Kazanin kaanikunta
| قازان خانليغى Qazan Xanlığı Казан Ханлыгы |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Hallitsija |
Kazanin kaani, Olug Moxammat (ensimmäinen) Yadegar Moxammat (viimeinen) |
||
| Pääkaupunki | Kazan | ||
| Uskonnot | Sunnalaisuus | ||
| Kielet | tataari, tšuvassi, mari | ||
| Edeltäjä(t) | Kultainen orda | ||
| Seuraaja(t) | Moskovan Venäjä | ||
Kazanin kaanikunta (tat. Казан ханлыгы, Qazan xanlığı ja ven. Каза́нское ха́нство, Kazanskoje hanstvo) oli vuosina 1438–1552 toiminut tataarien feodaalinen valtio, joka sijaitsi entisen Volgan Bulgarian alueella eli nykyisen Tatarstanin, Marimaan, Tšuvassian ja Mordvan alueilla sekä osittain Udmurtian ja Baškortostanin alueilla. Kaaninkunnan pääkaupunki oli Volga- ja Kazanka-jokien yhtymäkohdassa sijaitseva Kazan.[1].
Maantiede
Kaanikunnan alue muodostui Bolğarin, Cükätäwin, Kazanin ja Qaşanin valtakuntien maista, joissa asuivat muslimibolgaarit, sekä muista maista, jotka alun perin kuuluivat Volgan Bulgariaan. Kaanikunnan pääjokia ja -väyliä olivat Volga-, Kama- ja Vjatka-joet.
Väestö
Suurin väestöryhmä olivat Kazanin tataarit. Kaaninkuntalaiset eivät kuitenkaan pitäneet itseään välttämättä tataareina, vaan muslimeina tai kazanilaisina. Islam oli valtionuskonto.
Historia
Kazanin kaanikunta oli yksi kahdeksasta kaaninkunnasta, jotka muodostuivat Kultaisen ordan hajaannuttua 1400-luvun lopulla. Se oli Krimin, Astrahanin ja Sibirin ohella yksi sotilaallisesti ja hallinnollisesti voimakkaista kaanikunnista.[2]
Tsaari Iivana Julman hallitsema Moskovan Venäjä valtasi pääkaupunki Kazanin piirityksen jälkeen lokakuussa 1552. Samalla Venäjä valtasi kaanikunnan kokonaan ja liitti sen osaksi alueitaan.[3]
Katso myös
Lähteet
- Dowling, Timothy C.: Russia at war : from the Mongol conquest to Afghanistan, Chechnya, and beyond. ABC-CLIO, 2015. ISBN 978-1-59884-948-6
Viitteet
- ↑ Historic and Architectural Complex of the Kazan Kremlin (Historical Description) UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 5.8.2014. (englanniksi)
- ↑ Dowling 2015 s. 860–861
- ↑ Dowling 2015 s. 398–400