Éric Zemmour

Éric Zemmour
Éric Zemmour vuonna 2022.
Henkilötiedot
Syntynyt	31. elokuuta 1958 Montreuil, Ranska
Kansalaisuus	ranskalainen
Ammatti	esseisti, kirjailija, lehtimies
Kirjailija
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.ericzemmour.fr
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Éric Justin Léon Zemmour (s. 31. elokuuta 1958 Montreuil, Ranska) on ranskalainen kirjailija, esseisti, poliittinen kommentaattori ja poliitikko.

Zemmour on tunnettu taitavana, poleemisena ja kultturellina väittelijänä, ja hän on saanut radikaaleilla konservatiivisilla maahanmuuttoon ja islamiin kriittisesti suhtautuvilla mielipiteillään aikaan sekä ihailua että paheksuntaa. Poliittisen järjestelmän ulkopuolelta tuleva Zemmour on noussut syksyllä 2021 yhdeksi Ranskan presidentinvaalin 2022 kärkiehdokkaista. Hän ilmoitti ehdokkuudestaan virallisesti 30. marraskuuta 2021 ja perusti 5. joulukuuta Reconquête-nimisen puolueen.

Elämä ja ura

Zemmour syntyi Pariisin esikaupungissa Algerian sodan 1954–1962 aikana Algeriasta Ranskaan muuttaneeseen juutalaisperheeseen. Hänen isänsä oli ensihoitaja, ja hänen äitinsä oli kotiäiti. Zemmour sanoo olevansa Algerian vuoristojen berberisukua.

Zemmour opiskeli valtio-oppia Sciences Po -yliopistossa ja meni naimisiin. Koska hän ei päässyt maineikkaaseen eliittikouluun École nationale d'administrationiin, hän ryhtyi ensin mainosmieheksi ja sen jälkeen journalistiksi. Zemmour aloitti poliittisena journalistina 1980-luvulla. Hän on kirjoittanut kolumneja Le Figaroon ja muihin sanomalehtiin. Vuonna 2011 hänet palkittiin journalismin Prix Richelieu -palkinnolla.

Zemmour on kirjoittanut useita poliittisia ja historia-aiheisia kirjoja 1990-luvun puolivälistä alkaen, ja monet niistä ovat olleet poikkeuksellisia myyntimenestyksiä. Ranskan televisiossa Zemmour tuli tunnetuksi suositun poliittisen On n’est pas couché -keskusteluohjelman toisena juontajana. Hän on lisäksi toimittanut omaa ohjelmaa oikeistokonservatiivisella CNews-televisiokanavalla. Kun mediaa valvova viranomainen julisti Zemmourin poliitikoksi eikä journalistiksi ja siksi määräsi hänen ruutuajalleen rajoituksia, hän lopetti ohjelmansa CNewsillä.

Puoluejärjestelmän ulkopuolelta tuleva Zemmour nousi vuoden 2021 aikana nopeasti vuoden 2022 presidentinvaalin kannatuskyselyissä kärkiehdokkaiden joukkoon, joskin hänellä on myös paljon vastustajia. Tämä tapahtui ennen kuin hän ilmoitti virallisesti asettuvansa ehdokkaaksi 30. marraskuuta 2021. Zemmourin kannattajissa oli lokakuussa 2021 julkaistussa tutkimuksessa Kansallisen liittouman ehdokkaaseen Marine Le Peniin verrattuna suhteellisen paljon miehiä, porvaristoa ja vanhempaa väkeä.

Poliittiset kannat ja yhteiskunnalliset näkemykset

Zemmour luokittelee itsensä poliittiselta katsannoltaan gaullisti-bonapartistiksi ja katsoo puolustavansa Ranskan suuruutta ja kulttuurista traditiota. Kommentaattorit ovat sijoittaneet hänet oikeisto-vasemmisto-akselilla toisinaan äärioikeistoon, toisinaan konservatiivien oikealle puolelle mutta Kansallisesta liittoumasta keskustaan. Nykyisin oikeistolainen Zemmour on kertonut äänestäneensä vielä 1980-luvulle asti sosialisteja ja tukeneensa silloisen sosialistipresidentti Mitterrandin sallivaa maahanmuuttolinjaa.

