İlhan Mimaroğlu
İlhan Mimaroğlu (11. maaliskuuta 1926 Istanbul – 17. heinäkuuta 2012 Manhattan, New York) oli turkkilaissyntyinen säveltäjä ja äänilevytuottaja.[1][2]
Mimaroğlu oli arkkitehti Mimar Kemaleddin Beyn poika, mutta menetti isänsä varhain[2] ja sai kasvatuksensa äidiltään. Hän opiskeli Galatasarayn lyseossa ja sittemmin oikeustiedettä Ankaran yliopistossa. Vuodesta 1945 hän saavutti mainetta Turkin radiossa toimittajana ja kriitikkona, joka oli tietoinen eurooppalaisen taidemusiikin viimeisimmistä trendeistä. 1950-luvun alkupuolella Mimaroğlu kiinnostui elektronisesta musiikista.[1] Hän pääsi Rockefeller-säätiön stipendillä[2] vuonna 1955[1] Yhdysvaltoihin opiskelemaan musiikkitiedettä ja sävellystä Columbian yliopistossa. Mimaroğlu palasi sittemmin Turkkiin, mutta asettui pysyvästi New Yorkiin vuonna 1959.[2] 1950-luvulla, jolloin säveltäjä aloitti työnsä elektronisen musiikin parissa, se oli vielä lastenkengissään ja nauha oli sen pääasiallinen työkalu.[2]
Vuonna 1959 Mimaroğlu liittyi Columbia-Princeton Electronic Music Centerin henkilökuntaan.[1] Hän sai siellä opetusta Vladimir Ussachevskylta ja opiskeli lisäksi yksityisesti Edgar Varèsen ja Stefan Wolpen johdolla.[2] Mimaroğlun työ keskuksessa jatkui lähes 30 vuoden ajan. Samalla hän työskenteli Ahmet ja Nesuhi Ertegünin palveluksessa[2] Atlantic Recordsin tuottajana.[1] Mimaroğlu tuotti muun muassa jazzmuusikko Charles Mingusin levyjä. Vuonna 1971 hän sävelsi musiikin trumpetisti Freddie Hubbardin albumiin Sing Me a Song of Songmy. Vuonna 1969 Mimaroğlu oli yksi neljästä säveltäjästä, joiden musiikkia käytettiin Federico Fellinin elokuvassa Fellinin Satyricon. Hän myös tuotti elektronisen musiikin ja sosiaalisen kommentaarin ohjelmia epäkaupalliselle WBAI-radioasemalle.[2] Vuonna 1972 Mimaroğlu sai Guggenheim-stipendin, ja pian hän perusti Atlanticin Finnadar Records -haaran, joka omistettiin kokonaan aikansa musiikille. Pianisti İdil Biret teki debyyttinsä Finnadarilla. Mimaroğlu julkaisi myös muiden muassa John Cagen, George Flynnin, Karlheinz Stockhausenin ja Varèsen levytyksiä.[1] Finnadar julkaisi myös Mimaroğlun omaa musiikkia levytettynä, mutta yhtiö lopetti toimintansa 1980-luvun puolessavälissä.[2]
Mimaroğlun säveltämä elektroninen musiikki oli hyvin yksilöllistä, kiihkeää kontrasteissaan, yllätyksellistä ja joskus tiivistä. Säveltäjä oli Varèsen tavoin kriittinen omaa tuotantoaan kohtaan ja hylkäsi teoksiaan, joita ei saatu esitetyiksi tai julkaistuiksi riittävässä ajassa. Alun perin Mimaroğlun musiikkia julkaistiin enimmäkseen Turnaboutin ja Finnadarin LP-levyillä. 2000-luvun alussa hänen musiikkiaan tuli saataville myös CD-muodossa, ensimmäisenä kokoelmissa Outstanding Warrants (2001[2]) ja Agitation (2004[2]). Mimaroğlu tuli tunnetuksi myös valokuvaajana ja julkaisi useita kirjoja.[1] Viimeiseksi kirjaksi jäi elokuvakritiikin kirja vuodelta 2010. Kerran Mimaroğlu kertoi olevansa ylpein filosofisesta pamfletistaan Project Utopia.[2] Hän kuoli keuhkokuumeeseen 86-vuotiaana.[1] Leskeksi jäi 51 vuotta hänen kanssaan naimisissa ollut Güngör Mimaroğlu.[2]
Vuonna 2020 Serdar Kökçeoğlu julkaisi Mimaroğlun elämää ja musiikkia käsitelleen dokumentin Mimaroğlu: The Robinson of Manhattan Island.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||
