Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Alkuperäinen elokuvajuliste
Alkuperäinen elokuvajuliste
Ohjaaja Federico Fellini
Käsikirjoittaja Federico Fellini,
Ennio Flaiano,
Tullio Pinelli,
Brunello Rondi
Tuottaja Angelo Rizzoli
Säveltäjä Nino Rota
Kuvaaja Gianni di Venanzo
Leikkaaja Leo Cattozzo
Lavastaja Piero Gherardi
Pääosat Marcello Mastroianni,
Claudia Cardinale,
Anouk Aimée,
Sandra Milo
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Cineriz,
Francinex
Ensi-ilta Italian lippu 14. helmikuuta 1963
Suomen lippu 27. syyskuuta 1963
Kesto 138 min
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

(myös Fellinin 8½, ital. Otto e mezzo) on italialaisen elokuvaohjaajan Federico Fellinin ohjaustyö vuodelta 1963. Käsikirjoituksen laativat Fellinin kanssa Tullio Pinelli, Ennio Flaiano ja Brunello Rondi, ja pääosaa, tunnettua italialaista elokuvaohjaajaa Guido Anselmia, näyttelee Marcello Mastroianni. Elokuva on mustavalkoinen, ja sen kuvasi Gianni di Venanzo, musiikki on Nino Rotan ja puvustus ja lavastus Piero Gherardin.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että ennen elokuvaa Fellini on tehnyt seitsemän ja puoli elokuvaa ohjaajana, kun kaksi lyhytelokuvaa ja yhteistyöelokuva Alberto Lattuadan lasketaan puolikkaiksi elokuviksi.[1]

sai kaksi Oscar-palkintoa: parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja parhaan puvustuksen Oscarin. Elokuvaa pidetään merkittävänä klassikkona,[2] British Film Instituten äänestyksessä se valittiin vuonna 2002 kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi.[3]

Lähes kaikkiin Fellinin elokuviin musiikin säveltäneen,[4] elokuvamusiikin suuriin maestroihin kuuluvan Nino Rotan musiikki on jäänyt ikimuistettavaksi.[1][5]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettu italialainen elokuvaohjaaja Guido Anselmi kärsii "ohjaajan blokista". Jumittuneena uuteen tieteiselokuvaansa, keskellä taiteellisia ja aviollisia vaikeuksia hän on kadottanut mielenkiinnon työhön. Kun Guido ponnistelee puolinaisesti elokuvan kimpussa, hänen muistoihinsa ja mielikuviinsa nousee menneisyydestä takaumia ja unia, ja usein ne sekoittuvat todellisuuteen. Tarinaan kutoutuu verhottuja Fellinin omaelämäkerrallisia viittauksia.[1]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Näyttelijä  … Rooli  
 Marcello Mastroianni   …  Guido Anselmi, elokuvaohjaaja  
 Anouk Aimée   …  Luisa Anselmi, Guidon vaimo  
 Rossella Falk   …  Rossella, Luisan paras ystävä ja Guidon uskottu  
 Sandra Milo   …  Carla, Guidon rakastajatar  
 Claudia Cardinale   …  Claudia, tähti jota Guido pitää ihannenaisena  
 Guido Alberti   …  Pace, elokuvatuottaja  
 Mario Conocchia   …  Mario Conocchia, Guidon tuotantoassistentti  
 Bruno Agostini   …  Bruno Agostini, tuotantopäällikkö  
 Cesarino Miceli Picardi   …  Cesarino, tuotannon valvoja  
 Jean Rougeul   …  Carini Daumier, elokuvakriitikko  
 Mario Pisu   …  Mario Mezzabotta, Guidon ystävä  
 Barbara Steele   …  Gloria Morin, Mezzabottan uusi nuori vaimo  
 Madeleine LeBeau   …  Madeleine, ranskalainen näyttelijä  
 Caterina Boratto   …  salaperäinen nainen hotellissa  
 Eddra Gale   …  La Saraghina, prostituoitu  
 Eugene Walter   …  amerikkalainen toimittaja  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kuvaukset alkoivat 9. toukokuuta 1962, Eugene Walter muistelee Fellinin ottaneen "pienen palan ruskeaa paperia" ja liimanneen sen lähelle kameran tähtäintä. Siinä luki: "Ricordati che è un film comico" ("Muista, tämä on komedia").[6][7] kuvattiin 35 millimetrin filmille, ja esitettäessä käytettiin kuvasuhdetta 1,85:1.[8]