Zemmour katsoo jatkavansa kenraali de Gaullen linjaa ja on kritisoinut valtavirran oikeistoa sen hylkäämisestä. Hän on arvostellut valtavirran oikeistoa voimakkaasti myös siitä, ettei se hänen mukaansa huolimatta siitä, että on pitänyt viimeisen 60 vuoden aikana nimellisesti valtaa 40 vuotta, ole muodostanut minkäänlaista vastarintaa uusvasemmistolle vaan jopa toteuttanut sen ajamaa politiikkaa.

Demokratia ja oikeusvaltio

Zemmour on sanonut kannattavansa ”periaatteessa viidennen tasavallan mallia”, jossa kansa valitsee vaaleilla ”republikaanisen monarkin”. Tämä malli ei kuitenkaan hänen mukaansa toimi, ellei sovelleta Sveitsin mallista suoraa demokratiaa ja kysytä aika ajoin kansan mielipidettä kansanäänestyksissä (presidentti voi Ranskassa määrätä halutessaan kansanäänestyksen, référendums facultatives), mutta näin ei enää menetellä. Vaihtoehtoisena toimivaksi katsomanaan demokratian mallina Zemmour pitää sveitsiläistä suoraa demokratiaa, mutta katsoo, ettei se olisi sellaisenaan soveltuva Ranskan olosuhteissa, missä vaaleja tulisi pitää vain kysymyksissä, jotka koskeva kansan ”tulevaisuutta ja selviytymistä”. Kiitos suoran demokratiansa, hän pitää Sveitsiä Ranskaan nähden esimerkillisen järkevää politiikkaa harjoittavan valtiona, joka yrittää säilyttää sivilisaationsa; maa hänen mukaansa esimerkiksi talouspolitiikallaan pitänyt yllä teollisuutensa ja harjoittaa toimivampaa maahanmuuttopolitiikkaa. Zemmour antaa tukensa myös Sveitsin minareettikiellolle.

Ranskan ja EU:n demokratioiden suhteen Zemmour pitää suurena ongelmana ”tuomareiden hallintoa”, joka hänen mukaansa pyritään oikeuttamaan ”oikeusvaltion” nimissä. Le Monde -lehden haastattelussa hän kiistää oikeusvaltion ja demokratian väitetyn yhteyden, ja väittää oikeusvaltion olevan

todellisuudessa saksalainen käsite, joka määrää jokaiselle poliittiselle päätökselle tuomarin auktorisoinnin. Saksalaiset, Hitlerin traumatisoimina, alistivat politiikan laille, jotteivät toistaisi menneisyytensä hullutuksia. Nämä periaatteet on johdettu vuoden 1789 ihmisoikeusjulistuksesta, periaatteet, jotka ovat tosiasiassa epämääräisiä ja oraakkelimaisia ja jotka tulisi jättää filosofiselle tasolle eikä koskaan laskea juridiselle tasolle, periaatteet, joiden tuomarit esittävät merkitsevän mitä tahtovat. Koko Eurooppa on alistettu tälle oikeuden herruudelle politiikan yli. Kun poliittinen valta nousee tätä tuomareiden omaksumaa yletöntä valtaa vastaan Unkarissa tai Puolassa, sitä syytetään siitä, ettei se kunnioita Oikeusvaltiota ja se tuomitaan Euroopan toimesta.

Zemmour katsoo tuomioistuinten vallan poliittisissa kysymyksissä epädemokraattiseksi, sillä kansa valitsee demokraattisissa vaaleissa vain poliittiset vallankäyttäjät, ja tulkitsee tuomareiden pyrkivän toteuttamaan ideologista agendaa. Zemmourin poliittisten kannanottojen keskeinen teema on jo 1990-luvulta alkaen ollut oikeuslaitosten ja tuomareiden liiallisen vallan kritisoiminen Ranskan ja EU:n toiminnassa. Hän julkaisi 1990-luvulla kaksi aihetta käsittelevää esseeteosta.

