1945 aikana Juutilainen haavoittui kolmesti.[huom 1]lähde?

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutilainen tutustui talvisodan aikana sortavalaiseen nuoreen kampaajaan ja parturiin Irmaan. Välirauhan aikana kesällä 1940 hän solmi avioliiton.[6] Vihkimistilaisuus oli morsiamen vanhempien hienossa Kotkan talossa, missä hänet vihki avio­liittoon pastori Rantamaa, Kollaan pappi. Avio­liitto sai melkoisen julkisuuden, muun muassa Suomen Kuva­lehti omisti kevät­talvella koko etu­sivun kyseessä olleelle vihkimis­tapahtumalle.[7]

Irma-rouvasta tuli upseerin puoliso, joka asui vakinaisesti Kontio­lahdella. Toisinaan jatkosodan aikana rintamien vakiinnuttua Irma Juutilainen työskenteli kuukausia sotilas­kodissa rintaman lähellä, jolloin hän asui ajoittain miehensä komendantti­korsussa.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Juutilaisen hauta Malmin hautausmaalla. Hauta­kivessä hänen tittelikseen on ilmoitettu ”Marokon kauhu, kapteeni”.

Rauhan tultua Aarne Juutilainen ei enää saanut otetta elämästä, vaan alkoholi sai hänestä lopullisen yli­otteen. Hän asettui asumaan Helsinkiin ja elätti itsensä sekalaisilla töillä. Kollaan taistelujen aikainen ase­veli majuri Ahti Vuorensola auttoi Juutilaista siinä määrin kuin pystyi. Juutilainen kuoli yksinäisenä ja alkoholisoituneena helsinkiläisessä vanhain­kodissa loka­kuussa 1976 ja hänet haudattiin Malmin hautausmaalle.[8]

Kirjallisuus ja muu kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Talvisodan Kollaan taistelusta kertovaa Erkki Palo­lammen Kollaa kestää -kirjaa on myyty pitkälle toista­sataa tuhatta kappaletta ja on myydyin talvi­sodan sota­kirja ja toiseksi myydyin sota­kirja yleensä, heti Väinö Linnan Tuntemattoman Sotilaan jälkeen. Kirjassa kuvataan myös Juutilaista.
  • Alku­vuonna 1944 WSOY:n kustansi kirjan Marokon Kauhun lähetti­poika. Kirja on noin 20-vuotiaan inkeriläis­miehen kertomus hänen elämästään Neuvosto­liitossa, siihen asti kunnes suomalaiset etenivät Syvärille valmistelemaan saksalaisen 163. divisioonan etenemistä Tihvinään. Juutilainen tapasi pojan sota­toimi­alueella, ja pyysi tätä hyvän kieli­taidon takia henkilö­kohtaiseksi lähetikseen, mihin poika suostui. Kirja tilattiin 1944 kaikkiin Suomen kirjastoihin, mutta poistettiin niin sanottuna kiellettynä kirjana julkisilta paikoilta heti sodan jälkeen. Kirjassa lähetti kertoo, että Juutilaiset kohtelivat häntä kuin omaa poikaansa, ja että hän vieraili yhdessä avio­parin kanssa Kontio­lahdessa, Joen­suussa ja Kotkassa.
  • Aarne Juutilainen kirjoitti omat muistelmansa 1960-luvulla, mutta niitä ei julkaistu. Tunnettu dokumentti­kirjailija ja sodan aikainen tiedustelu-upseeri Jukka L. Mäkelä kirjoitti kuitenkin tämän pohjalta elämä­kerran, joka julkaistiin vuonna 1969.selvennä Kirjasta otettiin useita painoksia.
  • 2000-luvulla Pauli Poranen julkaisi Marokon Kauhu -näytelmän, jonka kirjoitti Seppo Porvali ja ohjasi Kimmo Lavaste: Näytelmä kiersi Suomessa toista vuotta.
  • Jyväs­kylän kaupunki tilasi veteraanipäivän juhlaan 2004 marssin ”Marokon kauhu”, jonka sävelsi Jukka Viitasaari.
  • Sota­sankari-sivusto[9] järjesti 30.11.2006–13.3.2007 avoimen äänestyksen suurimmista suomalaisista sota­sankareista. Kolmanneksi kyseessä olleessa äänestyksessä sijoittunut Aarne Juutilainen sai 14,2 prosenttia kaikista annetuista äänistä. Yhteensä ääniä annettiin lähes 5 000. Suomen suurimmaksi sota­sankariksi nousi talvi­sodan tarkka-ampuja Simo Häyhä, joka voitti niukasti Mannerheim-ristin ritari Lauri Törnin. Häyhän ääni­osuus oli 29,2 ja Törnin 28,7 prosenttia; Muut äänestyksessä sijoittuneet sota­sankarit olivat Aksel Airo, Olavi Alakulppi, Adolf Ehrnrooth, Ilmari Juutilainen, Ruben Lagus, Alpo Marttinen, Viljam ”Rokka” Pylkäs, Vilho Rättö sekä Hans Wind.
  • Kirjailija Pekka Jaatinen on kirjoittanut Tie Sturm­bockiin -sota­romaanin, joka perustuu Aarne Juutilaisen kirjalliseen ja dokumentoituun selon­tekoon Lapin tapahtumista 1944.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mäkelä, Jukka: Marokon Kauhu. WSOY, 1969.
  • Porvali, Seppo: Marokon kauhu. Helsinki: Kustannus­osake­yhtiö Revon­tuli, 2013. ISBN 978-952-66650-0-9.
  • Ahjo­palo, Toivo: Me Urheilimme Laatokan-Karjalassa ja Sortavalassa, s. 115. kuva. Helsinki: Yhteis­kirja­paino Oy, 1966.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen Kadettiupseeritlähde tarkemmin?
  2. a b c d e Syrjö, Veli-Matti: Juutilainen, Aarne (1904–1976), kapteeni Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 14.2.2008.
  3. Mäkelä 1969, s. 9.
  4. Mäkelä 1969, s. 29. Yhtenä kouluttajana toimi ylikersantti Antti Westling.
  5. Mäkelä 1969, s. 32. Samoissa Marokon muukalais­legioonan taistelu­joukoissa oli Tanskan prinssi Aage komppanian päällikkönä.
  6. Porvali 2013, s. 55, 56, 58.
  7. ? Suomen Kuvalehti, 1941, nro 8, s. –. lähde tarkemmin?
  8. Halonen, Jukka: Viina vei Marokon kauhun. (Kollaa kestää: erikois­lehti) Iltalehti, 2017, s. 19. Helsinki: Alma Media Suomi Oy.
  9. Sota­sankari-sivustolähde tarkemmin?

Huomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ote Juutilaisen sotilas­passista: Juutilainen, Aarne Edward; 470, kapt. evp.*18.10.04 Sortavala. –7/8 Sortavalan lys. KadK8 k 26–27 – Varus­mies 24–26, RUK 25, Nuorups PPP3 27 ja PSR 27–28, Evp 28. Ranskan muukalais­legioona 1930–35. Nuorups VR 35–37. Evp 37 Aluepääll Oul skp X Alue 38. Evp 38. Kpääll 9 Pr 40–41. Evp 44. Ts: Kpääll JR 34 Kollaa, Pkom. II/JR 34. Js: Kpääll ja Pkom JR9 41–42, Moskovan Varuskusk. Komend 42–43 ja Syvärin­niskan varuskusk. Komend 43–44, Sota­vanki­leirin komend. -44, Kpääl JR 38 ja JR3 44. – Res.vänr. 26, res.ltn. 37, kapt. 40, -Haav. Kolmasti. –Kunniamerkit: VR3tlk, VR3mk, VR4 mk, Mm 39–40, Mm41–44, Medaille Coloniale sk Maroc. Suomen Kadetti­upseerit

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Palolampi, Erkki: Kollaa Kestää. WSOY, 1940.
  • von Haartman, Carl: Francon armeijasta Kollaan­joelle. Otava, 1940.
  • Heiskanen, Jorma: Kenttä­pappina Kollaalla. WSOY, 1941.
  • Ranta­maa, Antti J.: Parlamentin palkeilta Kollaan­joen kaltahille. Irto­lehtisiä sota­vuosien 1939–1940 päivä­kirjasta. WSOY, 1942.
  • Kaila, Toivo T.: Marokon Kauhun lähetti­poika. WSOY, 1944.
  • Sarjanen, Petri: Valkoinen kuolema: talvi­sodan legendaarisen tarkka-ampujan Simo Häyhän tarina. Tampere: Revon­tuli, 1998. ISBN 952-5170-05-5.
  • Leskinen, Jari (toim.) & Juutilainen, Antti (toim.): Talvi­sodan pikku­jättiläinen. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9.
  • Porvali, Seppo: Katkera Marssi. Revon­tuli, 2001. ISBN 952-5170-21-7.
  • Porvali, Seppo: Minä, Marokon Kauhu. Tampere: Revon­tuli, 2005. ISBN 952-5170-43-8.
  • Keinonen, Yrjö: Kärki­joukkona Syvärille. 9. painos, alkuperäinen 1970. Helsinki: Tammi, 2006. ISBN 978-951-31-3734-2.
  • Jaatinen, Pekka: Tie Sturm­bockiin: Lapin sotaa länsi­rajalla. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-32188-5.
  • Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttä­papin tarina. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-132-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]