Kuten tuon ajan italialaisissa elokuvissa oli tapana, äänitys tehtiin jälkikäteen. Fellinille mieluisan tekniikan mukaisesti monet vuorosanat kirjoitettiin vasta jälkituotannon aikana, ja itse kuvauksissa näyttelijät esittivät satunnaisia vuorosanoja. Tässä elokuvassa näyttelijä Claudia Cardinale sai ensimmäisen kerran äänittää omat vuorosanansa, sillä aiemmin hänen ääntään oli pidetty liian käheänä eikä pidetty hyvänä, että se yhdistyi tunisialaiseen korostukseen.[9]

Syyskuussa 1962 Fellini kuvasi elokuvalle alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisen lopun: Guido ja hänen vaimonsa istuvat junan ravintolavaunussa matkalla Roomaan. Ajatuksiinsa vaipunut Guido kohottaa katseensa ja junan ajaessa tunneliin hän näkee elokuvansa henkilöiden hymyilevän hänelle monitulkintaisesti. Fellini kuvasi myös toisen lopun avaruusaluksessa rannalla iltaruskon aikaan, mutta sitä oli tarkoitus käyttää vain markkinoinnissa. Yhdessä muiden käsikirjoittajien kansa hän kuitenkin totesi, että tämä osuus olisi elokuvalle harmonisempi ja hienompi päätös.[10]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ensi-ilta Italiassa oli 14. helmikuuta 1963, ja Otto e mezzo sai lähes yksimielistä ylistystä arvosteluissa, joissa Felliniä nimitettiin "neroksi jolla on taianomainen kosketus ja hämmästyttävä tyyli".[11] Italialainen kirjailija ja kriitikko Alberto Moravia luonnehti elokuvan päähenkilöä Guido Anselmia "erotiikan vangitsemaksi sadistiksi, masokistiksi, myytinrakentajaksi, avionrikkojaksi, klovniksi, valehtelijaksi ja huijariksi. Hän pelkää elämää ja haluaa siksi palata äitinsä kohtuun. – – Hän muistuttaa jossain suhteessa James Joycen Odysseuksen sankaria Leopold Bloomia, ja syntyy vaikutelma, että Fellini on lukenut kirjan ja miettinyt sitä. Elokuva on sisäänpäin kääntynyt, jonkinlainen yksityinen monologi, johon sekoittuu välähdyksiä todellisuudesta… Fellinin unet ovat aina yllättäviä ja kuvaannollisesti omaperäisiä, mutta hänen muistojaan läpäisee syvällisempi, herkempi näkemys. Siksi kaksi kohtausta, joissa käsitellään sankarin lapsuutta vanhassa maalaistalossa Romagnassa ja hänen tapaamistaan naisen kanssa Riminin rannalla, ovat elokuvan parhaita ja parhaita Fellinin tähänastisella uralla".[12]

Corriere della Seraan kirjoittanut Giovanni Grazzini tähdensi, että "elokuvan upeus perustuu sen 'sekavuuteen' – – erheen ja totuuden, toden ja unen, tyylillisten ja inhimillisten arvojen sekoitukseen ja Fellinin kuvauskielen ja Guidon rönsyilevän mielikuvituksen harmoniaan. Felliniä on mahdotonta erottaa kuvitteellisesta ohjaajasta, ja siksi Fellinin viat osuvat yksiin Guidon henkisten epäilyjen kanssa. Taiteen ja elämän vuorovaikutus on uskomaton. Tätä suoritusta on vaikea toistaa – –. Fellinin nerokkuus loistaa kaikessa niin upeana, että sellaista on elokuvassa harvoin nähty. Jokaisella lavastuksella, henkilöhahmolla ja tilanteella on täsmällinen merkitys sillä suurella näyttämöllä, joka on ".[13]

Bianco e Neron Mario Verdone kirjoitti, että elokuva on "kuin loistava improvisaatio... Elokuvasta tuli vaikein suoritus, jonka ohjaaja on koskaan yrittänyt saada aikaan. Se on kuin sarja akrobaattitemppuja, jota nuorallakävelijä yrittää suorittaa yleisön yläpuolella... aina putoamaisillaan ja iskeytymäisillään maahan. Mutta juuri oikealla hetkellä akrobaatti tietää, miten oikea voltti tehdään: yhdellä nykäisyllä hän oikaisee itsensä, pelastautuu ja voittaa".[14]

esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla huhtikuussa 1963, ja se sai "lähes pelkkää kehua"[15]. Se oli Italian virallinen edustaja myöhemmin Moskovan elokuvajuhlilla, missä se sai pääpalkinnon. Ranskalainen elokuvaohjaaja François Truffaut kirjoitti: "Fellinin elokuva on täydellinen, yksinkertainen, kaunis, rehellinen, juuri sellainen, jonka Guido haluaa elokuvassa tehdä."[16]