Maahanmuutto

Kirjoituksissaan ja televisioesiintymisissään Zemmour on julistanut Ranskan olevan taantumassa ja tekemässä itsemurhaa muun muassa hallitsemattoman maahanmuuton seurauksena. Hänen mukaansa esimerkiksi maahanmuutosta johtuva rikollisuuden kasvu on noussut vakavaksi ongelmaksi Ranskassa. Zemmour katsoo Ranskan olevan myös islamisoitumassa ja hän pitää islamia yhteensopimattomana Ranskan periaatteiden kanssa. Monikulttuurisuuden ja ”integraation” sijaan hän on puolustanut Ranskassa perinteisesti käytössä ollutta ankaraa assimilaatiopolitiikkaa, jonka onnistumisesta hän pitää itseään ja omaa perhettään hyvänä esimerkkinä. Hän on todennut Ranskan olevan ”maahanmuuton maa”, joka on perinteisesti pystynyt luomaan muualta tulleista ranskalaisia.

Assimilationistisen politiikan hylkääminen ei kuitenkaan ole Zemmourin mukaan ainoa ongelma hänen kotimaansa maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuutto on ollut hänen mielestään mittakaavaltaan niin liiallista, ettei assimilaatio olisi voinut edes teoriassa onnistua. Demografisten kysymysten painottaminen eksistentiaalisena uhkana onkin yksi Zemmourin keskeisimmistä teemoista. ”Demografia on kohtalo”, kuten hän toistuvasti julistaa. Ranskan kansan olisi korvaamassa toinen kansa ja toinen sivilisaatio, mikä tarkoittaa eksistentiaalista uhkaa Ranskalle ja ranskalaisille. Ranska olisi kuolemassa alistuessaan ”ennennäkemättömälle maahanmuuton virralle ja populaation transformaatiolle vailla vertaansa kansakunnan historiassa”, mikä olisi johtamassa ”populaation korvaamiseen/korvautumiseen toisella”.

Ajatus täysin toisistaan poikkeaville arvoille perustuvien sivilisaatioiden ja populaatioiden rauhanomaisesta yhteiselosta on Zemmourin mukaan tuhoisa harhaluulo, ja hän viittaa usein Samuel Huntingtonin teoriaan, mutta myös Claude Lévi-Straussiin, joka totesi sivilisaatioiden olevan lähtökohtaisesti konfliktissa toinen toistensa kanssa. Ranska olisi matkalla kohti sisällissotaa— samalla tiellä kuin Libanon 1950-1960-luvuilla, ja voisi olla Libanon isommassa mittakaavassa vain 15:n vuoden kulutta. Zemmourin mukaan Ranska on jo eräänlaisessa sisällissodassa, ja muslimimaahanmuuttajaenemmistöiset lähiöt (banlieus), joista on tullut no-go-alueita, olisivat vieraan sivilisaation kolonisoimia ja valloittamia alueita, eräänlainen valtio valtiossa, jossa uskonollista kuria pitävät imaamit ja shariapoliisit pakottavat muslimit assimiloitumaan islamilaiseen lakiin ja elämäntapaan. Thinkerview’n haastattelussa hän esittää, etteivät vuoden 2012 jälkeiset ”islamistiset attentaatit” olisi terrori-iskuja vaan jihadia, ”territorion valloittamista islamin toimesta”.

Zemmour on suorapuheinen, ja hän on käyttänyt kovaa kieltä muslimeista ja rikollisista maahanmuuttajista, mikä on herättänyt pahennusta. Hän esimerkiksi on sanonut ”maahanmuuton olevan sotaa”, ja kutsunut massamaahanmuuttoa ”invaasioksi”: ”Ihmiset tappavat kaduilla huutaen allahu akbar; he eivät tapa ihmisiä huutaen ’Ranska ranskalaisille!’” Esimerkiksi lukuisista Zemmouriin liittyvistä skandaaleista voidaan ottaa hänen kantansa, ettei Ranskassa aiemmin voimassa ollutta lakia, joka edellytti, että Ranskan kansalaisella on ranskalainen etunimi, olisi tullut kumota. Hänet on myös tuomittu sakkoihin vihapuheesta ja haastettu tuloksetta oikeuteen useita muitakin kertoja. Ensimmäinen tuomio tuli vuonna 2011 siitä, että Zemmour kutsui muslimeja ”maahantunkeutujiksi”, ja toinen tuomio siitä, kun hän sanoi vuonna 2016 useimpien huumekauppiaiden olevan arabeja tai afrikkalaisia. Zemmour itse sanoo puhuvansa brutaalisti, koska tilanne on hänen mukaansa enemmän kuin brutaali, mutta kiistää jyrkästi lietsovansa retoriikallaan vastakkainasetteluja: ”En ole sytyttämässä tilannetta, tilanne itse on jo liekeissä.”

Vuoden 2022 presidentinvaalikampanjassaan Zemmour on luvannut karkottaa maasta kaikki rikolliset, joilla ei ole Ranskan kansalaisuutta, ja lisäksi poistaa kansalaisuuden toistuvasti rikoksiin syyllistyneiltä kaksoiskansalaisilta ja karkottaa heidät.

Islam

Toisin kuin esimerkiksi Marine Le Pen, Zemmour kieltäytyy tekemästä eroa islamin ja islamismin välillä. Hän katsoo islamin olevan lähtökohtaisesti paitsi uskonto, myös poliittinen ideologia, sivilisaatio ja juridinen järjestelmä, missä suhteessa hän rinnastaa sen historialliseen juutalaisuuteen. Juutalaisuus on kuitenkin itse berberijuutalaista taustaa olevan Zemmourin mukaan muuttunut kristinuskon vaikutuksesta, missä vastaavaa muutosta ei ole tapahtunut islamissa. Lisäksi juutalaisuudesta poiketen islam on kristinuskon tapaan ekspansionistinen uskonto—se pyrkii levittämään dar al-islamia ”sodan alueelle” (dar al-harb)—, ja tämä vieras sivilisaatio on Zemmourin mukaan kolonisoimassa Ranskaa. Merkittävä osa muslimimaahanmuuttajista ei assimiloidu ranskalaiseen kulttuuriin lainkaan, vaan elää diasporassa kuin he elivät entisissä kotimaissaan, eivät anna lapsilleen ranskalaisia nimiä, katsovat entisten kotimaittensa televisiota, puhuvat kotonaan arabiaa, jopa rukoilevat kaduilla, minkä Zemmour katsoo todistavan, että kyseessä on kolonialismi. Hän tekee kuitenkin eron islamin ja muslimien välillä eikä kiistä, etteivätkö muslimit voisi ranskalaistua.

Maahanmuuttajien tulisi valita Ranskan ja oman sivilisaationsa välillä, ja muslimimaahanmuuttajien tulisi irtisanoutua uskontonsa poliittisista ulottuvuuksista. Hän uskoo, että lukuisat Ranskassa elävät muslimit ovat halukkaita assimiloitumaan, ja Zemmour esittää olevansa heidän puolellaan ja puolustavansa heidän oikeuksiaan.

Sosiaaliset kysymykset

Zemmourin katsotaan yleisesti olevan sosiaalinen konservatiivi, joidenkin kommentaattoreiden mukaan jopa ”ultrakonservatiivi”. Hän katsoo uusvasemmiston ajamien ja liberaalin oikeiston hänen mukaansa myötäilemien poliitikkojen hajottavan sosiaalista järjestystä, perhettä ja perinteitä individualismin ja progressiivisten arvojen nimissä, jotka tosiasiassa ”vapauttaisivat” yksilön vain tehdäkseen hänestä vieraantuneen kuluttajan. Liberaali individualismi disintegroisi yhteiskuntaa, ja Zemmour katsoo, että ranskalaisten olisi löydettävä uudelleen ”kollektiivinen merkitys” (sens collectif), ”isänmaallisuus” ja ”valtion auktoriteetti”.