Premier Planin kriitikot André Bouissy ja Raymond Borde kirjoittivat, että elokuva on "merkitykseltään ja tekniseltä taituruudeltaan verrattavissa Citizen Kaneen. Se on kypsyttänyt avantgardea yhdellä iskulla kaksikymmentä vuotta, sillä se sekä yhdistää että ylittää kaikki kokeellisen elokuvan keksinnöt".[17] Les Cahiers du Cinéman Pierre Kast kirjoitti, että "ihailuni Felliniä kohtaan ei ole rajaton. En esimerkiksi pitänyt La stradasta mutta pidin I vitellonista. Meidän kaikkien on mielestäni kuitenkin myönnettävä, sivuuttaen hetkeksi kaikki ennakkoluulot ja varaukset, että on hämmästyttävä. Upeaa vapautta, täydellistä varovaisuuden ja tekopyhyyden puutetta, ehdotonta kiihkotonta vilpittömyyttä, taiteellista ja taloudellista rohkeutta – nämä ovat hänen uskomattoman hankkeensa ominaispiirteitä".[18]

Vuonna 1987 kolmekymmentä eurooppalaista älykköä ja elokuvantekijää äänesti Otto e mezzon kaikkien aikojen merkittävimmäksi eurooppalaiseksi elokuvaksi.[19] Sight & Soundin ohjaajaäänestyksessä se oli kolmantena edellään vain Citizen Kane ja The Godfather (Osat 1 ja 2). on vakiojäsen arvostetussa Sight & Soundin kriitikkojen ja ohjaajien äänestyksessä kaikkien aikojen kymmenestä parhaasta elokuvasta. Se on kolmosena lehden vuoden 2002 ohjaajien äänestyksessä ja yhdeksikkönä kriitikkojen äänestyksessä.[3]

Yhdysvalloissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaiset kriitikot pääosin kehuivat elokuvaa, mutta Judith Crist, Pauline Kael ja John Simon suhtautuivat elokuvaan kielteisesti. Cristin mielestä "elokuva ei koskettanut sydäntä eikä liikauttanut sielua".[15] Kael pilkkasi elokuvaa ja sanoi että se on ”rakenteeltaan katastrofi”, ja Simon piti sitä "masentavana fiaskona".[20][21]

Newsweek puolusti elokuvaa sanoin: "epäilemättä ykkösluokan taideteos"[15]. Bosley Crowther kehui sitä New York Timesissa "viihde-elokuvaksi, joka saa suoristamaan selän ja ajattelemaan, elokuva joka tarjoaa kiehtovan älyllisen pelin haastetta... Jos Fellini ei ole tuottanut taas yhtä mestariteosta – uutta mahtavaa kuvaa Italian ironisesta ihanasta elämästä – hän on tehnyt virkistävän pohdiskelun aiheesta jota yhtä ironisesti voisi nimittää ihanaksi mieheksi".[22]

The New York Postin Archer Winsten piti elokuvaa "eräänlaisena Fellinin elokuvanteon kokonaiskatsauksena" mutta epäili vetoaisiko se amerikkalaiseen yleisöön samalla tavalla kuin Ihana elämä kolme vuotta aiemmin: "Tämä on hienovaraisempi, kekseliäämpi, vähemmän sensaatiomainen teos. Useampi ihminen pitää tätä sekavana ja hämmentävänä. Ja kun he ymmärtävät, mistä siinä on kyse – yhtä aikaa luomistyön tuloksesta, onnellisen yhteiselämän filosofiasta ja keskinäisestä petollisuudesta, he eivät ilahdu niin paljon, ikään kuin olisivat seuranneet kansainvälistä skandaalia".[23] Yleisö kuitenkin piti siitä niin paljon, että sen maahan tuonut yritys halusi oikeudet ryhtyä valmistuttamaan Guido Anselmin mustaa ohjaajanhattua.[20]

Fellini-elämäkerrassaan Hollis Alpert toteaa, että elokuvan ensi-illan jälkeisinä kuukausina kriitikoiden arviot elokuvasta lisääntyivät sitä mukaa kun elokuvasta ”tuli valmiiksi märehditty ruokapallo pureskeltavaksi".[24] Filosofi ja yhteiskuntakriitikko Dwight Macdonald esimerkiksi oli sitä mieltä, että se oli "loistavin, monipuolisin ja viihdyttävin elokuva Citizen Kanen jälkeen".[24] Screen Directory on arvioinut sen kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi vieraskieliseksi elokuvaksi.[25]