Erityisesti Zemmour kritisoi vuoden 1968 perintöä, ja arvostelee uusvasemmistolaista (antirasismi, HBTQ–aate, feminismi, jne) ideologiaa ja sen hegenomiseksi katsomaansa asemaa Ranskan medioissa ja yliopistoilla. Tämän perintö esitetään Le Suicide Français’a näyttelevän keskeistä roolia teoksen kuvaamassa 40 vuoden Ranska perikadon prosessissa, ja esimerkiksi Mathieu Bock-Coté katsoo juuri 60-lukulaisen ”legendan” ja sen ideologisen hegemonian kyseenalaistamisen teoksen keskeiseksi teemaksi.

Zemmour luonnehtii tätä näkemyksensä mukaan kaikki perheeseen, kansaa, työhön valtioon tai koulutukseen liittyvät rakenteet systemaattisesti hävittämään pyrkivää ideologiaa triptyykillä (Le triptyque soixante-huitard) Dérision (pilkka), Déconstruction (dekonstruktio), Destruction (tuhoaminen), ja katsoo kääntävänsä ”dekonstruktion metodin ’68-laisia’ (soixante-huitardes) vastaan”.  Vuoden 1968 vallankumoukselliset käyttivät marxilaista kieltää mutta, Zemmour esittää, synnyttivät kapitalistisen vallankumouksen. Kulttuurisen perinteen painolastista vapautuneista kansalaisista tuli täydellisiä kuluttajia, ja uusvasemmistolainen internationalismi päätyi tarjoamaan ideologista tukea ”kapitalismille ilman rajoja”.

Le Suicide français’sa Zemmour julistaa vuoden 1968 perinteen merkitsevän ”oligarkien kostoa kansalle, internationalismin kansakunnille, uusfeudalismin valtiolle, girodistien jakobineille, tuomareiden laille, ja feminisyyden viriliteetille.” Katolisen uskon katoaminen olisi luonut tilaa postkristillisen millianirismille, jonka Zemmour rinnastaa Chestertonin arvostelemiin ”hulluksi tulleisiin kristillisiin ideoihin”. Tämä ideologia naittaisi yhteen rajojen hävittämiseen pyrkivän universalismin ja ”toiseen kohdistuvan rakkauden”, joka lähestyy itseinhoa.

Zemmour vetoaa esimerkiksi ”halun vapauttamista” ja isän aseman heikkenemistä kritisoidessaan toistuvasti Freudiin, ja hän on todennut olevansa ”hyvin Freudilainen”. Vuoden 1968 jälkeisessä maailmassa isä olisi vain toinen äiti. Patriarkaalista järjestystä puolustava Zemmour kytkee tämän halun vapauttamiseen ja mielihyväperiaatteen voittoon todellisuusperiaatteesta; isä (Le père) ja maskulinisuus ylläpitävät lakia, uhrivalmiutta, viriliteettiä, nautinnon lykkäämistä ja muita sivilisaatiota ylläpitäviä arvoja; näin hävittäessään isän perinteisen roolin liiallisen feminiininen ja feministinen kulttuuri johtaa samalla näiden arvojen perikatoon. Feminismin eräs aikaansaannos hänen mukaansa taas olisi siinä, miten se paradoksaalisesti päätyi toteuttamaan naisia saalistavien miesten fantasian absoluuttisesta vastuuttomuudesta, josta naiset joutuivat kärsimään.

Teokset

Zemmourin ensimmäinen julkaistu teos oli vuonna 1995 julkaistu Édouard Balladurin elämäkerta Balladur, immobile à grands pas. Seuraava teos Le Coup d'État des juges (1997) arvosteli oikeuslaitoksen ja tuomareiden Zemmourin mukaan kohtuutonta valtaa ranskalaisessa politiikassa, ja kolmas poliittinen essee Livre noire de la droite (1998) jatkoi teemaa. Vuonna 2002 Zemmourilta julkaistiin hänen toinen elämäkertansa, Jacques Chiracin poliittista uraa kuvannut Chirac, l'homme qui ne s'aimait pas, ja vuonna 2006 muun muassa feminismiä voimakkaasti kritisoinut Premiere sexe (2006, suom. Ensimmäinen sukupuoli, viittaus Simone de Beauvoiren teokseen Toinen sukupuoli). Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin Zemmourilta hänen kolmas romaani, Sébastian Selamin antisemitistisen murhan innoittama ja elämää maahanmuuttajalähiössä kuvaava Pétit frère.