Vuonna 1993 kriitikko Roger Ebert kirjoitti että "vaikka moni muu ohjaaja on yrittänyt tehdä samasta tarinasta oman versionsa, se on kuitenkin ykköselokuva aiheesta ohjaajan blokki".[26]

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

on elokuva luovan työn tekemiseen liittyvästä kamppailusta, sekä teknisestä että henkilökohtaisesta, ja niistä ongelmista, joita taiteilijat kohtaavat, kun heidän odotetaan synnyttävän jotakin henkilökohtaista ja syvällistä, johon kohdistuu voimakasta julkista tarkastelua, hyvin rajallisessa aikataulussa, samalla kun he joutuvat käsittelemään omia henkilökohtaisia ihmissuhteitaan. Laajassa mielessä kyse on oman onnellisuuden löytämisestä vaikeassa katkelmallisessa elämässä. Kuten monet tuon ajan, erityisesti Fellinin aikalaisen Michelangelo Antonionin, elokuvat, käsittelee modernisaation vieraannuttavaa vaikutusta.

on hyvin omaelämäkerrallinen. Fellini teki elokuvan, koska hän itse kärsi ohjaajan blokista. Henkilöhahmo Guido (esittäjänä Marcello Mastroianni, jonka kautta Fellini usein peilasi itseään[1]) on kuva hänestä itsestään, ja monet Guidon muistot perustuvat Fellinin omiin. Siksi on rekursiivinen elokuva, se on elokuva itsensä tekemisestä ja myös metaelokuva.

Alun perin päähenkilö oli kirjailija, vaikka Fellini ei erityisemmin arvostanut kirjailijoita. Hän joutui paniikkiin huomattuaan, että Antonioni teki elokuvaa , jossa päähenkilöä, kirjailijaa, esittää Mastroianni. Pitkän jahkailun jälkeen hän sai uuden idean: päähenkilöstä tulee ohjaaja.[27]

Elokuvan nimi on linjassa Fellinin itseen viittaavan aiheen – 8,5:nnen elokuvan teon – kanssa.[28] Hänen kuusi aiempaa pitkää filmiään ovat Valkoinen sheikki (1952), Vetelehtijät (1953), La Strada – Tie (1954), Huijarit (1955), Cabirian yöt (1957) ja Ihana elämä (1960). Puolikkaina hän pitää elokuvaa Varieteen valot, jonka ohjasi Alberto Lattuadan kanssa vuonna 1950, ja kahta lyhytelokuvaa: Un Agenzia Matrimoniale 1953, joka sisältyy antologiaelokuvaan L'amore in città (1953), ja Le Tentazioni del Dottor Antonio, joka sisältyy antologiaelokuvaan Boccaccio '70 (1962). Elokuvan työnimi oli La bella confusione (Kaunis sekaannus)[27] jota ehdotti käsikirjoittaja Ennio Flaiano, mutta Fellini "sai ajatuksen (joka osoittautui täysin vääräksi) kutsua sitä Komediaksi".[29]

Vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ensi-illan jälkeen vielä samana vuonna joukko nuoria italialaisia kirjailijoita perusti neoavanguardiaa edustavan kirjallisen ryhmän Gruppo '63, johon kuului kirjailijoita, kriitikoita ja runoilijoita, joita olivat innostaneet ja Umberto Econ merkittävä essee Opera aperta (Avoin teos).[30]

"Kaikkialla maailmassa ohjaajat tekevät jäljitelmiä elokuvasta ", kirjoittaa Fellini-elämäkerrassaan Tullio Kezich.[31] Seuraavassa luettelo elokuvista, jotka ovat saaneet siitä herätteen:

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokkuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva esitettiin huhtikuussa 1963 Cannesin elokuvajuhlilla[33], ja se sai lähes yksimielistä kiitosta mutta ei palkintoa, koska se esitettiin kilpailusarjan ulkopuolella. Cannesin sääntöjen mukaan kilpailusarjaan voivat osallistua elokuvat, joita ei esitetä muualla ja oli jo merkitty Italian viralliseksi edustajaksi myöhemmin Moskovan elokuvajuhlille.[34] Elokuva esitettiin 8 000 hengen yleisölle 18. heinäkuuta 1963 Kremlin kongressisalissa, ja sille myönnettiin elokuvajuhlien pääpalkinto sellaisin suosionosoituksin, että Fellinin elämäkerturin Tullio Kezichin mukaan festivaalijärjestäjät huolestuivat, koska se tulkittiin vapaudenvaatimukseksi.[20] Tuomaristossa olivat Stanley Kramer, Jean Marais, Satyajit Ray ja käsikirjoittaja Sergio Amidei.[35]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Affron, Charles, 8½: Federico Fellini, Director. New Brunswick: Rutgers University Press, 1989.
  • Bondanella, Peter, The Films of Federico Fellini. Cambridge: Cambridge University Press, 2002.
  • Alpert, Hollis. Fellini: A Life. New York: Paragon House, 1988.
  • Bondanella, Peter. The Cinema of Federico Fellini. Princeton: Princeton University Press, 1992.
  • Fava, Claudio ja Aldo Vigano. The Films of Federico Fellini. New York: Citadel Press, 1990.
  • Kezich, Tullio. Federico Fellini: His Life and Work. New York: Faber and Faber, 2006.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d BBC, elokuva-arvostelut: Fellini 8½ (englanniksi), viitattu 2.5.2010.
  2. Elokuvatutkija Charles Affron kirjoittaa, että "elokuvan asema klassikkona ilmenee siitä tehdyistä jäljitelmistä ja uusintaversioista." Ks. Affron, s. 5. Fellini-tutkija Peter Bondanella on samaa mieltä: "Kuten voi odottaa elokuvahistoriassa merkittävään asemaan nousseelta elokuvalta, elokuvaa käsittelevä kritiikki on hyvin runsas." Ks. Bondanella, The Cinema of Federico Fellini, s. 163.
  3. a b Directors' Top Ten Poll British Film Institute. Viitattu 2.5.2010. (englanniksi)
  4. Mats Rohdin: Federico Fellini x 3, Filmint.nu, viitattu 2.5.2010
  5. dvdplaza.fi viitattu 2.5.2010.
  6. Andrea Monda, Il sorriso di Fellini, RaiLibro, viitattu 2.5.2010
  7. Eugene Walter, "Dinner with Fellini", The Transatlantic Review, Autumn 1964. Siteerattu teoksessa Affron, s. 267.
  8. Dvdbever.com viitattu 2.5.2010.
  9. , Criterion Collection DVD, kommentti elokuvan videolla.lähde tarkemmin?
  10. Alpert, s. 174–175, ja Kezich, s. 245. Pois jätettyä kohtausta käsitellään myös dokumentissa L'Ultima sequenza (2003).
  11. Kezich, s. 245.
  12. Moravian kritiikki ilmestyi lehdessä L’Espresso (Rooma) 17.2.1963. Siteerattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 115–116.
  13. Grazzini kritiikki ilmestyi lehdessä Corriere della Sera (Milano) 16.2.1963. Siteerattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 116. Käännöstä Grazzinin kritiikistä on lainattu teoksessa Affron, s. 255.
  14. Affron, s. 255
  15. a b c Alpert, s. 180.
  16. Truffaut'n kritiikki ilmestyi Lui-lehdessä (Pariisi), 1.7.1963. Affron, s. 257.
  17. Julkaistu alkujaan Premier Planissa (Pariisi), 30.11.1963. Affron, s. 257.
  18. Julkaistu alkujaan Les Cahiers du Cinémassa (Pariisi), heinäkuu 1963. Fava ja Vigano, s. 116.
  19. Bondanella, The Films of Federico Fellini, s. 93.
  20. a b c Kezich, s. 247
  21. John Simonin mielestä elokuvan omaperäisyys vaarantui, "sillä 'elontanssi' viittasi Bergmanin kuolemantanssiin elokuvassa Seitsemäs sinetti (jota Fellini ei ollut nähnyt)". Siteerattu teoksessa Alpert, s. 181.
  22. Julkaistu alkujaan New York Timesissa, 26.6.1963. Fava ja Vigano, s. 118.
  23. Julkaistu alkujaan The New York Postissa, 26.6.1963. Fava ja Vigano, s. 118.
  24. a b Alpert, s. 181
  25. Top Ten Listings: Foreign Language (Internet Archive) The Screen Directory. (englanniksi)
  26. Ebert, "Fellini's ", Chicago Sun-Times, (7.5.1993).
  27. a b Tullio Kezich, "When 'He' Became 'I'". Criterion.com viitattu 2.5.2010
  28. Bondanella, The Cinema of Federico Fellini, s. 175
  29. Siteerattu Kezich, s. 234
  30. Kezich, s. 246
  31. Kezich, s. 249
  32. Kezich, s. 249–250
  33. Festival de Cannes: 8½ Viitattu 2.5.2010.
  34. Alpert, s. 180.
  35. Kezich, s. 248

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma -sitaatteja. (englanniksi)