Ensimmäinen paksuista Ranskan tilannetta historiallisessa perspektiivissä arvioimaan ja ymmärtämään pyrkivä ja poliittista manifestia muistuttava esseeteos, joista Zemmour parhaiten tunnetaan, oli Mélancolie française. Kirjan pääteema oli Ranskan edustama antiikin Rooman perintö ja valtion pyrkimys luoda uusi Rooman imperiumi, ja miten ”ranskalainen melankolia” oli käsitettävä seuraukseksi tämän projektin epäonnistumisesta ja hylkäämisestä. Zemmour kritisoi teoksessa myös ranskalaista maahanmuuttopolitiikkaa siitä, että se oli hylännyt pyrkimyksen assimiloida ulkomaalaiset ranskalaiseen perinteeseen ja kulttuuriin. Hän rinnasti tilanteen antiikin Roomaan, joka epäonnistui germaanitaustaisten barbaareiden assimilaatiossa, mikä osaltaan johti valtakunnan romahtamiseen barbaari-invaasioissa.

Vuonna 2014 julkaistu satojatuhansia kopioita myynyt Le Suicide français (suom. Ranskalainen itsemurha) on myyntitilastollisesti Zemmourin parhaiten menestynyt teos. Yli viisisataa sivuinen essee kuvaa Ranskan viidennen tasavallan historiaa vuodesta 1970 nykypäivään, historiaa, jonka Zemmour esittää olevan eräänlainen kansallinen itsemurha. Zemmour kuvaa Ranskan valtion heikentymistä, mistä hän kritisoi maan eliittejä pyrkien osoittamaan, miten nämä ovat esimerkiksi kasvavassa määrin luopuneet valtiollisesta kontrollista niin talouden kuin maahanmuuton suhteen. Erityisesti kirja hyökkää vuoden 1968-sukupolven (ransk. soixante-huitards) ”progressivistista” ideologiaa vastaan, tiivistäen sen kolmeen D:hen: Derision (pilkka), Déconstruction, Destruction. Teos sai aikaan myös skandaalin, koska Zemmourin katsottiin puolustaneen siinä Vichyn Ranskaa. Kirjailija itse on kiistänyt syytöksen.

Seuraava kunnianhimoinen historiallinen esseeteos oli Destin Français, joka käsittelee Ranskan 1500-vuotista historiaa Klodvig ensimmäisestä de Gaulleen ja ristiretkistä moderneihin jihadisteihin. Zemmour esittää kirjassaan sittemmin useissa yhteyksissä toistamansa väitteen, että Ranska olisi ”sisällissotien maa”, viitaten samalla siihen, että massiivisen islamilaisen maahanmuuton kautta tämä historia uhkaisi toistaa itseään. Teos jäi myyntitilastoissa kauas Suicide français'n menestyksestä, mutta myi ilmestymisvuonnaan silti 180 000 kopiota.

Vuonna 2021 Zemmour julkaisi omakustanteena muodoltaan poliittista manifestia muistuttavan teoksen La France n'a pas dit son dernier mot (Ranska ei ole sanonut viimeistä sanaansa), jonka kansikuvassa kirjailija poseeraa Ranskan lippu taustalla. Teoksen sisällön ja Donald Trumpin vuoden 2016 vaalien alla julkaistua kirjankantta muistuttavan ulkoasun on katsottu osoittavan, että kyseessä on vaalikirja.

Mainittujen teosten lisäksi Zemmourilta on julkaistu romaanit Le Dandy rouge (1999) ja L'Autre (2004) sekä esseekokoelmat Z comme Zemmour (2011), Le Bûcher des vaniteux (2012), Le Bûcher des vaniteux 2 (2013) ja Un quinquennat pour rien (2016).